Ankkarock 2007

4.8.-5.8.2007

Ankkarockia vietettiin tänä vuonna varsin helteisissä merkeissä. Ei ollut tietoakaan siitä epävakaisesta säästä, joka on riekaloinut itse kunkin hermoja menneiden viikkojen aikana. Omat kokemukset Ankasta sijoittuvat jo melko kauas menneeseen aikaan: toinen meistä on viimeksi käynyt silloin, kun festari oli vielä ilmainen, ja toisenkin vierailusta on vierähtänyt kuutisen vuotta, joten oli syytäkin saada pienoinen päivitys.


LAUANTAI 4.8.

Lauantai starttasi Korsolavalla, jolle kipusi Ankanpoikarockin voittajia. Nuoret vantaalaiset soittivat varsin hyvin olosuhteisiin nähden. Jännitys oli varmaan nuorilla valtava. Setit sisälsivät pääasiassa covereita muun muassa Bon Jovilta, Black Sabbathilta ja Alice Cooperilta.

Tämän jälkeen olikin aika tutustua paremmin itse alueeseen. Korsolavan ja Rocklavan väliin oli sijoitettu niin anniskelualuetta, ruokakojuja kuin vaatekojuja. Aluksi ahtaalta näyttävä tila veti kuitenkin hyvin, kun ihmisiä valui enemmän paikalle. Myös Korsolavan ja Puistolavan melkein päällekkäiset soittoajat toimivat hyvin jakaen suuret massat eri paikkoihin. Tutkimusmatkan päätteeksi saimme kuulla, että Poisonblack oli peruuttanut viime sekunneilla, ja tilalle oli saatu hyvin lyhyellä varoitusajalla helsinkiläinen I Walk the Line. Peruutus ei näyttänyt juurikaan kenenkään maailmaa kaatavan, ja vaikka tyyli oli korvaajalla hyvinkin erilainen, meno oli hyvä niin yleisössä kuin lavallakin. Tosin bändi veti vielä kovemman keikan pikkutunneilla Tavastialla.

Kotiteollisuuden aikaan ihmiset alkoivat löytää tiensä jo suuremmissakin määrin alueelle. Setti oli tuttuun tapaan hyvin hittipitoinen ja näytti uppoavan kansaan. Hynysen spiikit saivat yleisön hörähtelemään raskaiden riffien täyttämien biisien välillä. Valitettavasti Kotiteollisuus toistaa jo siinä määrin itseään, että vilkaisu yleiseen festarielämään oli houkuttelevampi vaihtoehto muutaman biisin jälkeen.

Puistolavan nurmikentällä ihmiset nauttivat auringosta ja odottivat jo Jonna Tervomaan nousua lavalle. Nurmikolla istuessa saattoi huomata, että
sisääntulossa ei sen suurempia jonoja kertynyt, vaikka turvatarkastukset olivat tiukat ja festarilla oli uutuutena käytössä sms-lippukin. Täytyy muutenkin nostaa hattua festarin järjestelyille. Kaikki infot olivat selkeästi esillä ja palveluiden sijoittelu toimi mainiosti. Vesipisteitä, joille oli viikonlopun aikana runsaasti tarvetta, oli paljon, ja myös käymälöitä tuntui olevan riittämiin, koska niiden lähistöllä ei sen suurempia jonoja näkynyt. Myös anniskelualueita oli runsain määrin pitkin festarialuetta.

Hikoiltuamme nurmikentällä muiden kanssa saimme seurata, kuinka yleisön odotus palkittiin ja Jonna Tervomaa aloitti settinsä. Hän kehottikin yleisöä makaamaan nurmella ja hyppäävän heidän kelkkaansa matkalle. Aikamoista hippeilyä sanoisin. Oli miten oli, suurin osa yleisöstä tuntui nauttivan.

Seuraavaksi olikin päivän ensimmäinen kiinnostavampi artisti tiedossa, nimittäin yhdysvaltalainen The Bellrays, joka soittaa soulrockia. Bändi vetikin erinomaisen energisen setin ja sai yleisön tanssimaan kanssaan. Valtavan afron omaavan laulajan Lisan upea ja vahva bluesnaisen ääni sopii musiikkiin aivan täydellisesti, ja se tekeekin bändistä hieman erilaisen verrattuna moniin muihin tänä kesänä festareita kiertäneisiin rock-yhtyeisiin. Jos joku ei ollut herännyt Kotiteollisuuden aikana, eiköhän nyt jo ollut sen aika. Jotkut tosin alkoivat olla tässä vaiheessa päivää jo siinä kunnossa, että päiväunetkin tuntuivat maistuvan nokkospusikoissa.

