Ruisrock 2007

Turun Ruissalossa juhlittiin tänä vuonna 65 000 musiikinystävän voimin. Lauantain hellepäivä houkutteli paikalle ennätykselliset 30 000 festarivierasta. Tapahtumaa edeltäneellä viikolla säätiedotukset lupailivat kovinkin sateista säätä ukkospuuskien kera, mutta sunnuntaita ja lauantain kuurosateita lukuunottamatta viikonloppu sujui lämpöisissä, jopa helteisissä merkeissä.

Perjantai 6.7. ja lähtemisen sietämätön keveys

Liekö lähes 30 eletyn kesän mukanaan tuoma mukavuudenhaluisuus vai mikä, mutta festareille lähteminen on tänä kesänä aiheuttanut lievää ahdistusta. Taasko sinne pitää mennä kylmään, sateeseen. Olin jo puoliksi päättänyt, etten enää vaivaudu. "Niin varmaan", sanoivat tietäväisesti hymyillen. Turpa jumiin, (viina)kauppaan, virne naamalle ja festaroimaan. Ja Ruississahan ei tunnetusti koskaan ole kylmä saatika sada. Paitsi joskus pari tippaa ja nekin kaljateltassa naapuripöydän suunnasta.

Kyllähän se pieni festarikuume alkoi kutitella perjantaiaamuna ennen lähtöä. Vanhana Turun kävijänä olisi tosin pitänyt tajuta ostaa paikkaliput junaan edellispäivänä, mutta minkäs teet; loogiseen ajatteluun tarvittava aivosolumäärä oli survottu perinteisesti turvaan jo duunissa, joten näihin reissuihin kuuluva kepeä hölmöys ei yllättänyt. Normaalimatkalla täpötäysi juna ilman paikkalippua olisi harmittanut, mutta ei nyt. IC2 täynnä rokkiin suuntaavia hilpeitä nuoria on varsin lämmittävä kokemus. Etenkin saatuamme tyttöni kanssa lähes luksustason istumapaikat viimeisen vaunun portaikosta. Lonkero auki!

Turussa kiirehdittiin erääseen legendaariseen kebab-ravintolaan, mistä olimme sopineet hakevamme majoituspaikkamme avaimet jo alueelle hinkuvalta isännältämme. Ylimääräiset romppeet kämpille ja kiireellä muiden perään kohti kuumuutta hehkuvaa Ruissaloa. Kyyti hoitui perinteiseen tapaan lämminhenkisessä seurassa hyvin toimivalla non-stop-ruisbussijärjestemällä. Vaikka Turun joukkoliikenne saa usein kohdata kitkerääkin kritiikkiä, niin yhtenä viikonloppuna vuodessa ainakaan ruissalolaisten ei tarvitse valittaa.

Lyhyen matkan jälkeen edessämme velloi tasainen ihmisvirta parin viimeisen kilometrin kävelyosuudella ennen pääporttia. Muutaman viileän lonkeron ja hyvän seuran kera patikointi sujui rattoisasti. Edellisvuoden järkyttävän pitkän ja ahtaan jonotuksen jälkeen odotukset eivät olleet korkealla, joten yllätyin todella positiivisesti kun portilla ei tarvinnut montaa minuuttia seisoskella ja repputarkistuskin sujui vikkelästi.

Ruissalo

Maj Karma. Kuva: Jannika Kaiponen

Heti sisään päästyämme huomasimme kellon lyövän jo lähes Maj Karmaa, joka onneksi soitti porttien läheisyydessä telttalavalla. Tuttu hittikimara rumpusooloineen oli mainio alku lupaavalle festariviikonlopulle. Ei tainnut Ylpön herra välispiikkien perusteella ihan vesilinjalla vetää, mutta miksi pitäisikään? Hulluksi huutajaksi asti Ylpöstä ei perjantaina ollut, mutta ukkonen jyrisi ja rukoukset kaikuivat mainion teltan avarassa tilassa. Tuttua ja turvallista, toimivaa. Kuitenkin vain kohtuullinen määrä ihmisiä oli paikalla. Taisi aurinko viedä voiton tällä kertaa.

