Nummirock 2007

Torstai

Herätyskelloni soi. On torstai, kello viisi aamulla ja aika nousta töihin. Täpinöissäni onnistun leikkelemään itseäni sämpylöitä tehdessäni. Montako tuntia vielä? Nummirock on ehdottomasti vuoden odotetuin festari, jonka odotus alkaa siitä, kun edellinen päättyy. Mutta nyt, enää muutama tunti ja vuoden odotus palkitaan. Olen niin malttamaton, että otan tavarani ja lähden tuntia liian aikaisin kohtauspaikalle.

Vai että roudaustakin vielä. Eihän tämä matka ala koskaan! Vihdoin ja viimein tavarat ja ihmiset kyydissään auto starttaa ja vatsanpohjassa alkaa muhia varsinainen perhosparvi. Matka taittuu varsin mukavasti siideriä ja olutta nauttiessa ja siinä vaiheessa vasta riemu repeää, kun takapenkiltä ojennetaan aina niin herkullista fisua maisteltavaksi!

Punaiset portinpielet näkyvät. Nummirock! Leirintäalue! Hyppelen innoissani; äkkiä leiri pystyyn ja ystäviä etsimään. Leirintäalue on jo mukavasti täynnä ja kaikki tutut löytyvät kutakuinkin samoilta paikoilta kuin aikaisempinakin vuosina. Kuin mikään ei vuodessa olisi muuttunut. Musiikkia, naurua, rymistelyä, huutoa, telttoja, liekkejä, savua, grillatun makkaran tuoksua. Juhannus.

Tajuan Turmion Kätilöiden nousevan lavalle tuota pikaa. Muutama juoksuaskel ja portista sisään. Bändi on jo aloittanut ja yritän ehtiä nopeasti olutalueelle, jossa lavakin sijaitsee. Paikka on täyteen ammuttu ja meininki on huipussaan. Meteli on korviin tuntuva ja mietin, missä ovat korvatulppani. Totta kai päätän mennä eturiviin, eihän Kuopion synnytysavustajien keikka ole mitään kaukaa katsottuna ja eipä sieltä kauempaa mitään oikein näekään. Hieman ihmismassa käy vaikeuttamaan hengitystä ja huomaan pian seisovani turvallisesti lavan vieressä, josta näen hyvin niin bändin kuin yleisönkin.
Tyytyväisyydestä ja humalastakin kiherrellen kaivan kännykkää taskustani. Huomaan, että puhelimeni on jossain muualla kuin taskussani. Kauhuissani katson ihmismassaa, jonka keskellä juuri taistelin ja pieni kyynel kihahtaa silmäkulmaan. No, ei sitä kuitenkaan löydä nyt, joten sama nauttia keikasta, kun nyt esteettömästi lavallekin näkee. Saan huikan olutta ja tanssin villisti kaverini kanssa. Turmion Kätilöt omistaa! Keikan loputtua lähden etsimään kännykkääni, mutta löydänkin vain kaksi muuta kännykkää. Onneksi eräs suhteellisen tervejärkinen (tai selväpäinen) ihminen ottaa numeroni ja saa kuin saakin yhteyden kännykkääni, joka löytyy järjestyksenvalvojien hellästä huomasta.

Leirintäalueella juhlat vain yltyvät. Vaellan päämäärättömästi leiristä toiseen. Ensimmäiset alkavat jo sammua. Eräässä leirissä jätkä konttaa ja köhii maassa pahoinvoivan näköisenä, nostaa katseensa ja kuulen sen sanovan: "Ei hitto, ootko Malva?" Ja köhiminen sen kuin yltyy. Olenkin aina halunnut, että aiheutan voimakkaita reaktioita ihmisissä. Jallupullo kiertää ringissä ja joka toinen köhii otettuaan huikan. "Tänne sitä jallua, huihai!", todellakin. Ystäväni päättää, että on nukkumaanmenoaika. Ei yhtään hassumpi idea. Hytisen teltassa vaikka päälläni on kaikki vaatteeni ja makuupussi. Taitaa olla hallaa. Eihän täällä pysty nukkumaan. Meteliä en huomaa, siihen olen jo tottunut. Yritän pitää itseni lämpimänä ja onneksi aikainen aamuherätys painaa luomiani.

Perjantai

Kuuma! Aurinko lämmittää telttaa, taitaa olla asteita kuin saunassa. Hiukset sekaisin, eilisen illan meikit silmissä lähden ystäväni kanssa tallustelemaan aamupalalle. Muitakin festarieläimiä näkyy jo olevan hereillä, vaikka kello ei ole vielä yhdeksääkään. Kaupasta muutamat siiderit ja tuoremehua, tuota krapula-aamun pelastusta. Juhannuksen juhliminen on jo täydessä terässä, humalaisia ihmisiä huutaa ympärillä. Mietin orastavaa päänsärkyäni, mutta löydänkin itseni avaamasta ensimmäistä siideriä. Meneehän se näinkin.

