Dour Festival 2007

Dour, Belgia 12.-15.7.2007

Sateiseksi ja viileäksi luvattu viikonloppu ei onneksi lunastanut odotuksiaan säiden osalta. Yli kahdesta sadasta artistista saatiin nauttia täydellisessä auringonpaahteessa. Vuodesta 1989 asti järjestetty festivaali myytiin loppuun ensi kertaa sitten perustamisvuoden. Vieraita rock-juhlassa arvioitiin käyneen yhteensä noin 144 000. Pääosa lipun lunastaneista oli Belgiasta ja Ranskasta, pienessä määrin myös Alankomaista ja Saksasta. Suomalaisia löysimme lisäksemme kolme.

Perjantai 13.7.

Olimme viettäneet kolme päivää Amsterdamissa mutaisen Rosikilden jälkimainingeissa, kun festaripäivän aamuna suuntasimme kulkumme Brysseliin puksuttavaan junaan. Belgian pääkaupungista meidät lähemmäksi festaria vei St. Ghrislainiin tunnin välein kulkeva juna. Vaunussamme matkasi muutamia muitakin festarikansalaisia, mutta meininki oli aurinkoisesta säästä huolimatta huomattavasti Suomen rokkijunien bileitä rauhaisampi. Ghrislainin asemalta perille Dourin pikkukylään pääsi sujuvasti festivaalijärjestäjien bussikiuljetuksella ilman mainittavia jonotteluja. Bussissa törmäsimme ensi kertaa ongelmaan, joka kulki tiiviisti mukanamme koko loppufestarin ajan: juuri kukaan ei ymmärtänyt englantia saati puhunut tuota yleiseurooppalaista kieltä. Erittäin suuresti ontuva kouluranska ei osoittautunut riittävän hyväksi jutustelukieleksi. Kuten eräs jamaikalaispoika bussimatkalla osasikin tiivistää: "Here, it's very difficult for you if you don't know French".

Festivaalialue ympäristöineen osoittautui kauniiksi. Maissi- ja kaurapeltoja silmänkantamattomiin, hevosia laitumilla, pieniä mukulakivipolkuja, vanhoja rakennuksia, vehreää nurmikkoa, joka auringonpaisteessa kutsui päälleen makoilemaan. Vaikka festivaali oli alkanut jo torstaina - mikä meille selvisi vasta paikan päällä - tuntui, että suurin osa yleisöstä saapui paikalle samaan aikaan kanssamme, niin suuri oli maissipeltojen välisillä poluilla vaeltavan rinkkaselkäisen kansan määrä. Aurinko ei antanut matkalaisille armoa, joten rinkan alla selässä muhi kimalteleva hikijärvi.


Festivaalialue alkoi kätevästi "sisääntuloaulalla", joka sisälsi rannekkeenvaihtopisteen, valvotut säilytyslokerot ja jopa automaatin, vaikkakin jono sen äärelle oli jatkuvasti pitkä. Säilytyslokerot saivat meidät innostumaan, sillä olimme liikkeellä ilman telttaa, joten rinkat oli hyvä jättää jonnekin hieman turvaisaampaan paikkaan kuin avaralle leirintäalueelle sellaisinaan. Lokerot osoittautuvat kuitenkin liian pieniksi rinkoillemme, jotka sisälsivät tarpeet kuukauden reissaamista varten. Hätä ei kuitenkaan muodostunut liian suureksi: vuokrasimme useamman lokeron - joista jouduimme pulittamaan pienen omaisuuden - ja purimme rinkkamme niihin. Lokeroista tuli kotimme seuraavan kolmen vuorokauden ajaksi. Jopa niin kotoisa, että festarin loppupuolella lokeroiden valvoja joutui muistuttamaan meitä: "This is neither a toilet, nor a bathroom, you cannot behave here as you propably behave in your own house".

Varsinaiselle festarialueelle ja leirintäalueelle kuljettiin sisääntuloaulan perältä löytyvistä porteista. Pian lähdimmekin ihmettelemään ensimmäisen menoa, olivathan bändit ehtineet jo aloittaa tämän päivän soitantansa. Alueelle sai jopa viedä pulloja, myös alkoholia sisältäviä, kunhan eivät olleet lasisia. Festarialue alkoi erilaisilla vaate-, koru-, sisustus- ja muilla etnohenkisillä kojuilla. Mikä taivas meidänhenkisille ihmisille! Päivän avojaloin kävelleenä en kuitenkaan valitettavasti saanut sovittaa maailman ihanimpia sandaaleita jalkaani. Tanner oli jonkin verran mutaisa, ihmettelimme sitä pilvettömän taivaan alla hiki tippuen. Myöhemmin saimme kuulla, että torstaina oli satanut reilumminkin. Alue osoittautuu tiiviiksi ja kompaktiksi. Kuuden lavan, eli kahden päälavan ja neljän telttalavan, välillä ei ollut suuria välimatkoja, mikä oli helpotus päällekkäisten keikkojen välillä ravaaville. Jossain vaiheessa huomasimme, että lavojen lähekkäisissä sijainneissa oli myös haittapuolensa: esimerkiksi Dance Hall:n ja Club Cirquit Maraqueen musiikit sekoittuivat, mikä vaivasi miltei eturivissäkin, vaikka molemmat lavat olivat telttoja.