Hetken tankkauksen jälkeen aloitti allekirjoittaneen yksi viimevuosien kotimaisista suosikeista, Disco Ensemble. Porin pojat ovat tosiaan kasvaneet karismaattiseksi lavabändiksi, joka toimii isommallakin estraadilla. Jottei nyt pelkäksi hehkutukseksi mene, niin biisien jyhkeys ei aivan täysin siirry livetilanteeseen ja pieni epävireisyys ruoskii levyillä kuultavaa melodisuutta. Mainiota rokkia kaikki tyynni ja uskallan vieläkin odottaa herroilta kansainvälistä menestystä. Ja uppoaahan se nuoreen festarikansaan kuin kylmä olut. Ihmismassan yhtäaikainen liekehdintä sai Ruissalon maaperänkin tanssahtelemaan.

Disco Ensemble. Kuva: Jarno Wuorisalo

Juliette Lewis on puolestaan ollut minulle musiikillisesti hyvinkin tuntematon tapaus, eikä Ruisrock-veto Juliette & the Licks -kokoonpanolla himmennä mielessäni neidon näyttelijän leimaa. Vastoin seurueeni (ja runsaslukuisen yleisön) yleistä mielipidettä setti oli hyvin tasapaksua, yllätyksetöntä angstirokkia. Toki lavashow oli kansainväliset mittapuut täyttävä, eikä Juliette vienyt itse aivan koko huomiota, vaan paikoitellen jokainen bändin jäsen sai oman hetkensä valokeilassa. Missään nimessä en tämän keikan perusteella ala J&L:n tuotantoa kaappiini haalimaan.

Juliette & the Licks. Kuva: Jarno Wuorisalo

Oli jälleen tankkauksen aika. Lämmin ilta-aurinko hiveli pöllyävää festarialuetta ja Niittylavan edusta alkoi vähitellen täyttyä teinipainoitteisesta Billy Talentia odottelevasta joukosta. Kanadan punk-ihmeiltä olin jokusen riimin kuullut aiemminkin ja varautuneen positiivisesti keikkaa odottelin. Ei auennut. Neljän biisin jälkeen (muu seurue ei jaksanut kahtakaan) poistuimme vähin äänin paikalta. Varmasti myöhemmin esitysvuorossa olleet hitit olisivat toimineet jossain määrin isollakin lavalla, mutta jos laulaja Benjamin Kowalewiczin ainoa liikehdintä lavalla on jumppamaiset hyppy ja etukeno oikean jalan päälle, niin ensivaikutelma riitti päättämään tämänkertaisen kokemuksen lyhyeen. Kokeillaan joskus uudestaan paremmalla onnella. Jäi Mastodon näkemättä tämän hairahduksen vuoksi.

Billy Talent. Kuvat: Jarno Wuorisalo

Itsehän en ole koskaan pelkkien bändien takia festareille ryöminyt. Tärkeintä on aina ollut festareiden ainutlaatuinen fiilis ja ihmiset ympärillä. Loppujen lopuksi, vaikka yksikään bändi ei olisi mistään kotoisin, oikea tunnelma ja iloiset ihmiset takaavat onnistuneen reissun. Aina joukkoon eksyy isoimmissa tapahtumissa takuuvarmoja tuttuja kokoonpanoja ja yleensä joku tuntematon onnistuu yllättämään todella positiivisesti. Children of Bodomia tyydyttiin seuraamaan toisella korvalla ja puolikkaalla silmällä nurmella istuskellen ja vanhojen kavereiden kanssa turisten. Sujuu se keikka mainiosti niinkin.