Ystäväni, ilmeisen krapulainen, on urheasti katsomassa perjantain ensimmäistä bändiä kanssani. Moonsorrow vetää lavalla itsevarmasti ilojuomia nauttien. Auringon paistaessa suoraan silmiin on lavalle katsominen hieman hankalaa, mutta kuuleehan sitä katsomattakin. Mietin, miksi ihmiset väittävät bändien olevan se ainoa oikea anti festareilla, kun totuus on jossain aivan muualla. Niinpä jätänkin jätkät jammaamaan lavalle ja suunnistan itse etsimään sitä totuutta.

Eksyn Inferno-lavan taakse katsomaan Swallow The Sunia muiden pitkätukkahippien kanssa, mutta kohta jo huomaan seisovani kaljatölkki kädessä jauhaen tyhjänpäiväisyyksiä nauramisen lomassa. Ai mikä keikka?

Scar Symmetry. Yritän kovasti, mutta pääsen vain lavan vieressä sijaitsevalle VIP-korokkeelle ja siinäkin viivähdän vain hetken. Huomaan, että yleisö riehuu hurjana eikä soundeissakaan ole valittamista, tosin korvatulpat olisivat ihan kivat. Päätän luovuttaa ja karata leirintäalueelle, jossa meininki onkin yhtä loistava kuin aina! Korkkaan oluen ja fisun, ja pian löydän itseni tekemästä akkuhappoa. Nauran ja huomaan ääneni kadonneen. Nauran lisää ja muistikuvani alkavat hämärtyä.

Ensiferum! Erään tuttavani sanoin "pula-ajan atleetit" heiluvat lavalla ja meininki on hillitön. Häslään kamerani kanssa ja saan kuin saankin vähemmän edustavia kuvia, itsestäni ja ystävästäni tosin. On kuuma ja niskassani kihelmöi. Muistinko laittaa aurinkorasvaa? Taitaa olla myöhäistä nyt. Ilta etenee kuin sumussa, tosin erittäin viinan-
huuruisessa sellaisessa. Kuvaan videokameralla backstage-
meininkiä, kunnes joku huutaa Behemothin aloittavan ihan kohta. Lavalla näkyy pingviinejä rääkymässä. Yllätyn positiivisesti. Silti missaan keikan enkä tiedä, minne hukkaan itseni.

Rotten Sound, tuo yksi kovimmista suomalaisista livebändeistä. Kiipeän lavan taakse ja tuijotan koko keikan suu auki rumpalia. Aivan ilmiömäinen. Sukkasillaan hakkaa tuhatta ja sataa. En voi lakata tuijottamasta. Uskomatonta. Ja yleisö raivoaa mukana. Parasta.

Takaisin leirintäalueen puolelle. Hytisen, vaikka on juhannus. Etsiydyn nuotion ääreen lämmittelemään. Se savuttaa koko ajan ja yskiessäni saan ääneni katoamaan entistä pahemmin. Ihmiset ovat alkaneet hyytyä ja teltoista voisi kuulua kuorsausta, jos meteli hereillä olijoiden kesken ei olisi niin maksimaalista. Öiset keskustelut tempaavat mukaansa, mutta palellen päätän mennä täksi yöksi autoon nukkumaan.

Lauantai

Hapuilen kelloani. Ei edes vielä kymmentä. Kuulen kuorsausta auton lattialta. Uskaltaisinkohan nousta. Kuumuus kuitenkin alkaa ahdistaa hengitystä ja yritän varovasti kivuta yläpediltä alas. Suussa oleilee mätä sammakon paska ja lähden vedenhakuun. Pyörryttää ja vatsassa velloo. Ystäväni eivät ole vielä omassa leirissään hereillä. Mistä täältä saa kahvia? Palaan autolle ja otan reppuni. Suihku kutsuu. Jonotan parin naisihmisen kanssa ja pääsemme kimppasuihkuun. Asiaan kuuluu, että jos mä lainaan sun saippuaa, lainaa sä mun hoitoainetta. Vesi tuntuu niin hyvältä, ja on jopa lämmintä.

Aurinko, tuo niin toivottu valonlähde saa minut ärsyyntymään. Varjoa ei löydy mistään. Saan oluen käteeni. Sekin on lämmintä. Siristelen silmiäni ja katson humalaisten tuttavieni menoa. Nauran vähemmän järkeville jutuille ja suollan itse vähintään yhtä vähemmän järkevää juttua. Ajantaju on kadonnut ja kaikki vain nauttivat olostaan. Kai se olisi bändejä lähdettävä katsomaan.