Olutstoksilla törmäsimme rahaongelmaan: eurot eivät olleet käypää valuuttaa koko alueella. Dour-festivaalilla on näet oma rahayksikkönsä, jetons. Käytäntö on tuttu parin vuoden takaa eräiltä hollantilaisilta festivaaleilta, joten osasimme odottaa normaalia lyhyempiä kalja- ja ruokajonoja, kun rahaa ei tarvinnut antaa takaisin eikä korttimaksutositteita odotella. Valuutankäyttö oli kuitenkin vähemmän suoraviivaista kuin olisi olettanut, sillä juomaan ja ruokaan oli eri kupongit. Lisäksi valuuttaa sai ostettua ainoastaan epäkätevissä seitsemän setelin pinoissa. Juomapuolella yhdellä kupongilla sai yhden pienen (0,25 l) juoman, jonka hinnaksi muodostui reilu euro - ei liian kallista kuitenkaan. Tapaamamme suomalaistytön suusta kuulimme erään anniskelua koskevan miinuksen, mitä reippaina maltaisen juoman ystävinä emme itse olleet huomanneet: alueella ainut anniskeltava alkoholipitoinen juoma oli olut, ei siideriä, viiniä saati drinkkejä. Tutun Stella Artois -olusen lisäksi pääsimme maistelemaan belgialaista perinnejuomaa Hoegaardenia, korianterilla ja appelsiininkuorella maustettua olutta, jota suostuttiin myymään vain, jos sen lausui oikein kurkkuärrien ja nasaalien kanssa. Vaikeahko homma suomalaiselle suulle.

Illan bändikattauksesta löytyi erittäin vähän entuudestaan tuttuja artisteja. Harmittavasti saimme ohjelman käteemme liian myöhään - muutamaan ensimmäiseen tuntiin kukaan ei kielimuurin takia osannut auttaa meitä - nähdäksemme Sean Lennonin, tuon indie-rockia soittavan ex-Beatlen pojan. Tutuista yhtyeistä ainoaksi taisi jäädä alkuillasta soittanut hardcore-punkbändi Sick of It All New Yorkin Queensistä. Uusia tuttavuuksia sen sijaan löytyi rutkasti. Parhaiten mieleen jäi pimenevässä illassa The Last Arena -nimisellä päälavalla soittanut, rytmikästä indievaikutteista rockia veivaava jenkki-brittipoppoo Clap Your Hands Say Yeah. Viimeisten kappaleiden aikana yleisön sekaan päästettiin lukuisia mainostajien jätti-ilmapalloja, joita festarivieraat saivat pompotella CYHSY:n biisien tahdissa. Alun perin Puerto Ricosta kotoisin oleva, nyttemmin belgialaistunut Gabriel Rios oli myös erittäin positiivinen löytö. Päälavan illan päätti vähemmän railakkaasti esiintynyt elektronista poppia soittava Belgian oma poikajengi Goose. AC/DC-coverit kuitenkin saivat yleisön hereille ja bailaamaan poikien omaakin tuotantoa.

Positiivisena yllätyksenä huomasimme, että päälavoja lukuun ottamatta kaikilla muilla lavoilla musiikki jatkui aina aamuviiteen, pääasiassa eri DJ:den voimalla. Kesäyössä kuultiin sellaisia nimiä kuin Joe Nice, Wiley, Skream, Jah Shaka, Zion Train, John Voice, Technasia, Digitalism, Motor, DJ 3000 ja Black Strobe. Ennen viimeisiä keikkoja meitä väsyneitä matkalaisia alkoi kuitenkin Nukkumatti kutsua jo luokseen. Teltattomina päätimme lähteä maissipellon keskelle nukkumaan. Ratkaisu osoittautui loistavimmaksi festarinukkumajärjestelyksi ikinä: suorien maissirivistöjen väliin sai helposti rakennettua kahden makuualustan mentävän pesän, ja uskomattoman hiljaisuuden vallitessa oli hyvä kokata trangiapastaa kiiltomatojen valossa. Maissinlehdillä syödyn aterian jälkeen oli hyvä nukahtaa kylläisenä samaisten lehtien suhinaan. Jos Stephen King ja maissilapset yrittivätkin hiipiä tajuntaan, katosivat ne nopeasti, niin kultainen oli romanttinen pesämme.