Bellraysin setin jälkeen hyvän tuulen musiikilla jatkoi venäläinen Spitfire. Bändin ska-ilakointi sai kiitettävästi porukan mukaansa ja kääntyivät siinä omatkin suupielet hymyyn. Jos oli kuuma yleisössä, niin oli kyllä lavallakin. Venäläiset kaverit tuntuivat uivan hiessä auringon ja spottien osoittaessa suoraan naamaan. Tämä ei silti bändiä hidastanut, vaan ilmoille tuli biisi toisensa jälkeen kesään täydellisesti sopivaa skata. Oli ilo seurata, vaikka bändi ei entuudestaan ollut tuttu yhtä aiempaa festarikeikkaa lukuun ottamatta.

Korsolavalla oli seuraavana taas yksi suomirockin itsestäänselvyyksistä eli Zen Café, jonka kohdalla tylsyys menee yli äyräiden, joten tässä vaiheessa oli aika virkistää itseään oluella mahdollisimman kaukana päälavasta. Homma melkein toimikin, mutta pari nuottia jouduttiin kuulemaan. Harmi. Onneksi kalja oli kylmää ja virkistävää, joten hetkeä aiemmin koettu shokki kuitattiin nopeasti mielestä.

Rocklavan seuraava akti oli suomirockin mielenkiintoisimpiin kuuluva ryhmä, Von Hertzen Brothers. Vaikka en levyä omistakaan, hämmästyksekseni huomasin tuntevani monta biisiä setistä. Ehkä tästä syystä jaksoinkin nauttia keikasta ilman turhempia puutumisia, vaikka musiikki ei itsessään olekaan mitään menevintä sorttia. Yleisöä yhtye sai kyllä fiilistelevästä tyylistä huolimatta liikkeelle.

Katsaus aikatauluun toi helpotuksen, kun huomasimme Maija Vilkkumaan soittavan seuraavaksi Puistolavalla. Eipähän tarvinnut ravata edestakaisin taas tuota raivostuttavaa mäkeä lava-alueiden välillä. Jäätiin odottamaan Hanoi Rocksia. Ihme kyllä, tämäkin menneiden vuosien jyrä vaan jaksaa ja jaksaa. Vaikka Andystä ei ota selkoa kukaan, osaahan se soittaa, ja niin osasi koko bändikin. Kaikki hitit kuultiin, niin uudet kuin vanhatkin. Eturivissä oli bändin faneja ympäri maailman, ja he saivat mitä tilasivat, eli best fucking rockenroll show on earth. En allekirjoita, mutta kovassa vireessä bändi kuitenkin oli. Mike Monroen kiipeily lavarakenteissa osoitti, että mies taitaa olla kyllä elämänsä kunnossa: ei sitä kuka tahansa roiku yhdellä kädellä kymmenen metrin korkeudessa ja laula samalla täydellä tunteella.

Ismo Alangon uusi inkarnaatio on virallisesti Teholla, mutta omasta mielestä kuitenkin lähinnä kahvilla. Tai ainakin me olimme, kun yritimme päästä kärryille tästä uudesta kokoonpanosta, joka sisälsi oikeastaan vain perkussionistin Ismon ja hänen kitaransa lisäksi. Oudot sovitukset vanhoista hiteistä eivät ainakaan meihin iskeneet ollenkaan, joten oli aika siirtyä Apulannan ja The Gatheringin keikkoihin.