Machine Men aloittelee päälavalla, ja Deathchain ehti jo mennä. Harmittelen kovasti, haen kylmän siiderin ja pysyttelen viileässä varjossa. Mietin vielä, juonko tänään vaikka toisaalta ketä minä tässä yritän huijata. Aika suorastaan maleksii eteenpäin, ja siiderin juotuani karkaan Infernolavan taakse. Before The Dawn! Bändi, joka saa ihon kananlihalle joka ainoa kerta! Juoksuaskelin menen yleisön puolelle, josta löydänkin ystäviäni. Innostun hieman jopa moshaamaan ja laulamme suoraa huutoa mukana. Mahtava fiilis, kyllä tämä tästä vielä uuteen nousuun kääntyy! Pystyn taas hengittämään ja nautin rannan olutalueella lonkeroa.

Pakkohan se on mennä katsomaan Hevi-Aria. Jos ei muuten niin ainakin tuttujeni takia, kun hekin siellä lavalla ovat. Vaivaudun kuitenkin vain VIP-korokkeelle ja tunnen itseni hieman snobiksi. Löydän kuitenkin yllättäviä tuttuja katsomasta keikkaa samaiselta korokkeelta. Ja se yleisö. Suurin tänä vuonna. Pudistelen päätäni kauhuissani. En vain osaa arvostaa kyseistä artistia ja pelkään, että paikalla on ihan oikeita faneja. Ensimmäisen kappaleen jälkeen huokaisen helpotuksesta, sillä koskaan aikaisemmin en ole nähnyt yhtä isoa, mutta samalla myös niin kovin hiljaista yleisömassaa. Spiikit ovat suorastaan nöyriä, mutta eivät saa minua kuin tuhahtamaan. Kolmannen biisin jälkeen totean, että eiköhän tämä ollut tässä ja lähden takaisin leirintäalueelle. Ja niin tekee moni muukin.


Akkuhapot taas kehiin. Huomaan humaltuvani leirinuotion äärellä. Pahin auringon paahde on jo ohi ja fiilistelen ystäväni kanssa Nummirockia. Yritän saada fiksua keskustelua aikaan leirin poikien kanssa, jotka taas ovat sitä mieltä, ettei naisten kanssa voi keskustella, kun ne on näin humalassa. Karkaankin taas kohti aluetta, viivähdän leirissä jos toisessa maistelemassa.

Leirissä akkuhappoa ja olutta. "Älä nauhoita tätä keskustelua!" Toimittajana olemisen varjopuolet huomaan siinä vaiheessa, kun makaan taas selälläni enkä pysty hengittämään kaverin maatessa päälläni ja yrittäessä ottaa nauhuria itselleen. "Missä on Lé Körk? Lopettakaa se nauraminen, Lé Körkin on löydyttävä!!!" Vatsaan sattuu liiasta nauramisesta. Menen telttaan, avaan oluen ja yritän löytää kadonnutta. Ja siellähän se, makuupussien alla. "Anna tänne se!" kaverini huudahtaa ja kieltäytyessäni hän kampeaa telttaan ja pian huomaan painivani kahden miehen kanssa kolmen hengen teltassa - minä totta kai alimmaisena. Heitän korkin jonnekin, ja molempien jätkien väistyessä voin taas hengittää.

Jono alueelle on todella pitkä, illan viimeisiä bändejä odotellessa, mutta pääsemme sisään. Kaikki katoavat. Hukkaan itsenikin. Voihan Mokoma. Hillitön yleisö, hillitön keikka!

Leirintäalueella alkaa meno heiketä. Kolme päivää alkaa tuntua kaikissa, vaikka onhan niitä sinnikkäitä hereillä vielä ihan mukavasti. Kylmä alkaa hiipiä kehoon ja tärisen taas. Nälkäkin vaivaa ja lompakko ammottaa tyhjyyttään. Saan jostain neljä euroa ja ostan viimeiset kevätrullat. Ihanat kevätrullat. Tahtoo nukkumaan, ei kylmällä ole kivaa!

Sunnuntai

Kotiinlähdön aamu. Väsyttää ja olo on kipeä. Joka paikkaa kolottaa ja löydän mustelmia ympäri kehoa. Vielä niin kovin hatarassa muistissa ei ole paljoakaan sisältöä, mutta kyllä se siitä vielä. Monet ovat jo lähteneet ja joka puolella ihmiset pakkaavat tavaroitaan, kaikki yhtä väsyneen näköisinä. Onnellisuutta en havaitse, kai se krapula voittaa. Aurinko kuumottaa taas ja juon litran vettä. Hykertelen, sillä kaikesta huolimatta olo on autuas. Jo viidennen kerran rymysin juhannukseni Nummijärven maisemissa ja mukaan tarttui roppakaupalla hauskoja muistoja. Kunhan ensin muistaisi jotain.

Hiekka, pöly, savun katku, roskat ja niitä liehittelevät lokit. Joko lähdetään kotiin?





Teksti: Heidi Kivakka
Kuvat: Kalle Arola, Lasse Arkela / 4life.fi , Heidi Kivakka