Ankkarock 2010

Ankkarock on perinteisesti symboloinut monelle kesän loppumista ja nuorisolle koulujen alkamista. Tällä kertaa monen lomat loppuivat kirjaimellisesti sunnuntaihin, kun koulut alkoivat heti seuraavana maanantaina.

Syynä festivaalin siirtymiselle oli elokuun ensimmäiselle viikonlopulle kiilannut Sonisphere. Yksinään elokuun toisella viikonlopullakaan ei Ankkarock päässyt rymyämään, vaan samaan aikaan järjestettiin myös Flow -festivaali Helsingissä ja Jurassic Rock Mikkelissä. Siinä missä Flow ja Jurassic Rock rikkoivat yleisöennätyksensä, Ankkarock keräsi vain noin 17 000 katsojaa, mikä on alle puolet huippuvuoden 2006 kävijämääristä ja niin ikään vähemmän kuin edellisvuonna. Pelkästään ajankohtaa ei siis kävijämäärän vähenemisestä voi syyttää, vaan lienee paikallaan myös pohtia, olisiko Vantaalla kenties konseptin uudistuksen paikka?

Konseptin uudistaminen ei ole koskaan helppoa hommaa ja tämän vuoden tylsäksikin moitittu ohjelmisto osoitti, että ne ”joka vuosi Korsossa soittavat kotimaiset suosikit” keräsivät isommat yleisöt kuin ne virallisesti mielenkiintoiset ja monelle ennen näkemättömät yhtyeet. Niin Enter Shikari kuin Editorskaan eivät hukkuneet yleisömereen upeista vedoistansa huolimatta. Toisaalta laajempia yleisömassoja keräävät ulkomaalaisnimet loistivat poissaolollaan, The Soundsia lukuunottamatta.

Monelle nuorelle ensimmäisen festivaalikokemuksen tarjoavalle Ankkarockille ei siis viisastenkiveä ole antaa. Toivoa kuitenkin sopii, että tälle festivaalille, josta lähtee vuosi toisensa jälkeen lähes poikkeuksetta iloisena ja hyväntuulisena, löytyisi jostain uutta tuulta purjeisiin.

Suurimpana uudistuksena tänä vuonna Ankkarockissa nähtiin Velmu-lava, joka mahdollisti paikallisten yhtyeiden esittäytymisen festariyleisölle. Toivottavasti mainio, paikallisia yhtyeitä tukeva ja innostava idea saa jatkoa tulevina vuosina. Velmu-lavan myötä festaripäivien avauspaikat voisi hyvin antaa näille yhtyeille ja lopettaa cover-keskeiset Ankanpoikarock-esiintymiset.

Viikonloppuna määrällisesti ja laadullisesti mukavasti esillä olleiden naisartistien kirkkaimman kruunun vei tällä kertaa ansaitusti Chisu, joka sai kunnian avata Korsolavan ohjelman Ankkarockissa. Hankalasta soittoajasta ja epävakaisesta säästä huolimatta Chisu sai persoonallisella, vilpittömällä ja karismaattisella olemuksellaan yleisön puolelleen. Keikan loppupuolella alussa yleisöä vaivannut poissaolevuus oli korvautunut varsinaisella juhlatunnelmalla. Toivotaan, että kenties ikäpolvensa lahjakkain naisartisti löytää pian tiensä takaisin studioon tekemään lisää herkullisen monikerroksellista musiikkia. Hyvin hoiti tonttinsa myös Jenni Vartiainen samassa tilanteessa päivää myöhemmin Korsolavalla, mutta samanlaista läsnäoloa ja säkenöivyyttä Jennistä ei löytynyt kuin Chisusta päivää aiemmin.

Energisimmät naiset lavalla Ankkarockissa olivat tälläkin kertaa PMMP:n Paula ja Mira. Hyperenergisen pumpun showta oli tällä kertaa ryyditetty pyroilla, ja lavan rakenteissa kiivettiin siihen malliin, että Michael Monroekin olisi varmasti tytöistä ylpeä. Paula tavaili myös viulua keikan aikana, mikä oli mukava lisämauste niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin. Energinen oli myös The Soundsin vokalisti Maja, jonka yhtyeen suosio tuntuu kasvavan varsin tasaisesti Suomessa. Lukuisista vierailuista huolimatta tänäkin kesänä yleisöä on riittänyt, ja tunnelma on lähes poikkeuksetta melkoisen hurmoshenkistä. Yhtyen tarttuvat ja herkullisen kevyet pop-rallit ovat kyllä poikkeuksellisen koukuttavia, joten suosion syytä on turhaa sen syvemmin ruotia.

