Kivenlahti Rock 2010

Muutaman Helsingin säihkeessä asumani vuoden jälkeen paluumuutin viime vuonna vanhojen sijojeni suunnalle Espooseen, tällä kertaa lähes Kivenlahti Rockin naapuriin. Rokkijuhlan aattona juoksin aamulenkilläni festarialueen, rannassa sijaitsevan Marin pallokentän, ohitse. Festarikenttä oli ainakin näennäisesti täysin valmis lavoineen, Foster's -rekkoineen, bajamajoineen, aitoineen, puolijoukkuetelttasaunoineen. Harvoin pääsee festarialuetta näkemään ilman ihmisiä, korkkaamattomana, niin neitseellisen puhtaana. Auringon noustessa korkeammalle paikka näytti kovin autiolta ja hiljaiselta. Aivan toiselta kuin festarienjälkeisten maanantaiden roskakasoista heijastuvien auringonnousujen aikoina: maanantain sarastaessa kaikki on jo ohitse, nyt kaikki oli vielä tuloillaan, mikä aikaansai innostuksen leimahduksen sisälläni kesän ensimmäisten festareiden kynnyksellä. Olisipa jo perjantai!

Perjantai 11.6.

Festivaalin ensimmäisenä päivänä paikalle saavuttuamme alueen autio ja neitseellinen olo oli poissa, joskin ihmisiä oli reilun sateen pelästyttämänä huomattavan vähän. Luultavasti paikalla oli kymmenien vip-vieraiden lisäksi vain pieni joukko lipun ennakkoon ostaneita: lippukauppa portilta oli runsaan sateen takia lähes olematonta. Tänä vuonna viidettä kertaa nykymuotoisena (maksullisena ja nimekkäillä kotimaan artisteilla varusteltuna) järjestetty festivaali toimi nytkin edellisvuosista tutun konseptin mukaan: suomirokin klassikkoyhtyeitä, muutama uudempi kotimaan nimi ja pari lähinaapuruston (Ruotsi ja Viro) ulkomaanedustajaa.

Vuoden 2010 Kivenlahtirockin sai kunnian käynnistää paikallisyhtye Kuukoirat, joka on soittanut kaikissa viidessä Kivenlahtirockissa. Aloittamisen kunnia oli kuitenkin kyseenalainen, sillä sateen lisäksi Koirien poppirockin kuuntelemista ehkäisi tehokkaasti ajankohta (klo 16.00), jona iso osa ihmisistä on edelleen työn parissa. Aikainen ajankohta oli silti jonkintasoinen välttämättömyys, sillä lähialueen asukkaiden yörauhan takia soiton oli loputtava iltaisin viimeistään kello 22. Kuukoirat esiintyi kuitenkin vielä illan jatkoklubilla Kivenlahden Seurahuoneella (entinen legendaarinen Be Happy eli Biikkari), jossa keräsi toivottavasti suuremman yleisön.

Itse odottelimme kotona sateen rauhoittumista aina Ismo Alangon esiintymiseen asti. Kellon edetessä oli pakko kaivaa sadevarusteita esiin ja siirtyä syyssateisen oloiseen synkkyyteen. Ismo Teho-osasto -kokoonpanoineen soitti kelistä huolimatta reippaan ja räiskyvän – mielestämme viikonlopun parhaan – keikan. Vaikka yleisöä oli kertynyt paikalle ennennäkemättömän vähän, sai mm. Rakkaus on ruma Sana, Levottomat jalat, Tällä tiellä, Totuus vai tequila, Pornografiaa, Ekstaasiin ja encorena soitettu Mua vituttaa yleisön mukaansa.

Illan pääesiintyjänä nähtiin Kolmas Nainen, jota etenkin vanhempi polvi oli innolla kerääntynyt odottamaan. Kuulimme eräästäkin pariskunnasta, joka oli ajanut paikan päälle Vaasasta saakka vain huomatakseen, että liput olivat jääneet keittiön pöydälle. Koska Kolmas Nainen oli nähtävä, oli portilta ostettava uudet liput ja liityttävä olutteltan sadetakkirivistöön. Avauspäivän muita artisteja olivat Kiuas, Samuli Putro ja Blake.

Rokista lähtiessämme kohtasimme saman yllätyksen kuin viime vuonna – ja jota ei kohdallemme ole sattunut missään muualla – eli siviilipoliisien ratsian. Seurueemme tutkittiin harvinaisen tarkasti, lompakkojen kuittimytyt haisteltiin ja henkilöllisyystodistusten perusteella tarkastettiin, ettei kellään ollut merkintöjä poliisin kirjoissa. Koska mitään ei löytynyt, saimme jatkaa matkaamme. Tilanne lähinnä huvitti meitä, vaikka toikin pienen viivytyksen matkaamme.

