Tuska Open Air 2010

Kymmenes ja viimeinen Kaisaniemessä vietetty Tuska oli ehkä helteisin ikinä. Mustiin pukeutunutta metallikansaa hellittiin kolmen päivän ajan paahtavalla auringolla ja paikallaan seisovalla ilmalla. Suomen kesä oli siis jälleen parhaimmillaan ja teki osaltaan kolmesta festareilla vietetystä päivästä jälleen ikimuistoisia ainakin niille, joille viikonlopusta jotain muistikuvia jäi mieleen.

Tunnelmointia, mustaakin mustempaa sekä avaruusoopperaa

Inferno-lavalla perjantain avannut ruotsalainen grindcore-pumppu The Arson Project pani heti päivän käyntiin vauhdilla. Tiukkoja minuutin tai korkeintaan parin pituisia pläjäyksiä tarjoillut bändi viihtyi lavalla vain noin 25 minuuttia, mutta täytti taatusti paikalle aikaisesta ajankohdasta huolimatta saapuneen yllättävän suuren yleisön odotukset. Mustan teltan sisällä korkealle kohonnut lämpötila tarjosi myös esimakua tulevien päivien kuumuudesta.

Radio Rock -päälavan avaaja oli tänä vuonna yhdysvaltalainen Testament, joka vielä muutama vuosi sitten nautti Tuskassa pääesiintyjän asemasta. Aikainen soittoaika oli yhtyeen kohdalla hyvä peliveto järjestäjiltä, koska näin saatiin heti päivän alkuun isot massat liikkeelle. Yhtye on kuitenkin viime vuosina tullut nähtyä sen verran useasti, ettei tällä kertaa mielenkiinto jaksanut kantaa kovinkaan pitkälle setin suhteen. Vanhat helmet lämmittivät mieltä, mutta reilusti uutta materiaalia tarjonnut keikka ajoi etsimään ennen pitkään varjoon kentän pahteesta.

Sue-lavalla nähtiin perjantai-iltapäivänä kovassa nousussa oleva kotimainen Insomnium, joka palkittiin Finnish Metal Awards -palkintogaalassa viime helmikuussa Vuoden bändinä ja joka sai myös Vuoden levy -palkinnon. Raskaalla maalailulla varustettua melodista death metallia tarjoava bändi kuuluu ehdottomasti omiin suosikkeihin, ja keikka oli jälleen kerran loistava. Tuskan telttalavoilla on aina sen verran pimeää kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta, että kunnon klubitunnelmaan pääsee helposti. Inferno-lavalla hieman myöhemmin perjantaina soittanut Swallow the Sun hyötyi myös huomattavasti lavan pimeydestä: mikään doomiin viittaavakaan ei oikein toimi, jos aurinko porottaa täysillä. Tosin teltasta oli pakko siirtyä pian ulos, kun lämpötila alkoi kohota lähemmäs saunamaisia lukemia.

Tuska tunnetaan varsinkin naisten keskuudessa eräänlaisena metallimaailman muotinäytöksenä. Moni on selvästi viettänyt hetken jos toisenkin pohtien ikiaikaista kysymystä: ”Mitä päälle Tuskaan?”. Tänä vuonna J-rockia ei ollut parin aiemman vuoden tapaan tarjolla, mikä näkyi heti yleisön joukossa: ei ollut ylettömiin pitsivuoriin pynttäytyneitä lolitoja tai muita japanilaisia alakulttuureja matkivia pikkutyttöjä. Sen sijaan perinteisempiä pvc-asuja (paras hellevaate, totta kai!), korsettiviritelmiä, verkkosukkia ja tekoverta näkyi jälleen, vaikkakin ehkä maltillisemmin kuin aiempina vuosina.