Apulanta aloitti vahvasti ja kohteliaasti kysymällä Mitä kuuluu, ja yleisö kyllä vastasi. Menoa riitti koko Korsolavan edustan täydeltä, ja hittikavalkadi sai sekä nuoret että heidän vanhempansa liikkeelle. Valitettavan päällekkäisyyden takia oli kuitenkin pakko jättää keikan katsominen kesken ja siirtyä katsomaan The Gatheringia. Vaikka tämä keikka olikin viimeinen bändin loistokkaan keulakuvan Anneke von Giersbergenin kanssa, ei yleisö tajunnut tämän keikan arvoa. Apulanta vei yleisömäärissä tämän erän, mutta väliäkö tuolla, kun menetys ei osunut omalle kohdalle. Bändi oli hyväntuulinen ja Anneken esiintymisessä oli jotain vapautuneempaa kuin aikaisemmin. Liekö viimeisen keikan taikaa vai oman pään tekosia. Valot pääsivät keikalla myös hyvin esiin, kun pimeys oli jo hiipinyt Korson ylle. Hittipitoinen setti tarjosi faneille ja toivottavasti myös jollekin tulevaisuuden fanille mannaa mahan täydeltä. Harmi, että tähän taitaa loppua tämän bändin tarina. Ja jos ei lopu, niin ainakin luultavasti hiipuu, koska yhtä valovoimaisen laulajan löytäminen ei varmasti tule olemaan helppoa.

SUNNUNTAI 5.8.

Sunnuntaina saimme ruhot taas liikkeelle sen verran ajoissa, että ajoituksen piti riittää festivaalin ensisäveliin. Sävelistä ei voitu kylläkään puhua, kun matkalla juhlapaikalle alkoi kuulua hirveä paasaus, mistäpä muualtakaan kuin kristittyjen suusta, joille tämä turmeltuneiden ihmisten massakokoontuminen oli oiva paikka julistaa ilosanomaansa. Tiedä sitten, kuinka iloisia olivat asukkaat, jotka asuvat vastapäätä tätä paasauksen tukikohtaa. Sympatiat asukkaille, tuskin festivaalimelukaan häiritsee yhtä paljon.

Porteista pääsimme saman tien sisään, koska harva oli yhtä hullu, että oli liikenteessä tähän aikaan. Puistolavalla olivatkin jo aloittaneet Ankanpoikarockin voittajat, jotka olivat pääosin samoja bändejä kuin lauantainakin. Hämmästystä herätti kuitenkin lavan edustan yleisömäärän runsaus. Ei sitä kyllä kauaa tarvinnut ihmetellä, kun päässä se himmeä lamppu syttyi ja nämä teinit yhdistyivät j-rockin suuruuteen, jonka oli määrä soittaa myöhemmin päivällä samalla lavalla. Siinä ne jo tosiaan olivat ja odottivat idoliaan vieden monta riviä niiltä, jotka saattaisivat tykätä enemmän ennen Dir en greytä esiintyvistä bändeistä. Kyllä sinne eturiviin pääsisi myöhemminkin, jos sinne haluaisi, ja kaikilla olisi mukavampaa ilman tätä kummallista uutta käytöstapaa, jonka nämä varhaisteinit ovat omaksuneet.

On siinä kyllä hauska puolensakin, josta sai nauttia esimerkiksi Damn Seagulls, joka oli lavan ensimmäinen "kunnon" esiintyjä. Soundcheckin aikana vielä voimia pursuvat teinit kiljuivat ja rääkyivät kuin olisi keikka ollut menossa. Meno keikan alkaessa ei kuitenkaan kestänyt, vaan monet näistä teineistä kävivät istumaan nurmikolle odottamaan päivänsä kohokohtaa. Ilmakin näytti tässä vaiheessa vielä mukavalta siinä mielessä, että oli lämmin, vaikka koko taivaan peitti ohut harso.

Damn Seagullsin setti ei saanut meitä vielä täysin hereille, joten oli aika suunnata kohti ylämäkeä ja Rocklavaa, jossa aloittaisi pian Maj Karma. Ja kyllä muuten kannatti. Pidemmän aikaa on jäänyt bändin tekoset seuraamatta osittaisen yliannostuksen takia, mutta nyt kyllä toimi. Lähtivät rähmät silmistä ja puntti vipattamaan. Setti koostui enemmän uudemmasta materiaalista, mutta ei tämä haitannut, vaikkei se tuttua ollutkaan hittejä lukuun ottamatta. Energinen veto bändiltä, jota oli tullut seuraamaan kohtuullisen hyvä nippu ihmisiä melko aikaiseen ajankohtaan nähden.