Lauantai 14.7.

Maissipellon positiiviset puolet vain lisääntyivät aamun sarastaessa. Tai sarastuksesta ei niinkään voinut enää puhua: herätessämme päivä oli ehtinyt jo pitkälle, ja takana oli kymmenen tunnin unet. Harvinaista festareilla! Vaikka päivä oli kuuma, se ei meitä maissilapsia nukkuessa haitannut; toisin kuin teltan paahtavassa kuumuudessa, maissipellossa yön viileys viihtyi kanssamme pitkälle päivään. Koska olimme myös suhteellisen kaukana festarialueesta, ei ajoissa starttaava möykkäkään päässyt meitä herättämään. Lisäksi yli kaksimetriset maissinvarret pitivät pesämme salassa uteliailta kulkijoilta. Puskasta makuupusseinemme ja -alustoinemme ulostautuessamme saimme ohikulkijoilta muutaman yllättyneen hymyn.

Lokeroilla -kämpillämme- hoidetun aamupesun jälkeen lähdimme kauppareissulle. Jotenkin saimme udeltua ja ymmärrettyä reitin markettiin ja pääsimme helteiselle reissulle. Mukavia nuo belgianranskalaiset: ystävällisiä ja kovin avuliaita, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Kaupassa meitä odotti kummallisuus: emme löytäneet mistään minkäänlaista juotavaa sammuttamaan suurta janoamme. Syy oli siinä, että tällä kylällä kaikki juomat ostetaan täysin erillisestä rakennuksesta. Drink center ei siis ollutkaan paikallinen Alko, vaan todellakin nimensä veroisesti juomakauppa.

Festareille palattuamme lähdimme viettämään helteistä päivää alueelle. Heti portista sisään astuttuamme saimme käsiimme lehtisen, joka sisälsi uutisia festarin edellisen päivän tapahtumista - tietenkin ranskaksi - ja samaisen päivän bändiaikataulun. Harmillisesti lehtinen ei kertonut mitään illan bändeistä, ei edes musiikkityyliä tahi kotimaata. Illan hittiartistit osasimme lehdykästä selvittää - luullaksemme, ja bonuksena sen, että vietettiin Ranskan kansallispäivää, ja että Dourin rannekkeella sai jonkinmoisen alennuksen paikallisesta levykaupasta. Koska festarialue oli edelleen jonkin verran mutainen ja hieman enemmän saastainen, eikä istumapaikkoja juuri löytynyt, oli tehtävänämme kierrellä aluetta.

Ruokapuoli osoittautui harvinaisen suppeaksi. Hygieniakaan ei ollut niin kovin perusteellista: myöhemmin tapaamamme suomalaistuttavuudet kertoivat, kuinka Mars-pirtelöä oli tehty hyvin likaisin sormin, välillä niitä nuoleskellen ennen suklaapatukan maidon sekaan pilkkomista. Nestehukan kuormittamina havaitsimme myös, että vesipisteitä alueella oli aivan liian vähän. Myös vessoja, etenkin istumasellaisia, oli hyvin niukasti. Belgiassa ei Suomen festareiden tyyliin pissiskellä joka nurkkaan, eikä toisen allekirjoittaneen lisäksi muita kyykkääviä tyttöjäkään juuri näkynyt, edes yön pimeydessä. Kännykänlatauspiste oli mielenkiintoisesti järjestetty: avonainen teltta, jonka katosta roikkui ehkä jopa satoja latureita, kaikkiin mahdollisiin eri puhelinmalleihin. Valitettavana puolena oli kuitenkin se, että suurin osa nokialaisista latuuvehkeistä ei toiminut. Yritimme myös löytää paljon mainostettua kierrätysaluetta Green zonea, tuloksetta. Tuoppien keräyksen jätimme köyhistelyistämme huolimatta muille - tyhjiä tuoppeja olisi saanut kerätä 40 yhtä täyttä, säälittävän pientä vastaan.


