Pori Jazz 23.7.2010

Perinteiseen tapaan heinäkuussa järjestettävä Pori Jazz kattoi tänäkin vuonna hienon ja monipuolisen annoksen kansainvälisiä ja kotimaisia artisteja. Konserttipaikkoja oli 12, kahvioista klubeihin ja Kirjurinluodon Areenalle asti. Jazz-festareille tyypilliseen tapaan valtaosa esiintyjistä oli muuta kuin sitä itseänsä, mutta kukaties tyylikkäissä artistivalinnoissa kuitenkin elää jonkinlainen jazzin arvomaailma.

Pääkonserttien alueena toimiva Kirjurinluoto on mitä oivallisin paikka järjestää konsertteja. Alue on kaunis, vehreä ja kätevästi Porin keskustan läheisyydessä.
Ei siis ihme, että tapahtuma houkuttelee vuodesta toiseen hiukan varttuneempaa väkeä nauttimaan musiikista ja leppoisasta piknik-tunnelmasta. Perjantain konserttia oli saapunut seuraamaan 14 000 katsojaa. Ehkä vähän yllättäenkin huippu yleisömäärässä oli koettu jo edellisenä päivänä. Esiintymislavan välittömään läheisyyteen sijoitetuista penkkirivistöistä täytyy antaa iso hatunnosto järjestäjille, istumapaikkoja oli todella paljon. Jotain samansuuntaisia mukavuuksia toivoisi myös muillekin festareille.

Miellyttävän kokonaisuuden täydensi häkellyttävän ystävällinen ja osaava henkilökunta, tästäkin voisi monet muut festivaalijärjestäjät ottaa mallia. Yhtä lailla vapaaehtoisvoimin tai nimellistä korvausta vastaan porilaisetkin festareilla työskentelevät. Ainoiksi miinuksiksi järjestelyissä jäi käsidesi- tai pesuaineiden puute bajamajoista tai niiden läheisyydestä sekä esiintyjien aikataulutietojen panttaaminen tavallisilta festivaalivierailta. Artistit itse kommentoivat lisäksi tiukkaa esiintymisaikataulua.

Ensimmäisinä esiintyneet Ricky-Tick Big Band sekä afrobeatin luoneen Fela Kutin poika Seun Kuti & Egypt 80 tarjoilivat settinsä ammattitaitoisesti, mutta ajankohdastakin johtuen valtaosa katsojista keskittyi vielä lähinnä piknik-eväistä ja hyvästä seurasta nauttimiseen. Kaksikosta hivenen mielenkiintoisempi Seun Kuti jaksoi erityisesti tanssittaa ja ilahduttaa alueen lapsia, joten tällä kertaa on kai vain nostettava kädet ylös tämän erehtymättömän raadin todistusvoiman edessä ja uskottava afrobeatin rytmien lumoon.

Kutin keikan aikana paikalle saatiin myös ykkösluokan vieraita tasavallan presidentti Tarja Halosen ja musiikillista uutta kevättään elävän Michael Monroen muodossa.


Illan kahdesta toisistaan hyvin erilaisesta pääesiintyjästä oli vuorossa ensin amerikkalainen laulaja / lauluntekijä Tori Amos, joka ei valitettavasti ole turhan usein ole maassamme vieraillut. Tämä näkyikin lavan eteen kertyneestä pääosin nuoremmasta naisväestä ja heidän innostuksestaan, joka paikoitellen purkautui poskille valuvina liikutuksen kyynelinä.

Bändiä Amoksella ei tällä kertaa ollut mukana vaan lavalla seuraa naiselle tekivät vain piano ja kosketinsoittimet, joilla hän veti voimakkaasti varhaisempaan tuotantoon keskittyneen settinsä upeasti läpi. Amoksen karismasta, taidokkuudesta ja upeasta lauluäänestä lienee turha kiistellä, ja faneilleen hän riittääkin sellaisenaan yksin lavalla, mutta naisen musiikille vieraammilta korvilta taisi keikan säkenöivyys mennä hieman ohi.

Amoksen luoma minimalistinen asetelma olisi sopinut paremmin intiimiin tilaan, kuten klubille tai telttaan. Bändin mukanaan tuominen olisi voinut tehdä keikasta paremmin kaikille kuulijoille sopivan elämyksen ja mahdollistanut myös mm. The Power of Orange Knickers -kaltaisten kappaleiden esittämisen sekä antanut lisävoimaa Amoksen kenties hienoimmalle kappaleelle Crucifylle.


Illan päättäneen John Fogertyn kohdalla tietää niin hyvässä kuin pahassakin, mitä keikalta on odotettavissa. Suurinta jännitystä aiheuttikin leikillisesti se, minkä värinen flanellikuosi miehellä olisi tällä kertaa lavalla päällään. Värivalinta osui tällä kertaa yllättäen punamustaan.

Fogertyn kohdalla valtaosaa yleisöstä kiinnosti enemmän miehen kaikille tuttu varhaisempi bändituotanto, mutta onhan miehen soolourallekin muutama laadukas levy osunut, mikä mahdollistaa monipuolisemman setin laatimisen. Yleisöä siis keikoille riittää, eikä vanhoja soittokumppaneita näin tarvitse ajatella haalittavan enää rinnalle. Tällä kertaa uutta pontta toi tavallista kantrahtavampi soundi sekä hieman isompi orkesteri hienon rumpalin ja viulistin tähdittämänä. Energiaa, ääntä ja karismaa miehessä riittää yhä vain.

Fogertyn keikan aikana myös vapaa alkoholipolitiikka näytti kääntöpuolensa. Osalla iäkkäämmästä festariväestä alkoi olemaan juhlankunto sen verran tuhti, että pystyssä pysyminen tanssin lomassa alkoi olemaan turhankin haastavaa. Joka tapauksessa letkajenkkaa tömisteltiin, kuperkeikkaa heitettiin ja hauskaa tuntui olevan.

Kaiken kaikkiaan Amoksen ja Fogertyn hienojen vetojen siivittäminä päivä Porissa osoittautui melkoiseksi napakympiksi pienistä narinan aiheista huolimatta. Ensiluokkaiset esiintyjät, järjestelyt ja miljöö tekivät vaikutuksen, Pori Jazz osaa hurmata. Ensi vuonna sitten useamman päivän merkeissä.

Teksti: Kenneth Lehtinen & Varpu Jokinen
Kuvat: Kenneth Lehtinen