Myötätuulirock 2010

Myötätuulirock teki tänä vuonna paluun raskaamman musiikin pariin viime vuoden popimman kokeilun jälkeen. Ensimmäistä kertaa kolmipäiväiseksi venynyt festari tavoitteli Vantaalle Hakunilan urheilupuistoon metalliin ja rockiin painottuneella ohjelmistollaan yhteensä 5000 kävijää per päivä, mutta sääherra ei tällä kertaa suosinut. Vaikka kävijätavoitteesta jonkun verran jäätiin, paikalle saapui yhteensä noin 11 000 festarivierasta kolmen päivän aikana, joten mistään flopista ei voida puhua.

Perjantai 18.6.2010

Viime vuonnakin Myötätuulirock käynnistettiin jo perjantaina, joten töistä oli livahdettava hieman etuajassa. Tarkoitus oli ehtiä juuri ja juuri ensimmäisen bändin eli Doom Unitin keikan alkuun, ja hämmästys olikin suuri, kun paikalle päästyämme päädyimme jonoon. Porttien oli pitänyt aueta jo 40 min aiemmin, mutta siinä sitä vaan pällisteltiin. Jone Nikulan aloittaessa Doom Unitin spiikkausta lavalle portit vihdoin aukesivat ja jonoihin kertyneet muutama kymmenen henkeä pääsi sisään laukkutarkastusten ja vartalotaputtelujen jälkeen. Sisällä syy myöhästymiseenkin selvisi: alue oli osin vielä hieman rakenteilla. Mutta hei, miksi tehdä ajoissa, kun voi jättää viime tippaankin?

Sanomattakin on selvää, ettei Doom Unit millekään suurelle yleisölle esiintynyt, vaikka paikalle valuikin tasaiseen tahtiin porukkaa. Raskaan junnaavat biisit tuntuivat pitkälti toistavan itseään, ja viimeistään täysin puhkikulutettu Killing Time sai toivomaan keikan pikaista loppumista. Kyseinen biisihän iskostui varmasti kaikkien Nelosta edes ajoittain katsovien mieliin viime syksynä, kun se soi Harper's Island -sarjan mainosbiisinä. Radio Rockin hehkuttaman bändin levy käväisi viime vuoden loppupuolella virallisen albumilistan kakkosena, mutta putosi melko pian keskikastiin, ja melko keskinkertainen bändi livenäkin oli. Materiaalia ei ollut läheskään tarpeeksi varatulle tunnin soittoajalle ja keikka päättyikin reilun puolen tunnin kuluttua.

Toisena lavalle nousi kotimainen Blake. Bluesahtavilla elementeillä koristeltu 70-luvun henkeen vahvasti nojaava raskas stoner rock kuulosti omaan korvaan oikein hyvältä, muttei oikein saanut yleisön keskuudessa kovin kummoista vastaanottoa, vaan piknik-henkinen makoilu vei voiton. Laulaja-kitaristi Aaro Seppovaaran ääni on parhaimmillaan esimerkiksi My Machine -biisin rouheissa karjaisuissa, joissa on musiikkityyliin loistavasti sopivaa, positiivisella tavalla käsitettävää "äijämäisyyttä". Blakelle oli myös varattu tunti soittoaikaa, jota ei kuitenkaan käytetty hyväksi, vaikka olisi bändiä pidempäänkin ihan mielellään kuunnellut.

Yhden lavan festareiden kuten MTR:n ongelmana on lavateknikon hymyn esittelytuokiot eli roudaustauot. Varsinkin kahden ensimmäisen bändin kohdalla tauot venyivät todella pitkiksi, koska aikataulusta haluttiin lyhyemmistä seteistä huolimatta pitää ihan ymmärrettävästi kiinni. Alueella ei oikein ollut taukojen aikana mitään muuta tekemistä kuin maata nurmella, juoda olutta anniskelualueella tai syödä makkaraperunoita. Varsinkin melko runsain joukoin paikalle saapuneille lapsiperheille olisi voinut olla jotain tekemistä tarjolla.

Lähes tunnin pituisen tauon jälkeen lavalle kipusi Viikate. Yhtenä bändin livekunnon mittarina voisi pitää sitä, kuinka nopeasti keikat alkavat toistaa itseään. Tässä mielessä Viikate on kyllä loistava: vaikka bändi kiertää ahkerasti keikoilla ja lukuisia festariesiintymisiäkin on tullut parin viime vuoden aikana nähtyä, Kaarlen jutut jaksavat aina naurattaa ja esiintymistä jaksaa katsoa paria alkubiisiä pidempäänkin. Yleisössä alkoi tässä vaiheessa Bon Jovi -fillien ja puujalkavitsien myötä näkyä myös eloa. Kaikin puolin makoisa keikka, jonka loppupuolella aurinkokin päätti vihdoin näyttäytyä; tosin lämpöä sekään ei tuonut mukanaan.

