Ruisrock - 40 years and still going strong

Yhdysvalloissa 40 vuotta täyttäneistä käytetään nimitystä ”over the hill”, mäen ylittänyt. Tällä viitataan siihen, että elämän kaaren nousu on takana ja lasku kohti kuolemaa edessä. Ruisrockin kohdalla kaari ei ole ollut näin yksiselitteinen: heti alkuun 1970-luvun alussa festari keräsi valtavia yleisömääriä (”hulluna vuotena” 1971 noin 100 000 kävijää!), todennäköisesti suurelta osin siksi, ettei kilpailevia tapahtumia ollut olemassakaan. Vuosien saatossa juhlapaikkaa on jouduttu siirtämään ja erilaiset käytännön järjestelyt ovat muuttuneet useastikin, yleisömäärät ovat vaihdelleet ja kilpailijoita on tullut roppakaupalla, mutta kaikesta huolimatta vanha kunnon Ruissi porskuttaa vuodesta toiseen.

Juhlavuoden kunniaksi sääherra tarjoili Ruisrockin kävijöille hellettä, hellettä ja lisää hellettä. Aurinko porotti ja hiekka pöllysi kolmen päivän ajan 71 000 festarivieraan nauttiessa kohtalaisen monipuolisesta musiikkikattauksesta. Sinänsä pyöreiden vuosien täyttyminen ei kovin kummoisesti paikan päällä näkynyt. Tunnelma oli kuitenkin mahtava koko viikonlopun ajan, ja kaikkialla näkyi iloisia kasvoja ja nauravia suita. Kyllä aurinkoinen kesä tuo esiin aivan erilaisen suomalaisen kansan.

Jotain vanhaa…

40-vuotisohjelman olisi toivonut tavallaan painottavan ”vanhaa” musiikkia, mutta tarjonta tällä saralla jäi melko vähäiseksi. Jotain herkkuja 1960- ja 70-luvuilta oli kuitenkin haalittu paikalle. 39 vuotta sitten Canned Heat oli todella kuumaa kamaa. Bändi oli esiintynyt muun muassa kuuluisilla Montereyn festivaaleilla 1967 sekä totta kai Woodstockissa 1969. Kun bändi vieraili Ruisrockissa edellisen kerran vuonna 1971, yleisöä oli paikalla takuulla enemmän kuin tällä kertaa Teltassa. Tämähän ei herroja haitannut, vaan bändi veti loistavan setin aloittaen klassikkobiisi On the Road Againilla. Kokoonpanossa oli mukana tällä kertaa pääosin bassossa viihtynyt Larry Taylor, joka oli alkuperäisen kokoonpanon mukana soittanut kitaraa Woodstockissa. Bändi keräsi paikalle ehkä hieman tavallista festarikansaa vanhempaa porukkaa, joista osa näytti siltä, että 40 vuoden takaiset festarimuistot sijoittuvat samoille seuduille.

Toinen hyvinkin vanhaa kaartia edustava bändi, joka nimenä ei varmasti ollut monelle tuttu, oli niin ikään yhdysvaltalainen The Sonics. Punkin pioneereiksi mainostetun bändin nimi ei sanonut itsellenikään mitään, mutta monet biisit sen sijaan olivat yllättäen tuttuja. Oli suoraan sanottuna melko hassua kuulla alkuperäisinä biisejä kuten Louie Louie, joista on olemassa lukemattomia covereita, ja vielä alkuperäisen biisit tehneen bändin esittämänä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että The Sonicsin tuorein levytys on vuodelta 1967 eikä bändiä ollut varsinaisesti edes olemassa vuosien 1968 ja 2007 välillä. The Sonicsin positiivisella asenteella maustettu rock’n’roll sopi todella mainiosti aurinkoiseen sunnuntai-iltapäivään rannan tuntumassa. Ikä ei näitä miehiä paina, vaikka vyötäröille onkin kertynyt joitakin kiloja. Tässä jälleen osoitus, että todella hyvät biisit kestävät mainiosti ajan hammasta. Vanhoihin bändeihin voitaneen myös laskea brittiläinen The Specials, joka viihdytti yleisöä Teltassa lauantai-iltana. Menevät ska-rytmit saivat yleisön polvet notkumaan ja kädet heilumaan, ja lavallakin meno oli yllättävän kova ottaen huomioon, etteivät nämäkään herrasmiehet mitään nuorukaisia enää ole.