Iltapäivällä tapasimme vihdoin suomalaisen pariskunnan: kaikki me neljä olimme yhtä mieltä siitä, kuinka mukava oli päästä puhumaan jotain kieltä, jota kuuntelija ymmärtää. Loppujen lopuksi vietimme siis koko päivän, illan ja yön yhdessä. Päivän bänditarjonnasta kukaan meistä ei löytänyt yhtään tuttua tai ainakaan must see -bändiä - vaikka päivän aikana esiintyi yli 60 artistia - joten päädyimme nauttimaan tunnelmasta toisen päälavan, The Red Frequency Stagen edustalle.

Irkkubändi The Frames avasi bändikatselmuksemme, vaihtui sitten ilmeisen odotettuun kalifornialaiseen indietä soittavaan Two Gallantsiin, jonka musiikki mielistämme vaikutti sekin hieman irkkuvivahteiselta. Muutama biisi kuulosti lähes täysin Flogging Mollyn tuotannolta. Iltaa jatkoi osaltamme norjalainen Motorpsycho, jonka musiikki oli mielenkiintoinen yhdistelmä niin punkkia, metallia, progea kuin countryakin höystettynä jazzahtavilla sävelillä - kaikki tämä psyke-taustan päällä. Musiikin maukkaan sekametelisopan jälkeen lavalla nähtiin yleisönsä hienosti haltuun ottava Girls in Hawaii - ei vähäpukeisia tyttöjä rannalla, vaan kuusi pop-rokkaavaa belgialaispoikaa kukkapaitoihin pukeutuneena. Dour-festivaali todellakin lunasti sanansa - se mainosti olevansa vaihtoehtoinen musiikkitapahtuma, mitä se todella oli: artistit oli valittu erittäin suurelta skaalalta. Festarivieraat pääsivät myös hyvin tutustumaan uusiin, vähemmän tunnettuihinkin artisteihin, sillä suuria nimiä ei festareilta löytynyt. Yksittäisten supertähtien keikoille kun yleensä automaattisesti astelee sen kummemmin muita vaihtoehtoja miettimättä.

Myöhään illalla tapasimme vielä viidennen ja viimeisen suomalaisen: Alankomaissa asusteleva tyttönen löysi meidät laulumme perusteella. Jostain syystä olin päättänyt laulaa suomalaisen lätkäjengin kannustuslaulua hakaten samalla paikallisen festaroitsijan päätä tyhjällä pullolla. Loppuyöstä oleilimme vielä hetken The Last Arenan edustalla, vaikka artistit olivat kyseisellä lavalla esiintymisensä jo lopettaneet. Lavan vierellä pimeää Douria valaiseva, hiljaa liikkuva suuri tulipyörä vastasi kauniista tunnelmasta. Unen alkaessa kutsua valtakuntaansa suuntasimme taasen turvalliseen ja kotoisaan maissipeltoon trangian ja makuutarvikkeiden kanssa.

Sunnuntai 15.7.

Festarien lopetuspäivä alkoi osaltamme perinteisesti: ylös maissipesästämme, pesulle kämpille ja hikiselle kauppareissulle. Koska molemmat sekä ruoka- että juomakauppa olivat kiinni pyhäpäivän vuoksi, suuntasimme kylän keskustaan saakka. Paikalliselta huoltoasemalta haimme olutta ja purtavaa, joita kelpasi suloisen pikkukylän nurmella nautiskella. Paluumatkalla pääsimme itse ihanuuteen: turkoosina hohtava uimalampi poisti syleilyllään ahdistavan kuumuuden ja kahden päivän hien. Erittäin moni muukin oli keksinyt saman nautiskelupaikan: lammen rannoilla oli tovereita ruuhkaksi asti ja festarialueelta lammelle kulki jatkuva ihmisvirta, kuin muurahaisjono ikään. Piikkilangasta väkerretty hätäinen aita ei estänyt uimisennälkäisiä ihmisiä ylittämästä lammelle johtavaa peltoa. Uimakuopan ympäristössä oli myös ihania vanhoja rakennuksia, kuten vanha viljavarasto, jonka sisäseiniin oltiin parastaikaa taiteilemassa kauniita graffiteja.

Jos ensimmäinen tunti festareille saavuttuamme meni hieman orpoa oloa ihmetellessä, niin outoja kun muihin verrattuna olimme kielemme takia, huomasimme viimeistään tässä vaiheessa, että olo oli sittemmin muuttunut oikein kotoisaksi. Meistä poikapuolisen kummajaisen kilttiä oli aluksi kovasti ihmetelty, kurkittu alle, mutta nyt sekin näytti sulautuvan joukkoon - vaikkakin ensi kesää varten suunnittelimme "No, I do not wear my underpants" -logolla varustettua paitaa.