Anniskelualue oli alkuillan mittaan täyttynyt tasaiseen tahtiin ja Tarotin aikana virvokkeita nauttineista saatiin jopa ääntä irti. Oli siis syytä käydä tarkastamassa tarjontaa. Aiempina vuosina Myötätuulirockissa on anniskelun tarjonta ollut piristävän vaihtelevaa moniin muihin kotimaisiin festareihin verrattuna: viime vuonna anniskelualueelle oli jopa pystytetty erillinen erikoisoluiden ja -siidereiden myyntipiste, ja kotimaisen lagerin sijasta hanoista valui hollantilaista Grolschia. Tarjonnan runsauden taustalla oli yhteistyö maahantuonti- ja tukkuliike Servaalin kanssa. Näin ollen tänä vuonna oli ei-niin-kovin-pieni pettymys huomata Sounds like Koff -teksti MTR:n kotisivuilla. Ja niinhän siinä sitten kävi: tarjolla oli koffia, koffia ja lisää koffia. Rahastahan tässä lienee kysymys, eikä se enää muutaman tuopin jälkeen perusfestarikävijää liikuta, mitä sieltä hanasta tulee, mutta kaikesta huolimatta olisi toivonut monipuolisuudelle jatkoa.

Ensiferumin noustessa lavalle festariyleisö heräsi vihdoin kunnolla henkiin. Enskan faneja oli kertynyt paikalle runsain joukoin; ehkä siksi, että esiintyminen jää näillä näkymin bändin ainoaksi kotimaan keikaksi tänä kesänä, kun vientiä riittää ulkomailla pitkälle syksyn puolelle. Yllättävän selväpäiseltä vaikuttanut nuoriso pisti nopeasti pystyyn suuren circle-pitin, jota jaksettiin pyörittää keikan lopulle saakka. Paljaita hikisiä nuoren miehen ylävartaloita vilisi siis joka puolella viilenevästä illasta huolimatta. Lavalla nähtiin bändin peruskokoonpanon lisäksi miekanpitelijöinä entinen basisti Jukka-Pekka Miettinen sekä Soulcage-yhtyeen laulaja Aleksi Parviainen, joka esitti keikan lopuksi Manowar-coverin, kovaa ja korkealta, totta kai.

Illan mittaan aikatauluista oli lipsuttu vähitellen, ja koko festarin pääesiintyjäksi nostettu yhdysvaltalainen pitkän linjan metallijyrä Exodus pääsi aloittamaan lähes puoli tuntia myöhässä. Vuodesta 1982 asti pystyssä ollut bändi on käynyt läpi monia miehistövaihdoksia perustajajäsen Kirk Hammettin siirryttyä Metallicaan 1983, mutta nuorennusleikkausta bändille ei ole tapahtunut eikä sitä kaipaisikaan. Keski-iän paikkeilla heiluvien herrojen meno lavalla oli niin raivokasta, että sen rinnalla moni nuorempi thrash bändi saisi hävetä. Hyvä päätös perjantaille.

Lauantai 19.6.2010

Auringonpaiste heti aamusta sai toivomaan helteisen paahteista festarisäätä, mutta valitettavasti lämpötila jäi jököttämään samaan 17 asteeseen kuin perjantainakin. Myötätuulirockin lauantai oli pyhitetty täysin kotimaiselle heville ja metallille. Ilmassa kaikui Los Bastardos Finlandesesin Ramones-coveri Blitzkrieg Bopin "Hey, ho, let's go!", kun saavuimme alueelle. Porukkaa oli parissa tunnissa saapunut paikalle kohtalaisen vähän, mutta lisää valui sisään koko ajan.

Kymmenvuotias Kiuas ei ole ehkä vielä lyönyt täysillä läpi, mutta uskollinen fanikunta yhtyeelle on kertynyt ja nytkin yleisössä näkyi paljon Kiuas-paitaisia. Jännittävä yhdistelmä thrashia, poweria, folkkia ja ties mitä muita tyylisuuntia on omaleimainen ja bändin esiintyminen on aina yhtä energistä. Laulaja Ilja Jalkanen eläytyy biiseihin täysillä, ja kitaristi Mikko Salovaaran kujeilevan hymyn perusteella voi päätellä, että bändi viihtyy lavalla paremmin kuin hyvin. Tälläkään kerralla bändi ei pettänyt: olo oli keikan jälkeen kuin kunnon löylyt saaneella, tosin ilman kaikkea sitä epämukavaa hikoilua. Anniskelun puolella viihtyneitäkin Ilja koitti saada liikkeelle muistuttamalla, että "paska kotimainen lager ei ole mikään olut". Voisiko tuota paremmin sanoa.