Black metallin parissa jo pari vuosikymmentä uurastanut Satyricon nähtiin jälleen Tuskan päälavalla. Bändi heittää tänä vuonna Satyrin mukaan vain kaksi keikkaa ja niistä molemmat Suomessa: norjalaiset nähtiin jo aiemmin tänä vuonna Finnish Metal Expossa. Vaikka Satyrille on kertomusten perusteella noussut lievästi sanottuna hattuun bändin suosio eikä herra varmasti ole ihmisenä helpoimmasta päästä, bändin musiikki toimii edelleen sekä levyllä että livenä. Hiki virtasi ja nyrkit heiluivat Frostin kiivaan poljennon tahdittamana pääosin uudempaan, pelkistetympään tuotantoon keskittyneen reilun tunnin ajan.

Perjantain ehkä omalla tavallaan odotetuin esitys oli Devin Townsendin metalliooppera Ziltoid the Omniscient, joka esitettiin ensimmäistä kertaa maailmassa. Odotetun suuren spektaakkelin sijaan kyseessä olikin lähinnä huonoa musiikkia omituisen tarinan verukkeella. Olihan siellä lyhyttä videopätkää ja jotain pientä actionia lavallakin, mutta silti pääosassa oli likaiseen mustaan poolopaitaan pukeutunut Devin, joka jopa spiikkasi itsensä lavalle sanoilla ”I am Devin fucking Townsend!”. Tämä kertoneekin jo kaiken siitä, mitä mieltä mies omasta neroudestaan on. Ei Ziltoid aivan floppi ollut ja varsinkin vannoutuneet fanit tuntuivat tykkäävän näkemästään, mutta olisin kaiken etukäteismainostuksen perusteella odottanut jotain vieläkin erikoisempaa.

Voi mitä paahdetta!

Lauantaina Tuska avattiin päälavalla kotimaisen Blaken voimin. Bändin musiikki ja erityisesti laulaja-kitaristi Aaro Seppovaaran ääni tuntuvat jakavan yllättävän voimakkaasti ihmisten mielipiteitä. Omaan makuun rouheat bluesmaiset karjaisut ovat mitä mahtavinta herkkua, ja bändi sopi alkuiltapäivään kuin nenä päähän. Black Sabbath -coverikin meni mallikkaasti. Yleisö tyytyi pääosin melko rauhalliseen katseluun ja olon tasoitteluun, mutta ei kai metallikeikoilla aina tarvitsekaan olla niin kova kohkaus päällä.

Rauhallisenpuoleinen alku sai kyytiä heti seuraavaksi molemmilla telttalavoilla, kun Sotajumala ja Torture Killer pääsivät vauhtiin. Tortun keikalla lämpötila tuntui heti kärkeen olevan lähempänä viittäkymmentä, ja onkin ihme, että niin moni jaksoi siinäkin tilassa pittiä pyörittää. Omalla kohdalla kuumuus oli liikaa, ja olikin pakko siirtyä teltan ulkopuolelle kuuntelemaan. Äänentoiston voimakkuus tuntui olevan tänäkin vuonna kohdillaan ja soitto raikasi selkeänä hiekkakentällekin.

Sue-lavalle nousi lauantain aikana myös monen kovasti odottama pitkän linjan sludge-yhtye Crowbar. Bändin näkeminen ei sinänsä omalla kohdalla ollut etukäteen mitenkään kovin korkealla prioriteettilistalla, mutta kavereiden ylenpalttinen hehkutus pakotti tutustumaan esitykseen hieman tarkemmin. Yhdysvaltain syvästä etelästä, Louisianasta kotoisin olevan bändin musiikissa ja esiintymisessä oli kieltämättä jotain mielenkiintoista, joka tuntuu vetoavan varsinkin miespuolisiin. Murskaavan raskas ja siitä huolimatta groovaava meno vei kyllä mukanaan ja vakuutti.