Järjestäjäosapuoli piti hyvin huolen siitä, ettei jano päässyt yllättämään ja olutruokinta-alueilla oli aina tilaa. Amorphista odotellessa poikkesimme jälleen pölyn keskellä kohoavalle keitaalle. Tiskin tuntumassa heittäydyttiin juttusille paikallisen alkuasukkaan kanssa. Turkulaisen Sweatmaster-orkesterin basisti-laulaja Sasu Mykkänen selvensi omaa festarikäyttäytymistään, tai käyttäytymättömyyttään, hyväntuulisena. Ei nykyään kuulemma tule käytyä kiertämässä festareita paljoakaan pelkän vierailijan näkökulmasta, mutta Ruisrock on luonnollisesti sydäntä (ja kotia) lähellä ja kuuluu vuosittaisiin traditioihin. Sweatmaster oli aiemmin illalla soittanut pienehkössä Turun Sanomien teltassa eikä kaikkia halukkaita oltu päästetty sisään, mikä oli aiheuttanut laajaa hämmennystä. Onneksi teltan ulkopuolella aidan takana pystyi kuitenkin seuraamaan soitantaa melko hyvin.

Sitten koitti monelle yksi perjantain kohokohdista. Amorphiksen tiukka vääntö sai Paviljonkilavan edustalla vellovan yleisön hurmokseen. Yön pimeyden rikkoi lavalta hohkannut tulenpunainen kajo, joka värjäsi rytmissä iskevät käsimassat liekkimereksi. Vaikuttava näky. Konkaribändi ei pettänyt taaskaan. Amorphiksen vielä soittaessa illan pääesiintyjä aloitti Niittylavalla. Sinne riennettiinkin ilman varikkokäyntiä, koska täytyihän jenkkiläinen karnevaaliryhmä The Flaming Lips nähdä. Ja sitä itseäänhän se oli. Yli tunnin kestänyt karnevaalikaaos piti sisällään lavan täydeltä ohjelmaa eikä kostyymeissa säästelty. Omasta mielestäni ansiokas päätös perjantaille, vaikka kaveriporukassa riitti vastalauseita.

Lauantai 7.7.

Kovin moni oli kontannut aiempien vuosien tavoin isäntäpariskuntamme kaksioon, joten aamun kuumuuteen heräsi kasa enemmän tai vähemmän tokkuraisia ihmisyyden varjoja. Pian kuitenkin korjaussarjat käynnistivät koneet ja usein tyhmyydenkin tiivistävä seura tartutti iloisuuden keskuuteensa. Käynnistymisessä kesti kuitenkin joidenkin osalta niin kauan, että itselleni ehkä festareiden tärkein ja nostalgisin yhtye Ne Luumäet ehti lopettaa hittikavalkaadinsa juuri ennen alueelle saapumistamme. Olutkeidas sai toimia lohduttavana olkapäänä hetken kestäneessä murheessa, mutta odottamattoman kaunis ja lämmin sää poisti surun; olihan tämä vasta toinen comeback Luumäen rehtoreilta, eikä kahta ilman kolmatta! Tulipahan tuoppien ääressä testattua järjestysmiesten rajojakin, kun kaksi ystäväämme ojensivat toisilleen auttavan käden aurinkorasvan levittelyyn. Tai eihän siinä käsiä käytetty vaan miehisiä vartaloita. Ei kelvannut. Suut suppuun, paita päälle ja istumaan! No, pientä oheisshow'ta pitää aina olla.

Virvokkeita nautiskelimme rannan puolella ja Ismo Alanko viritteli jo äänijänteitään alueen toisella laidalla Telttalavalla. Pitihän Ismoa nyt päästä fiilistelemään mutta eipä onnistunut. Jostain syystä alueen puhkaiseva kulkutie tukkeutui aivan kokonaan eikä ihmisjoukko päässyt liikkumaan eteenpäin lainkaan. Yrittivät järjestysmiehet väylää hieman leventää siirtämällä aitoja, mutta ei tuo hirveästi auttanut. Jäi siis Ismo tällä kertaa väliin. Kuin pisteeksi i:n päälle huomasin takaisin tallustellessamme jonkun pitkäkyntisen napanneen pressirannekkeen ruuhkan keskellä kädestäni. Festarijärjestelyt toimivat tässä tilanteessa mainiosti ja sain pian uuden korun ranteeseeni.