Äijämäisenä tunnettu Diablo päätti kahdeksan kuukauden hiljaiselon esiintymiseen MTR:ssa. Jotenkin tämä bändi ei oikein jaksa nykyään enää ylläpitää mielenkiintoa, vaikka 2000-luvun alkupuolen levyt kuluivat soittimessa aikoinaan tiuhaan tahtiin. Oli siis aika tutustua ruoka- ja juomatarjontaan. Ruokapuolella tarjonta oli kohtalainen: Kalaravintola tarjoili neulamuikkuja ja lohiherkkulautasia, Äijän Pannu makkaroita ja lihavartaita ja Alepa eineksiä. Makeispuolesta piti huolta vohvelipiste ja karkkibussi slushie-koneineen. Myös anniskelualueen puolella oli ruokaa saatavilla hodareiden ja makkaroiden muodossa, mikä on varmasti hyvä veto: ei kaljan ja siiderin juominen yleensä ainakaan suolaisen nälkää poista.

Iltapäivä oli sujunut mukavasti tuulisesta ja pilvisestä säästä huolimatta, mutta mokomakin Mokoma toi sitten vihdoin mukanaan sateen, joka jatkoi tasaisena yöhön asti. Korpiklaanin noustessa lauteille yleisö oli verhoutunut kertakäyttöisiin sadetakkeihin eikä jaksanut pahemmin sateesta piitata, ja folkin tahdissa pistettiin maltillisesti jalalla koreasti. Itsellä ei kuitenkaan riittänyt intoa tällä kertaa, koska odotin jo maltamattomasti seuraavaksi lavalle noussutta Swallow the Sunia, vaikkei se mikään loistava festaribändi olekaan. Onhan se totta, että maalaileva death / doom metalli sopii paremmin sisätiloihin kuin Suomen valoisaan suveen, mutta kyllä sitä tunnelmaa saatiin vähän ulkolavallakin aikaiseksi, varsinkin kun volyymi oli kaakossa, soundit kunnossa ja muutama tuoppi nautittuna. Kai Hahdon rumpukikkailut toivat jonkun verran ylimääräistä eloa, mutta biisejä tuntemattomille keikka ei varmasti tarjonnut paljoakaan muuta kuin sateessa palelemista.

Myötätuulen lauantain aikatauluun oli jätetty yllätysbändin mentävä aukko, jonka täyttäjästä liikkui erinäisiä huhuja. Kellon ylitettyä iltakymmenen ja pilttien painuttua unten mailla lavalle nousi paikalle vielä jääneen yleisön riemuksi Hevisaurus, joka sai nyt esiintyä vähän vanhemmille lapsille kuin yleensä. Loistavilla puvuilla ja pyroefekteillä varustautuneen yhtyeen esiintyminen sai iäkkäämmänkin yleisön villiintymään: tuskin on aiemmin Hevisauruksen keikalla kunnon pittiä syntynyt. Loistava veto Myötätuulelta, vaikkakin vähän ihmetystä herätti, miksei bändin esiintymisaika voinut olla päivemmällä. Silloin nuorempikin hevidiggareiden sukupolvi olisi päässyt tästä nauttimaan.

Lauantai päättyi sateen jatkuessa battle metallin tahdissa, kun Turisas pääsi valloilleen. Yleisökato oli Hevisauruksen esityksen jälkeen melkoinen, mutta saatiin sitä pienelläkin yleisöllä pittiä ja wall of deathia aikaiseksi. Eturivissä liekit lämmittivät ja valaisivat mukavasti, mutta sivummalla seistessä tuntikausia jatkunut palelu alkoi jo viedä voiton. Oli aika suunnata bussipysäkin kautta kotiin peiton alle voimia keräämään.

Sunnuntai 20.6.2010

Ihanaa, aurinko! Shortsit ja minihameet esiin, nyt on kesä! Tai sitten ei: auringonpaisteesta huolimatta Hakunilassa pysyttiin tasaisesti kahden edellisen päivän tapaan 17 asteessa, eikä puuskittainen tuuli asiaa auttanut. Aurinkoinen sää kuitenkin houkutteli puistoon edelleen ihmisiä, ja iltapäivä sujui piknik-hengessä nurmikolla makoillen. Sunnuntain ohjelmisto oli selvästi rokkipainotteisempi kuin edelliset päivät, ja päivä käynnistettiin Reckless Loven tahdissa. Glam metalliksi tituleerattu musiikki aiheuttaa omalla kohdalla lähinnä kauhunväristyksiä, eikä bändin näkeminen läheltä yhtään sen vähemmän pelottanut. Mistä kaikki tämä spandex ja hiuslakka on löytynyt? Yleisö tyytyi katsastamaan menoa kauempaa laulaja Olli Hermanin "saa jorata ja näyttää vaikka tissit" -huuteluista huolimatta. Herra itse ketkutti lantiota sitten kaikkien muidenkin puolesta.