Disco Ensemble veti vauhdikkaan keikan Korsolavalla päällekkäin Amorphiksen kanssa, mutta molemmille riitti ihan mukavasti yleisöä. Melko nopeasti suureen suosioon noussut yhtye tarjoili alkuun ainakin suurelle yleisölle hieman tuntemattomampia biisejä, ja yleisö tuntui kunnolla heräävän vasta noin 20 minuuttia aloituksen jälkeen, kun ilmoille kajahti radiohitti Drop Dead, Casanova. Vaikka esitys oli aika loistava, tässä kohtaa oli kuitenkin pakko siirtyä katsastamaan Puistolavan tarjontaa.



Sunnuntain tarjonta oli kesyyn lauantaihin nähden sopivan metallinen, ja tästähän saa vain plussaa, jos minulta kysytään. Toisaalta missäpä ei nykyään olisi metallia, kun se on niin pirun IN. Olihan meitä täälläkin viihdyttämässä suurta suosiota nauttiva Hevikaraoke. Jep, ihan oman lavan kanssa. Ohi kävellessä näistä sulosävelistä saikin nauttia päivän mittaan ihan tarpeeksi paljon, kuten tässäkin vaiheessa päivää, kun suunnattiin Amorphiksen keikalle. Vaikka Tomi Joutsenella oli kuuma huonon paitavalinnan johdosta, ei se miestä ainakaan hidastanut tahi heikentänyt. Uuteen nousukiitoon noussut bändi pistelikin pihalle niin uutta kuin todella vanhaa kamaa ja kaikki, IHAN KAIKKI, diggasivat. Jopa ne friikit japskifanit, ainakin hetken verran. Keikkaa olisi voinut kuunnella enemmänkin, mutta ainahan nämä festarivedot ovat hieman lyhyempiä. Tai sitten se vaan tuntuu siltä oman suosikkibändin kohdalla.


Seuraavaksi kohti ylämäkeä ja Lapkon kanssa soittoaikaansa vaihtanutta Mando Diaoa. Ennestään kovin tuntematon bändi olikin täynnä kiiltokuvapoikia Ruotsista soittamassa ah niin erikoista indierockia tai jotain vastaavaa. Hohhoijaa. Ei maistu ei. Aloittivat retaleet myöhässäkin. Ja takaisin mäkeen, onneksi alaspäin.

Mekkalasta päätellen olisi voinut kuvitella, että Dir en grey oli jo lavalla, mutta fanit kirkuivat puolet äänestään jo roudauksen ja soundcheckin aikana. Keikan viimein alkaessa moni purskahtikin itkuun eturivissä. Tätä en olekaan hetkeen todistanut. Mutta äärimmäiset tunteethan ovat niitä aidoimpia. Iällähän tässä ei ole taas mitään tekemistä, heh. Bändi tosin yllätti minut soittamalla yllättävänkin raskasta, lähinnä nu-metalliksi luokiteltavaa kaaostaan. Ei huono, mutta kuuntelisiko tätä kukaan ilman tätä äärimmäistä j-rock-ilmiötä. Tylsyys ajoi possun ruokajonoon parin biisin jälkeen.



Aurinko paahtoi taas pilvettömältä taivaalta ja Korsolvan edustan hiekkakenttä täyttyi mustiin pukeituneista gooteista. Noh, parilla saattoikin olla tarvetta laihtua sen pari kiloa, mikä tuolla vaatetuksella onnistunee helposti hikoilemalla. The 69 Eyes. Kova bändi, niin kova, että spiikkaajakin oli tuotu Jenkeistä asti saattamaan bändin lavalle. Nyt on kyllä hieno fiilis olla Helsingin vampyyri. Keikka on perushuttua ilman sen kummempia erikoisuuksia. Fanit saivat mitä halusivat ja bändin tilille kilahtaa euro jos toinenkin. Voidaan puhua siis hyvästä yhteistyöstä.


