Nummirock 2010

Pienistä sadevaroituksista huolimatta Nummirock vietettiin tänä vuonna varsin kesäisessä säässä. 80-luvun puolivälistä asti järjestetyllä ja aikoinaan kovia mullistuksia kokeneella festivaalilla oli kotimaisten metallibändien lisäksi mukana jälleen muutama keskikokoinen ulkomainen esiintyjä. Vaikka 90-luvun kulta-aikojen tasoisia esiintyjiä ei Nummirockissa enää nähdäkään, on nykypäivien bänditarjonta ollut kuitenkin tasaisen varmaa. Merkittävimmät muutokset festarialueella edellisvuoteen olivat Räminä -lavan puuttuminen ja Foster's Live -lavan uudistus. Demosetä -äänestyksessä parhaiten pärjänneet soittivat tänä vuonna anniskelualueella, eikä cover-bändejä tällä kertaa nähty. Bändien kokonaislukumäärä oli tänä vuonna siis huomattavasti pienempi kuin edellisvuonna. Festarialueelle tuotu nosturi tarjosi jälleen rohkeimmille mahdollisuuden yrittää benjihyppyä, kun taas muille riitti uskaltautuminen järviveteen varsin viihtyisällä ja pehmeähiekkaisella uimarannalla aivan Inferno -lavan läheisyydessä.

Oma saapumisemme ajoittui puoli kuuden hujakoille iltapäivällä, jolloin porukkaa oli levittäytynyt jo mukavasti pitkin leirintäaluetta, jonne ensimmäiset vieraat olivat saapuneet perinteisesti jo sunnuntaina. Bändimeiningit aloiteltiin tuttuun tapaan torstaina Foster's Live -lavalla, joka oli tällä kertaa tuotu ulos olutteltasta, sijaiten kuitenkin edelleen anniskelualueella. Lava oli hieman korkeampi, ja lavan sijoittelun ansiosta alaikäisillekin mahdollistettiin paremmat näkymät lavalle anniskelualueen ulkopuolelta. Torstaille ei tälläkään kertaa erillisiä lippuja myyty vaan sisään pääsi ainoastaan kolmen päivän lipulla, toisin kuin perjantaina ja lauantaina.

Demosetä -äänestyksen voittanut Trespassenger, sekä Kiuas ja Korpiklaani saivat kunnian aloittaa tämän vuoden Nummirockin. Kiuaksen keikkaan mennessä suurin osa festivaalivieraista oli jo ehtinyt saapua Nummijärvelle. Kiuas keräsikin energisellä esiintymisellään anniskelualueen lavan edustan jo melko tukkoon, riehakkaimpien nuorten miesten pittiä lukuun ottamatta. Korpiklaanin keikan aikana innokkaimmat puolestaan jättivät juomansakin tuntemattomien käsiin päästäkseen yleisön sekaan fiilistelemään. Ilman kiusallisia ongelmiakaan ei aloituspäivien keikoista selvitty, kun sähköt katkeilivat useampaankin otteeseen Korpiklaanin esityksen aikana, eikä yhtye saanut soitettua settiään loppuun. Torstaiyö sujui leirintäalueella vielä varsin rauhallisissa merkeissä, ja suurin osa juhlijoista säästeli vielä voimiaan tulevien päivien koitoksiin, grillailemalla ja muutenkin huolehtimalla ravintopuolesta.

Perjantaina ei varmaan vielä kovinkaan monella festarivieraalla ollut aihetta melankoliaan, paitsi niillä, jotka sattuivat olemaan päälavan eli Vihreän lavan edustalla. Swallow the Sun herätteli ihan mukavasti päävalan muutamasatapäisen yleisön laahaavalla meiningillään, vaikka ei yhtye ihan omalla paikallaan päiväauringon porottaessa ehkä ollutkaan. Yhtyeen esiintyminen ei myöskään ollut kovinkaan mukaansa tempaavaa näin ”aamulla”. Itse en sattuneista syistä ollut Swallow the Sunia aikaisemmin livenä nähnyt, mutta uskoisin sen kuitenkin olevan toimivimmillaan hämärillä klubeilla, kuten niin monen muunkin yhtyeen.

Inferno -lavalla esiintynyt, hardcorea runttaava St. Hood säi kärsiä hieman tukkoisista soundeista – tai oikeastaan yleisö sai. Toisaalta bändi sai kärsiä yleisönpuutteesta, koska porukkaa oli vain kourallinen lavan edessä. Lavaesiintyminen ja hc-vaikuttajiltaan opitut maneerit olivat kyllä hallussa koko kolmen vartin setin ajan. Päälavalla esiintynyt Dark Tranquillity oli Göteborg-metallin pioneerina varsin houkutteleva tapaus. Soundit eivät kuulostaneet oikeastaan sen selkeämmiltä kuin edellisellä Inferno -lavan bändilläkään, mutta ainakin kovaäänisemmiltä. Yleisöä oli iltakeikalla kyllä mukavasti jo paikalla.

Illan odotetuin esiintyjä oli monelle varmasti päivän pääesiintyjä Six Feet Under, joka vetikin lavan edustan etukarsinan aivan täyteen, muutamien katsojien jäädessä hieman kauemmaksi norkoilemaan. Yleisön vähyydestä huolimatta yhtye veti ammattimaisen ja soitannallisesti tyylipuhtaan keikan. Eräs paikoin häiritsevä yksityiskohta oli vokalisti Chris Barnesille ominainen tapa jäädä pitkiksi ajoiksi piiloon lavan taka-alalle suorituksensa aikana. Eipä SFU:n esintymisessä ainakaan mitään erityistä purevuutta ollut ja liekö se syynä siihen, että suuri osa yleisöstä poistui paikalta jo hyvissä ajoin ennen setin loppua.