Myöhemmin saman iltana nähtiin toisen hieman nuoremman mutta silti festarin vanhempaan kaartiin kuuluvan bändin paluu, kun Don Huonot nousi Niittylavalle. Vaikka bändi kuopattiin jo 7 vuotta sitten, biisit ovat selvästi pysyneet fanien mielissä, eikä fanijoukko olekaan mikään pieni. Koko keikka oli pitkälti yhteislaulua Kalle Aholan vetämänä. Omasta mielestäni keikka oli ehkä hieman laimeahko, mutten olekaan koskaan erityisemmin fanittanut Don Huonoja. Kyllä siellä tuli hoilattua tutuimpien biisien tahdissa, mutta samanlaista euforiaa en saavuttanut kuin osa ympärilläni heiluneista ihmisistä.

Viikonlopun aikana Niittylavalla nähtiin myös kaksi rockin ja heavyn legendaa omine sooloprojekteineen. Perjantain pääesiintyjä Ozzy Osbourne yllätti positiivisesti. Odotetun tönkkösuolatun olemuksen sijaan lavalle ilmestyi hyvin eläytyvä Ozzy, jonka ääni kuulosti vahvalta ja esiintyminen näytti määrätietoiselta. Ei ollut häivähdystäkään siitä televisiosta tutusta hämmentyneestä tohvelisankarista, joka ei osaa käyttää edes kaukosäädintä. Uudempikin tuotanto, kuten tänä kesänä runsaasti radiosoittoa saanut Scream, kuulosti hyvältä, ja yleisö eli täysillä mukana. Sunnuntaina samalla paikalla nähtiin kitarasankari Slash uusimman kokoonpanonsa kera, ja jälleen kokemus oli kaukana negatiivisesta. Slashin omat uudemmat biisit eivät oikein säväyttäneet, mutta onneksi setissä oli runsaasti aiempien bändien eli Velvet Revolverin ja Guns N’ Rosesin biisejä. Keikan parasta antia olivatkin Gunnari-vedot kuten Civil War ja Sweet Child of Mine, varsinkin kun laulajana toiminut Myles Kennedy veti ne huomattavasti paremmin kuin itse Axl Rose aiemmin tänä kesänä Helsinki Livessa.

…vanhoja tuttuja…

Vaikka Suomen joka kolkasta tuntuu pursuvan jatkuvasti uusia bändejä, Ruisrock ja muutkin Suomen festarit tuntuvat kierrättävän vuodesta toiseen samoja vanhoja naamoja ainakin suuremmilla lavoilla ja varsinkin metallimusiikin puolella. Ruississakin nähtiin jälleen vanhat tutut kuten Kotiteollisuus, Mokoma, Stam1na, Viikate ja Herra Ylppö. Viikate on näistä ainoa, joka pääosin Kaarle Viikatteen lavakarisman ja supliikkitaitojen voimin jaksaa viihdyttää useita kertoja kesässä ja vuodesta toiseen. Varsinkin Kotiteollisuus veti tällä kertaa melkoisen pohjanoteerauskeikan, joka koostui edellisillan kovan humalan hehkutuksesta, laulujen esittämisestä ei sinne päinkään, tissien tuijottelusta ja kiroilusta, ja jonka loppuhuipennuksena miehet riisuutuivat munasilleen, jotta kaikki saivat ihailla heidän nelikymppisiä takapuoliaan. Ah, suomalaista kaljan muokkaamaa miesvartaloa katsoessa silmä lepää…NOT.

Löytyy toki muiltakin kuin metallin saralta tiuhaan festarilavoja kiertäviä bändejä. Apulanta on tänä kesänä loistanut poissaolollaan, mutta Ankka- ja Ruisrockissa aiemmin muutaman kerran nähdyt Lapko ja Disco Ensemble esiintyivät molemmat lauantaina. Molemmissa bändeissä on kuitenkin se hyvä puoli, että musiikki kehittyy ja elää koko ajan, joten keikan näkeminen peräkkäisinä kesinä ei olekaan saman vanhan toistoa, vaan tarjoaa aina jotain uutta. Lapkon Ville Maljan itseironiset välispiikit ja bändin omalaatuinen soundi jaksavat kyllä kiinnostaa, mutta festarin avausvuoro lauantaina aiheutti jonkinmoista yleisön puutetta. Disco Ensemblella ei moista ongelmaa alkuillasta ollut. Lavalla valloillaan ollut energia tarttui yleisöön ja meno oli kovaa. Ei ole mikään ihme, että bändi on suosittu live-esiintyjä myös ulkomailla.