Rocklavalla seuraavana soittanut Poets of the Fall aloitti vauhdikkaasti pyrojen säestyksellä, ja yleisö oli täysillä mukana. Samaan aikaan Puistolavalla esiintyi Millencolin, joka oli ehkä yksi odotetuimmista bändeistä parimme toisen osapuolen kohdalla. Takavuosien skatepunk-jyrä oli saapunut taas Suomeen. Suuret odotukset pirstaloitiin aika nopeasti, kun bändi tuntui soittavan yllättävän lepsusti. Mielenkiinnottoman oloinen basistilaulaja, Nikola, soitti ja lauloi vähän sinne päin. Onneksi kitaristit pelastivat aktiivisella lavaelehdinnällä paljon. Ilman tätä kaksikkoa olisi keikan katselu jäänyt varmaan kesken. Rumpali tuntui myös soittavan kaikki mutkat suoriksi ja vanhemmat kappaleet tuottivat pienoisia ongelmia. Alun kauhistelun jälkeen kuitenkin keikka vei mukanaan, ja hyvillä fiiliksillä mentiin eteenpäin, kunnes lopussa karskisti soitettiin vanhoja klassikoita taas vähän miten sattui. Jos nyt haluaa tuudittautua johonkin, niin ainahan Millencolin on soittanut livenä vähän sinne päin ja levyllä ollut timanttisempi. Toivottavasti näin vielä jatkossakin.

Korsolavalla goottivampyyrien jälkeen nähtiin ruotsalainen The Ark, jonka taannoinen räyhääminen Euroviisuflopin jälkeen on ainakin minulla tuoreessa muistissa. Yhtyeen keulakuvan Ola Salon ylitsepursuava narsismi vie niin paljon huomiota, että itse musiikki tuntuu jäävän sivurooliin. Kyllähän sieltä lavalta pari hyvää läppää spiikkien aikana tuli, mutta ei tämä oikein iskenyt.

Sen sijaan Rocklavan viimeistä esiintyjää Lapkoa oli ilo katsella ja kuunnella. Hieman taiteellinen ja popahtava musiikki kuulosti loistavalta ulkoilmassa, vaikka voin kuvitella, että yhtye on mitä mainion myös hämyisissä klubioloissa. Kirkumisesta ei meinannut tulla loppua millään, kun yhtyeen laulaja asteli lavalle. Hyväntuulinen yhtye oli aivan omiaan piristämään menoa ennen illan suurta ja koko festivaalin suurta päätöstä.

Nine Inch Nails oli varmaan koko Ankkarockin odotetuin bändi. Yhtye oli tuonut mukanaan rekallisen omia valoja lavashow´n tehostamiseksi. Visuaalinen ilme onkin yksi bändin valteista, joka tukee hyvin sitä herkistelyn ja kaaoksen rajamaailmaa, jota Nine Inch Nails musiikillaan tarjoaa. Lavalta lensi heti alkuunsa paljon roinaa yleisöön, tamburiinista lähtien. Bändi veti lähes raivoisasti. Keikka olikin timanttia suvantokohtia myöten. Ainoa miinus lieneekin se, että ilotulitus aloitettiin kaiketi hieman edellä aikataulusta, ja minkä seurauksena Nine Inch Nailsin loppukeikka meni sen verran pilalle, että Trent marssitti koko bändin pois lavalta ennen aikojaan. Saapa nähdä, koska suivaantunut Trent nähdään Suomessa seuraavan kerran.




Kaiken kaikkiaan Ankka ylitti odotukset olemalla erittäin hyvin organisoitu festivaali. Yleisössäkin näytettiin olevan suhteellisen rauhallisesti. Suurimmat ongelmat tälläkin festivaalilla taitavat syntyä porttien ulkopuolella, mutta näille lieveilmiöille ei oikein voi mitään. Alueen siisteys varsinkin lauantaina oli myös erittäin positiivista. Sunnuntaina joko yleisön ikäjakauma tai krapula aiheutti sen, että enemmän roskaa löytyi maasta kuin roska-astioista, joita oli kuitenkin varsin riittävästi. Yleinen olo festarin jälkeen oli kuitenkin tyytyväinen ja rentoutunut, varsinkin kun puolen tunnin sisällä pääsi omaan kotiin. Tämä on ehkä yksi kaupunkifestivaalien suurimpia valtteja ja syy siihen, miksi ikäjakauma tuntuu olevan laajempi kuin leirintää edellyttävillä festareilla. Kyllä Ankka kannattaa pitää mielessä, jos haluaa nauttia suurista esiintyjistä vaivattomasti.

Teksti ja kuvat: Stiina Rasimus ja Roni Sahari

Katso myös: Apulannan, Disco Ensemblen ja Lapkon haastattelut