Perjantaiyönä leirintäalueellakin oli jo unohdettu alkupäivän kankeus ja monissa leireissä uskallettiin jo bailata aamuun asti. Stage diving kun ei Nummirockin lavoilta ole mahdollista, hoidettiin nämä tarpeet hyppimällä jonkin leiristä löytyvän tarpeeksi tukevan alustan päältä kavereiden käsien varaan. Nummirockin ainoa sadekuurokin ajoittui sopivasti perjantaiyölle, joten pari tuntia puiden oksien varaan säädetyistä pressuista oli ainakin jotain hyötyä.

Lauantaina juhannusta jatkettiin edelleen aurinkoisessa säässä, ja viimeisetkin väsymyksen tunteet lähtivät pulahtaessa Nummijärven rantaveteen. Rantaleirintäalueelta kiirineiden huhujen mukaan eräät olivat päättäneet herättää itsensä pulahatamalla vaihtoehtoisesti bajamajaan. Innokkain Insomnium -fani oli puolestaan yksin päälavan eturivissä seuraamassa yhtyeen sound checkiä ennen pian alkavaa keikkaa.

Jo 14 vuotta uuden vokalistinsa turvin tahkonnut Sepultura on monelle varmasti ristiriitainen tapaus. Yhtye vieraili Nummirockissa viimeksi vuonna 1996, jolloin sen suosio oli huipussaan ja jolloin se soitti vielä tähän asti legendaarisimmalla kokoonpanollaan. Sittemmin suosio on laskenut, ja tällä kertaa yleisöäkin oli saapunut seuraamaan mitä ilmeisimmin vain kourallinen edelliskerrasta, sillä sitä oli paikalla todella vähän. Oli jollain tavalla jopa huvittavaa, että näinkin legendaarinen ja edelleen aktiivinen thrash metallin uranuurtaja nauttii tällä hetkellä näin vähän huomiota. Kaikesta huolimatta yhtye veti todella hyvän keikan, jolla kuultiin vanhoja tuttuja klassikoitakin Arisesta aina Roots Bloody Rootsiin. Sekin vähä yleisö, mitä paikalle saapui, pysyi uskollisena mukana jammailemassa yhtä lempibändeistään, vaikka kokoonpano on vuosien aikana melkoisesti muuttunutkin.

Ennen illan pääesiintyjää nähtiin Inferno -lavalla vielä mm. Sotajumala sekä black metalia edustavat Thyrfing ja Foster's Livellä esiintynyt Enochian Crescent. Illan ulkomainen pääesiintyjä Venom on aikoinaan toiminut merkittävänä vaikuttajana sekä black että thrash metalin kehitykseen. Venom keräsikin reippaasti kaikenikäistä yleisöä, ja yhtyeen settilista koostui niin vanhoista kuin uusistakin klassikoista, kuten Black Metal ja At War With Satan. Vanhat ukot vetivät erittäin pirteästi, eikä kokonaisuudesta löytynyt oikein mitään valittamista, muuta kuin Cronoksen kaljuuntuminen, heh.

Inferno -lavan illan viimeisenä esiintyjänä nähtiin hevifestareiden Apulanta, Mokoma. Mokomalle riittää aina faneja, ja on kuitenkin varma, että Mokoma toimii livenä aina. Niin toimi nytkin. Yhtyeen thrash-iskelmät yhdistivät jälleen erilaiset musiikin kuuntelijat yhteen, toisten riekkuessa mosh pitissä ja toisten fiilistellessä rauhassa taaempana. Settilistassa ei suurempia yllätyksiä ollut, ja tuttuja biisejä tuli joka levyltä. Ainoastaan Takatalvi -kappale loisti puuttumisellaan, mutta onhan se jo kuultu. Ilta oli jo hämärtymässä puoleen yöhön, ja viimeiset innokkaat odottivat päälavan viimeistä esiintyjää Sonata Arcticaa. Ennen tätä Foster's Liven bändimeiningit lopetteli Altaria, joka itse suoritetun tarkan laskennan mukaan oli houkuttellut paikalle hurjat 20 katsojaa.

Niin kuin tässäkin tekstissä on usein mainittu, ovat yleisömäärät keikoilla olleet paikoin vähäisiä. Tämä on kuitenkin jo useamman vuoden ollut ominaista juuri Nummirockille. Vanhat kävijät muistelevat yleisömäärien olevan aivan eri luokkaa vielä 2000-luvun puolivälissä, kun festivaalialueen alkoholipolitiikkakin oli vielä eri mallilla. Muutoksesta lähtien on suuri osa festivaalivieraista katsonut parhaaksi jäädä juhlimaan juhannusta leirintäalueen puolelle. Lauantaiyö vietettiinkin leirintäalueella varsin railakkaissa tunnelmissa, toisaalla hevin, toisaalla eurodiskonkin tahtiin. Nummirock ei ole vain totisten hevareiden juhla, vaan festari siinä missä muutkin, ja eikös nimenomaan festareilla saa välillä irroittautua ”kahleistaan”? Kaiken kaikkiaan Nummirock oli tutussa yksinkertaisuudessaan jälleen loistava tapa viettää juhannusta hyvässä seurassa. Ensi vuodelta ei siis tarvitse oikeastaan odottaa muuta kuin että se tulisi nopeasti.

Teksti: Jouni Luoma
Kuvat: Janette Holmström