Lauantain paahteisen päivän kääntyessä kohti iltaa ei ilman tai menon jäähtymisestä ollut tietoakaan. Näin ollen kävi melkein sääliksi yhdysvaltalaisen Kamelotin laulajaa Roy Khania, jonka esiintymisasu olisi sopinut paremmin kymmenen asteen pakkaseen kuin Kaisaniemen päälavalle. Kun joukkoon lisättiin vielä liekkejä ja höyrysuihkuja, oli pienoinen ihme, ettei mies pökertynyt lämpöhalvauksen kourissa heti alkuunsa. Kamelotin power metal ei missään nimessä kuulu musiikillisesti omiin suosikkeihin, mutta viihdyttävän shown miehet osaavat kyllä järjestää. Auringonpaahteesta oli tullut kuitenkin tässä vaiheessa nautittua päivän mittaan jo sen verran, että varjoisa nurmikumpu kutsui.

Nimimiehistä koostuva Bloodbath veti Inferno-teltan ääriään myöten täyteen powerin päätyttyä. Vaikka setti sisälsikin paljon helmiä ja Mikael Åkerfeldtin välispiikit olivat huvittavia, puuttui keikasta kuitenkin loppusilaus. En tiedä odotinko, että myös Peter Tägtgren olisi noussut lavalla (olihan hän Painin ja Hypocrisyn keikkojen myötä paikalla), vai oliko bändi vaan yksinkertaisesti treenannut liian vähän, josta osoituksena Ålerlefid sanoituskirja. Jotain jäi uupumaan.

Päivän päätti Nevermore, jonka esiintyminen oli todella poissaolevaa. Oma maku ei kohtaa tämän musiikkityylin kanssa lainkaan, eikä esitys tarjonnut kovin kummoista elämystä. Tuskaista lauantaita olikin hyvä jatkaa Helsingin yöelämässä; harmi vaan, etteivät terassit ole saaneet täydellisillä terassikeleilläkään mitään pidennystä aukioloaikoihin.

Kunnon menoa ja vähän nostalgiaa

Sunnuntain ohjelmistoa katsellessa oli pistänyt silmään jälleen harmillinen päällekkäisyys: heti alkuun telttalavoilla esiintyivät yhtä aikaa Finntroll ja Turmion Kätilöt, joista molemmat tunnetusti tarjoavat kunnon katseltavaa. Vaikea valinta siis. Vaikka takana oli jo kaksi päivää helteessä paahtumista, meno molemmilla telttalavoilla oli kovaa. Finntrollin folk metalli saatteli alueelle sopivasti sisään, sai jalat ja kädet vispaamaan villisti, ja tarjosi todennäköisesti vähän viihdykettä myös vielä porttien ulkopuolella jonottaneille (oli muuten hämmästyttävän suuri jono heti sunnuntain aluksi). Keikan aikana koettiin jopa kosinta, kun Trollhorn pyysi tyttöystäväänsä vaimokseen kaiken kansan edessä. Vastaus oli käsittääksemme ilostunut kyllä.

Ei meno Kätilöiden keikallakaan vaisuksi jäänyt, ja kunnon esitystä oli totuttuun tapaan tarjolla. Spellgoth oli jälleen suorittanut onnistuneen esiintymisasuvalinnan ja verhoutunut kokovartalokumipukuun; mahtoi olla herkulliset oltavat. MC Raaka Pee näytti ahterinsa yleisölle ja yritti saada vastakaikua, mutta yleisön puolella oltiin vielä tähän aikaan sunnuntaista vielä ilmeisen ujolla tuulella; päät ja nyrkit kuitenkin heiluivat raskaan jumputuksen tahtiin.

Sunnuntaina päälavalla nähtiin kaksi todella pitkään metallimaailmassa pyörinyttä bändiä eli W.A.S.P. sekä Megadeth, joiden ansiota todennäköisesti oli se, että ennakkoon sunnuntain liput myytiin ensimmäisenä loppuun. Blackie Lawlessin luotsaama W.A.S.P. on miesten vanhetessa muuttunut lavaesiintymiseltään seesteisemmäksi eikä rekvisiittana ole enää kuin pari sirkkelinterää, mutta kaikkien tuntemat hitit osataan veivata edelleen yhtä kovalla otteella. Kitaristi Doug Blair näytti paidattomana nahkahousuissaan ainakin kauempaa katsottuna ihan rock-uskottavalta lavakaatumisesta huolimatta, mutta Lawlessin vuosien saatossa vähän levinnyt ulkomuoto näyttää jo hieman huvittavalta tiukkaan mustaan verhottuna. Nostalgiaahan tässä lähinnä kai tarjoiltiin, ja se tuntui uppoavan hyvin paikalle saapuneeseen vanhempaankin metallikansaan.