Iltapäivä kului verkkaisesti kotimaisten bändien voimin; Raaka-aineen mitäänsanomaton suomihuttu ja Peer Güntin hard rockikaan ei saanut yleisössä saatikka allekirjoittaneessa mitään sen kummempia tuntemuksia aikaan. Sen sijaan läntisestä naapurimaasta saapunut Royal Republic oli ihan piristävä tuulahdus jotain uudempaa, ainakaan bändi ei ole mikään Suomen festareiden vakiovieras. All Because of You -radiohittiä lukuunottamatta biisit olivat pitkälti tuntemattomia ja alkoivat toistaa itseään keikan edetessä. Lavaesiintyminen ja laulu toi vahvasti mieleen niinikään ruotsalaisen The Hivesin. Ei siis mitenkään omalaatuista tai erityisen loistavaa, mutta ihan hyvää peruskamaa aurinkoiseen sunnuntai-iltapäivään.

Myötätuulirockille täytyy antaa paljon kiitosta siitä, miten hyvin roskien hävittäminen ja alueen siivous oli hoidettu. Roskiksia oli reilusti joka puolella (paitsi anniskelualueella) ja minkäänlaiset jätökset eivät pitkään ehtineet maassa lojua. Hyvin toimineen siivoustoiminnan ansiosta alueen yllä näkyi kolmen päivän aikana vain muutama lokki, eikä tarvinnut keskittyä lentävien läjien välttelyyn. Tästä voisivat muutamat muut pääkaupunkiseudun festarit ottaa mallia.

Suburban Tribe oli sunnuntain bändeistä ensimmäinen, joka sai vähän suuremman yleisön. Omasta mielestäni esitys oli melko laiskanpuoleinen, mutta ainakin lavan edustalle kertyneille teineille se tuntui kelpaavan. Ville Tuomen rastat toki heiluivat villisti kuten aina ja radiosta sekä tv:stä tuttuja hittejä kuten While the World Awaits ja Now and Ever After kuultiin melkoinen liuta. Yhtye huudettiin jopa encorelle, mihin ei muiden bändien kohdalla tarjoutunut mahdollisuutta. Taisi faneille siis maistua.

MTR:n viimeisenä ulkomaisena esiintyjänä nähtiin Ruotsissa suurta suosiota raskaan musiikin ystävien keskuudessa nauttiva Mustasch. Länsinaapurissa bändin keikoilla järjestyksenvalvojat ovat täysin työllistettyjä, mutta Suomessa vastaanotto on ollut aiemminkin laimeampi, eikä Myötätuulessa tullut poikkeusta. Liekö edellisenä iltana mennyt myöhäiseksi kosteissa merkeissä vai oliko muuten vaan keikkaväsymystä ilmassa, kun bändi tuntui kovin ponnettomalta. Basisti Mats Johanssonin ilme ei tuntunut koko keikan aikana värähtävän mihinkään suuntaan, ja laulaja Ralf Gyllenhammerin karjaisuistakin tuntui puuttuvan jotain. Jos Amorphis ei olisi vielä ollut ohjelmistossa, Mustasch olisi todennäköisesti saanut kärsiä melkoisesta yleisöpulasta.

Myötätuulirock on järjestelyiltään hienosti hoidettu festari, joka ei kuitenkaan ole vielä tainnut löytää ihan sitä ominta ja toimivinta muotoa. Omalla tavallaan viime kesän monipuolisempi ohjelmisto oli miellyttävä, mutta ehkä raskaammalla musiikilla on helpompi houkutella ainakin nuoria ostamaan useamman kuin vain yhden päivän lippuja, eivätkä metalli- ja rock-bändit Suomesta kovin nopeasti lopu. Kolmen vuoden ajan festari on kokenut koko ajan kohtalaisen suuria muutoksia paikan- ja päiväjaon muodossa. Jäädään siis odottamaan, mitä MTR:n järjestäjät ensi vuodelle keksivät.

Teksti: Stiina Rasimus
Kuvat: Roni Sahari ja Stiina Rasimus

Katso myös galleria ->