…ja jotain uuttakin

Vaikka Juhani Merimaan asemasta suomalaisen rock-skenen huipulla jaksetaan monissa ympyröissä marista, on myönnettävä, että kyllä se mies tietää mitä tekee. Tänäkin vuonna Ruisrockissa nähtiin monta uutta nousevaa artistia sekä kotimaasta että ulkomailta, joista muutamille keikka oli ensimmäinen Suomessa ja yhdelle, ruotsalaiselle Prince of Assyrialle, jopa uran suurin keikka tähän mennessä. Tunnelmallista ja tummasävyistä popahtavaa alternativea esittävä Prince of Assyria olisi tosin omasta ja yleisöstä kuullun perusteella monen muunkin mielestä sopinut paremmin pimeälle klubikeikalle kuin aurinkoiselle Paviljonkilavalle.

Ulkomaisista uusista tulokkaista tunnetuin oli takuulla saksalainen The Baseballs. Omalla kohdalla bändi alkoi tympiä jo viime vuoden puolella, vaikka idea musiikin taustalla onkin ihan hauska ja alkuun Umbrella-coveri tuntui jopa loistavalta. Jatkuva radiosoitto joka tuutista ja bändin ilmestyminen joka toisille kesäfestareille vei kuitenkin maun koko touhusta. Yleisössä oli kuitenkin selkeästi paljon sellaista porukkaa, jolle fiftarimeininki edelleen maistui, ja twistausta harrastettiin hiekkarannalla ahkerasti koko keikan ajan.

Ehkä vähemmän tunnettua ulkomaista antia edustivat yhdysvaltalaiset Baroness, Midlake ja Regina Spektor sekä brittiläiset Florence & The Machine ja Belle & Sebastian. Teksasista paikalle saapunut Midlake esiintyi nyt ensi kertaa Suomessa ja oli selvästi suurelle yleisölle tuntematon. Moni saapui paikalle pääosin siksi, ettei bändin nimi ollut tuttu mistään. Musiikki jakoi mielipiteitä aika paljon, eikä sen kuvaileminen ole mitenkään helppoa. Melko taiteellista joka tapauksessa, monien eri tyylisuuntien sekoitusta.

Belle & Sebastian eivät arkailleet näyttää keikkansa aikana, ketä kannattivat sunnuntaille osuneessa jalkapallon maailmanmestaruuskisassa: Telttalavan tausta oli verhottu kahdella punaisella verholla, joiden välissä loisti keltainen. Yleisöä kertyi glasgowlaisbändillekin mukavasti, ja tunnelma teltassa oli hyvinkin lämminhenkinen. Teltta osoittautui perjantainakin oivaksi paikaksi nähdä jotain harvinaisempaa, kun yhdysvaltalainen Baroness valloitti lavan. Jyräävä progressiivinen metalli, joka onnistui olemaan yhtä aikaa sekä tunnelmallista että rääkyvää, kuulosti loistavalta valtavassa hallissa, mutta valitettavan vähän ihmisiä löysi paikalle. Tässä Kanada-USA-ottelussa kanadalaiset taisivat viedä voiton: suuremman yleisön keräsi varmasti Rantalavan ääreen lähinnä nykypäivän punkkia edustava Billy Talent.

Vaikka flyygelin äärestä ajoittain lavan taakse poistuneen Regina Spektorin esiintyminen oli hieman vaisua eikä kontaktia yleisöön oikein ollut, musiikki puhui puolestaan ja veti valtavan Teltan täyteen. Syy laulajan hiljaiseen olemukseen selvisi myös maanantaina: Spektorin kanssa pitkään esiintynyt sellisti Daniel Cho oli hukkunut pari päivää aiemmin bändin kiertueen aikana Sveitsissä. Ei ihme, että äänessä oli ylimääräistä melankoliaa. Florence & The Machine tarjoili heti perään sen sijaan niin voimakasta positiivisuutta, että hymy levisi väistämättä jokaisen kasvoille. Pitsimekkoon sonnustautunut Florence Welch esiintyi vapautuneesti, jutteli yleisön kanssa, ripusteli lavalle heitettyjä esineitä kuten rintaliivejä ja hihamerkkejä kosketinsoittajan soitintelineeseen ja oli kaikin puolin sanalla sanoen mahtava. Tätä bändiä kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa livenä, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus.