Ihmiset olivat täynnä hymyä, ja sitä saivat meiltä takaisin. Eritoten reippaat pojat, jotka pitivät hien hajun loitolla käymällä automaattiautopesulassa suihkuilemassa.

Illan, ja koko festarin keikoista eniten - tai ainoa - odottamamme bändi oli Sunn O))). Losin poikien musiikista oli jo aiemmin paljon puhuttu, niin erilaista kun se mihinkään muuhun yhtyeeseen verrattuna on. Itse olin hieman epäröiden, mutta kuitenkin mielenkiinnolla mukana, kun suuntasimme La Petite Maison dans la Prairie -telttalavan eturiviin jo hyvissä ajoin ennen sound checkiä. Mietimme, mahdettaisiinko teltta saada tarpeeksi pimeäksi pimeyden miesten sisääntulolle, mutta huoli oli turha. Drone-musiikiksi kutsuttua, erittäin hidasta metalli-elektroa soittava Sunno O))) veti miltei puolitoistatuntisen keikan, joka kuulosti yhdeltä ainoalta kappaleelta. Mustiin kaapuihin sonnustautuneet basisti ja kitaristi sekä perunasäkkiin pukeutunut, menninkäiskieleltä kuulostavia örinöitä ilmoille päästävä "laulaja" liikkuivat lavalla paljon hitaammin kuin normaalisti toimiva ihminen hidastettuna. Kun mustakaavut poistuivat lavalta, ei olisi ikinä uskonut viettäneensä hikisen, todella täyden teltan eturivissä kaksi tuntia. Toisin sanoen, esitys oli aivan mahtava! En ehkä yksin kotistereoista kuuntelisi tätä musiikkia, mutta kaikkinensa show oli niin haltioiva, että olo oli jännä vielä pitkään keikan jälkeenkin.

Päälavan viimeiset esitykset tällä Belgian Provinssirockiksi kutsumallamme tapahtumalla olivat Wilcon ja Amon Tobinin käsialaa. Folkahtavaa rockia soittava jenkkiyhtye Wilco sai päälavan edustan tanssimaan paremmin kuin mikään näissä juhlissa näkemäni artisti. Meno oli kova myös päälavan illan päättäneellä brasilialaisella DJ:llä Amon Tobinilla, joka illan viimeiseksi paukautti ilmoille Slayeria. Meno ei kuitenkaan loppunut tähän: kuten jo aiemmin mainittu, neljällä lavalla musiikki jatkui vielä aamun sarastukseen saakka. Superpositiivinen puoli, joka useamman festarin pitäisi toteuttaa - ja samalla lopettaa puolilta päivin starttaavat keikat. Jonkin aikaa ulkona fiilisteltyämme valitsimme Dance Hall -teltan bileet, jossa päälavojen keikkojen päätyttyä kahdelta ehti vielä viiteen mennessä esiintyä Anthony B, Sierra Sam Live sekä Dj Dans vs Mr. Magnetik.


Kun viimeisetkin laulut oli laulettu, alkoi aktiivinen ihmisten uloshäätäminen lavojen alueelta. Kävellessämme kojualueen ohi, laitoimme iloksemme merkille, että moni niistä piti edelleen oviansa auki. Hieman haikeina ja väsyneinä muutimme pois kämpiltämme, eli pakkasimme lokeroiden sisällön takaisin rinkkoihimme - lopputuloksena tietenkin optimaalinen rinkanpakkaus, aamun sarastaessa, nukkumatta, litroittain viiniä nauttineena. Hassunhilpeinä suuntasimme tien varteen jonottelemaan muiden hilpeiden, raivostuneiden tai nukkuvien festarieläjien keskelle bussikuljetusta junalle. Kun kyyditykset alkoivat, ne kulkivat onneksi oikeasti non-stoppina, joten pahimmilta ryysimisonnettomuuksilta vältyttiin. Ghrishlainin asemalta festariporukan lisäksi junaan hyppäsi jokunen maanantaiaamun työmatkailijaraukkakin. Brysselin asemalle saavuttuamme hoidimme aamupesut assanvessassa, haimme aamupalapatongit ja nukuimme koko kahdeksasta-neljään -työajan asemalla aikataulujen alla. Alun häätöyritysten jälkeen henkilökuntakaan ei enää vaivautunut estämään nukkumistamme - olihan asemalla laumoittain nukkuvia festarikansakasoja rinkkoineen odottamassa junaa seuraaviin seikkailuihin!

Ai ensi vuonna uudestaan? Miksei - ranskan kurssin käyneenä tai sanakirjan kanssa.

Teksti: Heli Fox
Kuvat: Jaska Kamila