Festareilla oman haasteensa tuovat WC- eli yleensä Bajamajajärjestelyt. Usein tilanne pitäisi ennakoida puolen tunnin jonotusta silmälläpitäen, mutta tänä vuonna Ruisrock oli mitä ilmeisimmin panostanut käymälöihin, sillä jonottaa ei juurikaan tarvinnut. Työmaakoppimaiset ratkaisut olivat mielenkiintoisia, mutta toimivia. Ei tarvinnut kadun varteen kuseskella.

Ennen vanhaa tuttua CMX:ää oli aikaa kierrellä ja katsella festarin tarjoamaa oheistoimintaa. Sumopaini näytti mielenkiintoiselta, mutta painipukuihin sonnustautuminen hellesäällä ei juuri houkutellut. Kevyt kenttäkaraoke raikasi ruokakojujen lomassa, kun pysähdyimme nautiskelemaan ansaittua nuudeliateriaa. CMX:n rauhallinen ja yllätyksetön keikka tarjosi parin kymmenen vuoden täydeltä perinteitä. Lavan eteen ei jaksanut rimpuilla, vaan nurmi tuntui mukavan pehmeältä. Setin loppupuolella taivas piti lupauksensa ja ensimmäinen sadekuuro lankesi päällemme. Se siitä helteestä ja auringosta. Vaan eipä pieni sade haittaa kun on muuten mukavaa.

Kuva: Jarno Wuorisalo

Ruotsiin suuntaavat matkustajalautat lipuivat rauhallisesti rantaviivaa hipoen ohitsemme, kun Maija Vilkkumaa tarjosi faneilleen äänihuultensa värinää. Jotenkin alkaa tälle pojalle Maija olla aika nähty ja kuultu. Onneksi ylimääräistä hupia tarjosi ystävämme, joka ei hetkeä aiemmin ollut osannut ennakoida ruotsinlaivojen aaltojen korkeutta vesirajassa seisoessaan. Kesä kuivaa minkä kastelee.

Kuva: Jannika Kaiponen

Pian Maijan jälkeen taivas purki varastojaan hieman anteliaammin ja pakenimme oluttelttaan sateensuojaan. Seuraavaksi kyseisessä teltassa olikin vuorossa The Valkyrians. Minulle aiemmin tuntematon yhtye, jonka reggae-vaikutteinen, kansainvälinen soitto teki vaikutuksen. Valkyriansiin suuntaan jatkossakin, jahka samoille kulmille osutaan.

Vielä oli voimia käydä tarkastamassa ruotsin ylpeys, The Hives. Tuhanteen kertaan nähty ja kuultu lavasekoilu, joka toimii pyhässä yksinkertaisuudessaan. Laskelmoidun tehokkaat rallatukset upposivat yleisöön ja ehkä hieman sateen pehmittämään santaankin; äänet kun jotenkin puuroutuivat.

Illan päätti Hanoi Rocks, jota emme jääneet tänä vuonna kuuntelemaan, vaan suuntasimme keskustaa kohti. Matkalla pysähdyimme ihailemaan vaikuttavaa ilotulitusnäytöstä, joka päätti Ruisrockin lauantain.

Sunnuntaina en erinäisistä syistä johtuen alueelle päässyt, joten liitän tähän oman osuuteni jälkeen ystäväni sunnuntairaportin. Yhteenvetona omalta osaltani Ruisrockin perjantai ja lauantai olivat erittäin onnistuneita. Ihmiset olivat iloisia, musiikki yleisesti ottaen hyvää ja festarifiilis saavutettiin, mikä on aina se ylin ja pyhin tarkoitus. Ne Luumäet vaan harmittaa hieman vieläkin..

Sunnuntai 8.7.