Nostalgiahetken jälkeen Inferno-lavalla oli mahdollisuus nähdä harvoin keikkaileva taitavista soittajista koottu Warmen, joka toi lavalle joukon kotimaisia solisteja. Instrumentaalialoituksen jälkeen mikrofoniin tarttui Timo Kotipelto, ja keikan mittaan lavalla nähtiin ainakin Children of Bodomin Alexi Laiho sekä Nylon Beatista parhaiten tunnettu Jonna Geagea (o.s. Kosonen). Soitto on teknisesti bändillä hyvin hallussa, mutta ei tämä omaan makuun istunut. Toisella lavalla samaan aikaan musisoinut Trigger the Bloodshed taisi muutenkin kerätä suuremman yleisön.

Kolmesta yhdysvaltalaisesta päälavalle nousseesta bändistä sunnuntain ehdoton tähti oli Cannibal Corpse. Konstailematon ja brutaali death metalli toimi sunnuntain auringonpaisteessa kuin nyrkki naamassa. Varsinkin vanhat klassikot toimivat erinomaisen hyvin uudemman materiaalin ollessa hieman tuntemattomampaa.

Aiempina vuosina Tuskaa piinannut lokkiongelma tuntui tänä vuonna hieman helpottaneen, tai sitten porukallamme oli vaan hyvää tuuria kerrankin. Kenenkään päästä, paidasta, kädestä tai laukusta ei tällä kertaa tarvinnut hinkkailla ulostelänttejä pois, eikä ruokaakaan viety käsistä. Alueen siisteydestä pidettiin vapaaehtoisvoimin kohtalaisen hyvin huolta, mutta kyllä sitä silti toivoisi, että itse festarikävijätkin jaksaisivat ahkerammin käyttää tarjolla olevia roskiksia. Positiivista oli kuitenkin se, miten hyvin ihmiset, erityisesti miehet, osasivat tänä vuonna virtsata sinne minne kuuluukin eli pisuuareihin ja bajamajoihin aidanvierusten sijaan. Bajamajoja tuntui kerrankin olevan riittävästi ja niiden kuntokin pysyi siedettävänä.

Tuskan taipaleen Kaisaniemessä päätti Megadeth. Dave Mustainen johdolla jo lähemmäs 30 vuotta yhtä hajoamista lukuun ottamatta pyörinyt bändi oli monelle Tuskan odotetuin bändi. Esitys tuntui kuitenkin jakavan enemmän mielipiteitä. Osalle keikka tarjosi juuri sitä, mitä oli tultu hakemaan, mutta itse lukeudun siihen joukkoon, jonka mielestä esitys oli aika laiskanpuoleinen. Toisaalta ei Megadeth jaksanut vakuuttaa vuonna 2005 Saunassakaan. Soundit eivät olleet parhaasta päästä eikä Daven vähäinen kontakti yleisöön sekä ylimielinen asenne (spiikit kuten ”This is from MY album…”) parantunut menoa.

Jälleen yksi Tuska takana ja toivottavasti monta loistavaa vielä edessä. Kaisaniemen puisto on palvellut hyvin kymmenen vuoden ajan varsinkin loistavan sijaintinsa takia, mutta eiköhän Suvilahdenkin alueella ensi vuonna saada aikaan kunnon metallikinkerit. Enää 360 päivää odotetusta…

Teksti ja kuvat: Stiina Rasimus ja Roni Sahari

Katso myös kuvagalleriat 1 ja 2 ->