Kotimaisista nousevista artisteista mieleen jäivät parhaiten Chisu sekä Jaakko & Jay. Molemmat oli sijoitettu pienimmälle eli niemennokan anniskelualueen sisällä olevalle Converse-lavalle. Tämä sopi Jaakko & Jay:n esitykselle mainiosti: matalalta ja ihmisiä lähellä olleelta lavalta miesten energiaa pursuava esitys näkyi hyvin eikä keskusteluyhteyttä yleisön kanssa ollut vaikea saada aikaan. Chisun kohdalla sijoituspaikka oli erittäin kyseenalainen. Anniskelualue täyttyikin ääriään myöten, ja aidan ulkopuolelle kertyi myös valtava määrä alaikäisiä naisen esitystä seuraamaan. Erittäin kaunis ja tunteita hyvin välittävä lauluääni yhdistettynä tarttuviin melodioihin ja mieleen painuviin sanoituksiin on selvästi toimiva resepti, jolla päästään suomalaisten sydämiin sukupuoleen katsomatta.

Helteistä huvia

Tunnelmoinnin vastapainona Ruisrock tarjoili myös aimo annoksen menevämpääkin musiikkia. Perjantain herkkuja olivat punkin uudesta nousukaudesta nauttivat yhdysvaltalaiset Rise Against ja NOFX. Rise Againstin näkeminen jälleen oli varsinkin itselle todellista herkkua, ja keikka koostui loistobiiseistä yksi toisensa jälkeen. NOFX sen sijaan keskittyi tuttuun tapaan jopa enemmän läpänheittoon kuin musiikin soittamiseen, mikä jakoi yleisön mielipiteitä. Osalle v*ttuilu oli parasta keikassa, osa taas olisi mieluummin kuullut enemmän soittoa. Rääväsuu Fat Mike sai revittyä Suomessa olemisesta paljonkin huumoria: suomalaisyleisö oli hänen mielestään todella monimuotoinen (”There’s white, whiter, more white…”), mutta suomen kieli ei saanut tukea (”Your language is like Latin…in 15 – 20 years, no one will study it except in law school.”).

Sunnuntaina vipinää kinttuihin pisti irlantilais-yhdysvaltalainen Flogging Molly. Rannalla keikkaa seurannutta tanssivaa ja pomppivaa yleisöä viilennettiin ahkerasti vesisuihkutuksella, mikä olikin tarpeen 30-asteisessa paahteessa. Myös aiemmin esiintyneen yhdysvaltalaisen Anti-Flagin poliittisesti kantaa ottaneella keikalla viilennys oli monelle tarpeen. Pittiin meneminen hellesäällä vaatii jo todellista omistautumista.

Kun jazz ja metalli kohtaavat

Lauantaina Niittylavalla koettiin alkuiltapäivästä jotain todella erikoista, kun lavalle asteli taistelumetallin sanansaattaja Turisas jazz-pianisti Iiro Rantalan kera. Kyseessä oli ainutkertainen erikoisesiintyminen Ylen Iiro irti -ohjelmaa varten, jossa Rantala esiintyy erilaisia musiikkityylejä edustavien artistien kuten Eino Grönin ja Eppu Normaalin kanssa. Keikka sisälsi paljon tavallisesta poikkeavaa, vaikka Rantala ei koko ajan lavalla ollutkaan. Turisasille keikka oli myös erikoinen, kun mukana oli tavallista enemmän show-meininkiä Rantalan kaappauksen ja vale-pianistin murhan ynnä muun myötä. Koko hoidon voi nähdä Yle Teemalla elokuun puolivälissä.

Festarit.org tavoitti lauantai-iltapäivänä Rantalan, jonka olo oli elämänsä ensimmäisen festarikeikan jälkeen väsyneempi ja raukeampi kuin tavallisen keikan jälkeen, vaikka soitettavana olikin vain kolme biisiä. Oheisshow karjumisineen vei kuitenkin mehut ja äänen. Yleisöstä huokunut raaka energia oli keikalla Rantalan mielestä todella kova verrattuna siihen, miten tutumpi jazzia seuraavaa yleisö reagoi. Heittäytyminen musiikin vietäväksi oli miehelle onneksi ennestään tuttua: keikkaa varten kun oli ehditty pitää yhdet pikaiset treenit. Turisas oli valikoitunut ohjelmaan Juhani Merimaan ehdotuksen kautta, eikä slaavilaissävytteinen mollivoittoinen musiikki ja ulkoinen habitus yhtään vähentänyt mielenkiintoa bändiä kohtaan. Yhteistyökin oli sujunut mainiosti. Turisasin Warlord Nygård oli myös tyytyväinen keikkaan, vaikka yleisöä olikin vähänlaisesti aikaisen esiintymisajankohdan takia. Kokemus oli hauska ja toi mukavaa vaihtelua uuden levyn parissa puurtamiselle. Rantalan kanssa yhteistyö oli sujunut mallikkaasti, vaikka ohjelman teko aiheuttikin lavalla ylimääräistä hässäkkää. Nygård suhtautui positiivisesti myös ajatukseen muista vastaavantyylisistä erikoisemmista yhteistyökuvioista jatkossa. Myös bändin viulisti Olli Vänskä piti keikkaa hauskana kokeiluna ja oli tyytyväinen esitykseen kaiken kaikkiaan, varsinkin kun tapahtumapaikkana oli miehelle mieluinen festari.