Sateinen sunnuntaiaamupäivä ja kaksi vuorokautta festarointia jo alla. Raahautuminen Ruissaloon tuntui mahdottomalta. Pääsimmekin paikalle vasta myöhään iltapäivällä. Hypättyämme ulos taksista (tässä vaiheessa olotila ei sallinut enää matkustamista linja-autolla) huomasimme muiden festarikävijöiden jo poistuvan alueelta. Vastaan tuli toinen toistaan apeamman näköistä tallaajaa, ilmeisesti liian keveissä sadevarusteissa. Pääsimme porteista sisään juuri kuin PMMP aloitti keikkansa. Aikaisemmasta vastaantulijoiden jonosta huolimatta porukkaa oli oikein mukavasti keikalla - ainakin olosuhteisiin nähden. Kurja ilma, muta ja kaikki inhottava unohtui hetkessä - kiitos hyvän seuran ja erittäin hyvän keikan. Kesäiset biisit kuten Matkalaulu, Kesäkaverit, Päät Soittaa ja Rusketusraidat sopivat yllättävän hyvin myös mudan ja kaatosateen keskelle - aurinkoinen mieli on siis kaiken a ja o.

Kuva: Joonas Oras

Keikan jälkeen osa porukastamme luovutti. Kostea lauantai painoi päälle ja märkä sunnuntai vei lopulta voiton. Lippuja sunnuntaille oli myyty 17 000, mutta festarialueella oli väljää. Bändien soittaessa lavojen eteen kerääntyi ihan hyvin porukkaa, mutta muuten Kansanpuisto oli autio. Terassien pöydät seisoivat tyhjinä ja kojujen myyjät odottelivat asiakkaita. Pakoilemassa sadetta ja katsomassa legendaarista Roky Ericksonia oli yleisöä tungokseen asti. Yllättäen mukana oli myös nuoria, teini-ikäisiä faneja varttuneemman väen lisäksi. Kunnioitettu artisti esitti taustabändinsä The Explosivesin kanssa klassikoitansa kuten Don't Shake Me Lucifer, The Beast ja encoressa kuultu Night of the Vampires. Omaan makuuni ja sen hetkiseen fiilikseeni keikka oli liian rauhallinen ja tuntui jopa lattealta. Lopuksi mielenkiinto kiinnittyikin teltan ulkopuolella tapahtuneeseen joukkomutapainiin, joka näytti hurjan hauskalta. Osalle painijoista näytti tulevan itku pitkästä ilosta - mutaa menee nimittäin painiessa ihan joka pakkaan, myös silmiin, suuhun, korviin…

Vihdoin palkittiin sateessa ja kylmässä pitkään ja sitkeästi odottaneiden The Rasmus -fanien odotus. Keikka starttasi Guiltyllä ja tempaisi mukaansa. Jostain syystä esitys upposi minuunkin täysin ja sain ympäristöstä paheksuvia katseita rallattaessani laulujen mukana. Sinänsä keikka oli melko yllätyksetön (poikkeuksena akustisena soitettu Not like other girls), mutta hyvin tarttuvaa energistä meininkiä. Hypittyäni tarpeeksi Rasmuksen tahtiin siirryin ruokakojun kautta telttalavalle sateensuojaan syömään. Lavalle kiipesi ruotsalainen Deathstars. Meininki teltassa oli hurja, mutta Paviljonkilavalla aloitteleva Gogol Bordello houkutteli enemmän.

Valinta osui oikeaan. New yorkilainen mustalaispunkbändi esiintyi Ruisrockissa myös edellisenä vuonna, mutta siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta) veti sunnuntain viimeisenä esiintyjänä paikalle yllättävän paljon väkeä. Hurja, energinen esiintyminen villitsi katsojat. Tanssivan yleisön seassa jopa luikerteli Eläkeläisten keikoilta tuttuja humppajunia. Esiintyjät kirkkaissa vaatteissaan, etenkin näyttävät tytöt patarumpuineen ja lautasineen sekä mielenkiintoiset soittimet pyykkilaudasta haitariin tekivät esityksestä mieleenpainuvan. Ruisrockin sulkiessa porttinsa olin väsynyt mutta onnellinen.

Teksti: Jarno Wuorisalo, Maija Heino
Kuvat: Jarno Wuorisalo, Jannika Kaiponen, Joonas Oras