Viikonlopun isoimman yleisön keräsi pikaisen paluukiertueen tehnyt Don Huonot, joka saapui odottavan yleisön eteen komeissa ja klassisissa mustavalkoisissa vartalomaaleissa. Konsertista muodostui tunnelmallinen hetki, jossa fanit muistivat laulaa, elää ja myös tanssia bändin tunnetuimpien kappaleiden mukana. Bändin livekunto oli pitkästä tauosta huolimatta sen verran kova, että ilmaan jäi monelle varmasti kysymys, josko bändiä saisi kuulla joninlaisella livekokoonpanolla ajoittain vastedeskin. Bändin aiheesta antamat kommentit ja Kie Von Hertzenin kiireet muissa bändeissä kuitenkin puhuvat valitettavasti toivetta vastaan. Yhtä kaikki, Don Huonot tarjosivat launtai-iltaan hienon nostalgisen ja muistoja täynnä olevan hetken faneilleen ja varmasti myös itselleen.

Päätöspäivän sunnuntain parasta antia olivat vauhdikkaat menobändit Michael Monroe, Disco Ensemble ja Enter Shikari.

Kolmikosta Disco Ensemblen lisäksi Michael Monroe on erittäin tuttu esiintyjä Ankkarockissa viihtyville, eikä herra pettänyt tälläkään kertaa. Esityksestä hieman erikoisemman teki tällä kertaa kokonaisen keikan ajan lavalla vieraillut Jan Stenfors aka Nasty Suicide, jonka lämminhenkinen kemia Sami Yaffan kanssa välittyi yleisöön asti. Vierailun taustalla oli bändin toisen kitaristin Steve Conten perhesyyt, jotka estivät New York Dollsien kanssa Ankassa viime vuonna esiintyneen herran paikalle pääsyn. Itse Michael Monroe tuntuu olevan vapautuneempi ja jos mahdollista vieläkin energisempi uuden bändinsä myötä. Hanoi Rocksin kuoppaaminen on näyttänyt olevan juuri oikea ratkaisu Monroelle.

Kotimaassaan briteissä kovassa nosteessa oleva Enter Shikari ei pettänyt faniensa odotuksia. Punkkia ja lähes mitä tahansa miten tahansa sotkevan ryhmän esitys oli niin energinen ja vauhdikas, että vähemmästäkin hirvitti, vakuutti ja viihdytti. Valitettavan harva näki tämän esityksen, mutta ne jotka paikalla olivat, tuntuivat nauttivan täysin siemauksin. Jos bändi oli energinen, niin sitä olivat myös eturiviin tulleet fanit. Näillä faneilla olikin ehdottomasti viikonlopun riehakkain meno.

Ulkomaalaisten vieraiden joukosta viikonlopun hienoimman esityksen veti hiljattain Tavastialla loppuunmyydylle salille esiintynyt Editors, jonka tunnelmallinen mutta elävä esitys tuntui varsin hypnoottiselta Puistolavan maisemissa. Erityisen komeilta viilenevässä illassa kuulostivat In This Light and of This Evening, Papillon ja Camera. Ensi vuonna samalle ohjelmapaikalle sitten Starsailor, kiitos.

Kaiken kaikkeaan Ankkarock tarjosi perinteisiä suosikkeja, hieman harvinaisempia herkkuja, siis vähän jokaiselle jotakin. Mutinoista huolimatta Ankkarockin perinteisyydessä on jotain sympaattista ja vuodesta toiseen puoleensa vetävää, joten eiköhän ensi kesälläkin räpylät suuntaa taas kohti Korsoa.

Teksti: Varpu Jokinen ja Kenneth Lehtinen
Kuvat: Kenneth Lehtinen

Katso myös kuvagalleria ->