Eikä sirkushuveja ilman leipää

Ruisrockissa on todella panostettu musiikin lisäksi myös muuhun viihtymiseen; voisikin ehkä sanoa, että kyseessä on tältä kannalta Suomen eurooppalaisin festari. Ruokapuoli on suomalaisfestareiden mittakaavassa melko monipuolinen: perinteisten makkaraperunoiden ja kebab-lautasten lisäksi tarjolla oli intialaista, texmexiä, kalaruokia, lettuja, kiinalaista, panineja, pizzaa, hodareita ja salaatteja. Hinnat monien ruokien kohdalla olivat tosin melko yläkanttiin (8 € makkaraperunoista!). Alueelta löytyi myös smoothietiski, herneitä, mansikoita ja kirsikoita torimyyjän tapaan litroittain tarjonnut koju, runsaasti jäätelöä, popcornia ja hattaroita sekä paljon mainostettu Hans Välimäen hampurilaisia ja pizzapaloja tarjonnut CD’s Burger Joint. Tätä ei muuten turhaan ole hehkutettu: Välimäen burgerit ovat todella maukkaita.

Jos perinteiset kojut ja seisten tai maassa istuen syöminen ei houkutellut, alueella oli myös mahdollisuus istua ihan pöydän ääreen liinoineen kaikkineen ruokaa nauttimaan. Niittylavan edustan anniskelualueella oli suurempi Ruisbistro ja rannalta löytyi Rantabistro. Molemmissa oli tarjolla erilaisia liharuokia ja kasvisvaihtoehto huokeisiin hintoihin, ja Ruisbistrossa oli lisäksi salaattivalikoima. Niittylavan anniskelualueella oli myös mahdollisuus nauttia Ruisrockin 40-vuotisen taipaleen kunniaksi erikseen valmistettua ruisolutta, joka oli hieman peruskoffia maukkaampaa. Muita erikoisuuksia anniskelualueilla olivat samppanja- ja kenttäbaarit Converse-lavan lähettyvillä, joiden yhteydessä oli myös pikkupurtavaa tarjoillut ”snägäri”, sekä Telttalavan kyljessä olleen anniskelun Peachtree- ja Battery-baarit tanssityttöineen. Alueella huolehdittiin hyvin myös hellesäällä elintärkeiden alkoholittomien juomien saatavuudesta: vesipisteitä oli runsaasti, ja Coca-Colan ensiaputytöt jakoivat kylmää kolajuomaa ahkerasti.

Alueella oli myös melko paljon muutakin ajanvietettä. Tarjolla oli sumopainia, köysitikaskiipeilyä, sähköhärällä ratsastusta, benjihyppyä sekä erilaisia pelejä. Uutena elämyksenä oli tarjolla mahdollisuus bag jumpiin eli hyppäämiseen noin 10 metrin korkeudesta valtavaan ilmatäytteiseen tyynyyn, vieläpä ilmaiseksi. Toki auringon paistaessa meressä sai ajan kulumaan mukavasti.

Ja loppua ei näy…

40 vuoden ikä ja Euroopan toiseksi vanhimman yhtäjaksoisesti järjestetyn festarin titteli ovat melkoisia saavutuksia. Ainakin allekirjoittanut toivoo, että edessä on vielä ainakin toiset 40 vuotta. Ruisrockilla on oma paikkansa monien festarikävijöiden sydämen lähellä, mikä saa palaamaan Ruissaloon kesästä toiseen vuosien karttumisesta huolimatta. Ehkä sijainti meren äärellä luonnon helmassa tai vuodesta toiseen yllätyksiä kaiken tavanomaisen keskellä tarjoava ohjelmisto vetävät puoleensa, tai ehkä erillistä syytä ei ole tunnistettavissakaan.

Tai ehkä selityksen lausui ääneen tämänvuotisen festarin avaaja Herra Ylppö: ”Te elätte ikuisesti…ainakin Ruisrockissa.”

Teksti: Stiina Rasimus
Kuvat vuodelta 2010: Kenneth Lehtinen, Stiina Rasimus
Kuvat vuosilta 1970 ja 1971: Matti Rasimus

Katso myös bändikuvia ja muita tunnelmia kuvagallerioissa 1 ja 2 ->