Kivenlahden puitteet ovat mukavat keskikokoiselle festarille ja meren läheisyys luo omaa tunnelmaansa. Kuitenkin näin kurjien ilmojen sattuessa kävijäkato on huomattavaa – suuremmilla maakuntafestareilla festivaalin kylkeen kun on raahauduttu leiriytymään satojenkin kilometrien takaa, ei kovempikaan sade tai kylmyys saa ihmisiä pakenemaan sisätiloihin – eikä kovin monella edes ole tuttavia esimerkiksi Seinäjoella, Kauhajoella tai Jämsässä kodin lämpöään tarjoamassa.

Vaikka päivä oli sateen takia hieman vaisu, tarjosi se kuitenkin meille festivaalikauden avauksen. Keikkojen jälkeen Kivenlahdesta pääsi helposti seutuliikenteen busseilla Helsinkiin juhlia jatkamaan, ja tietämys siitä, että rokki jatkuisi seuraavana päivänä ehkä paremmassa säässä sai mielemme iloiseksi ja festivaali-innokkuuden pysymään mielissämme.

Lauantai 12.6

Uuden rokkipäivän valjetessa sade oli väistynyt ja aurinkokin yritti kurkkia pilvien lomasta. Ulos siirryttyämme huomasimme kuitenkin karun totuuden: tuuli oli niin ennennäkemättömän kova, että se paiskoi kasvoillemme kipeästi pieniä kiviä, oksia ja hiekkaa. Kuuleminen oli myös haastavaa paikoittain lähes 30 metriä sekunnissa puhaltavassa tuulessa. Festivaalialueelle päästyämme katselimme kuinka päälavan valolaitteet ja teltanliepeet hulmusivat, puut kallistuivat noin 90 astetta, pikkuisen Meet In -teltan katos ei pysynyt paikallaan ja sitä oli monen ihmisen joukko pitelemässä kiinni bändin soittaessa sen alla. Lensipä erään järjestysmiehen syliin kalakin suoraan merestä.

Festivaalialue oli järjestetty samaan tapaan kuin edellisvuosina: sisääntuloa lähimmäksi oli sijoitettu erilaisia festarikojuja ja aktiviteetteja. Ruokakojuja oli muutama ja, ikävä sanoa, mutta ne tarjosivat suhteellisen ala-arvoista ruokaa ylihintaan: kuuden euron kasvislautaseni koostui kylmän riisin ja porkkanasuikaleiden lisäksi parista vihreästä chilistä, oliviista ja suolakurkkuviipaleesta. Toinen annos oli seitsemän euron pienen pieni läjä sinapissa uivia makkaraperunoita. Onneksi edellisvuosilta tuttu Alepan rekka pelasti monen nälkäisen tarjoamalla mukiinmeneviä valmispatonkeja ja -wrappeja. Tämän vuoden uutuutena oli myös Filmtownin rekka, joka piti sisällään laajan valikoiman karamelleja ja muuta makeaa. Kojujen jälkeen oli sijoitettu ensin Foster’s -lava, hieman lisää kojuja, sitten suurempi anniskelualue ja alueen perällä päälava kenttineen.

Tarjoilusta mainittakoon miinuksena vielä alkoholipolitiikka: myyntikojusta riippuen viiden tai kuuden euron Foster’s -tuoppi oli hanasta saatavanakin pienen pullon kokoinen, joka siis muovisesta tuopista anniskeltuna näytti puolikkaalta. Lonkeroita oli muutamaa eri makua, kunnes ne lauantai-iltana loppuivat eikä täydennystä enää edes sunnuntaina tullut. Tiedä oliko vähäistä lipunmyyntiä kompensoitu alkoholin hinnalla. Olutta kuitenkin ostettiin, sillä keli esti tehokkaasti aiemmilta vuosilta tutut piknikit rannassa ja muilla lähialueilla.

Festivaalin ohjelma sen sijaan oli järjestetty fiksusti, mikä on havaittu jo aiempina vuosina: artistit esiintyivät vuorotellen kahdella eri lavalla (päälava ja Foster’s -lava), joten päällekkäisyyksiä ei tullut. Aikataulut myös pitivät lähes minuutilleen koko festarin ajan. Lauantain starttibändinä toimi päälavalla Herra Ylppö ja Ihmiset, jonka jälkeen Foster’silla musisoi Jarkko Martikainen. Itse tulimme alueelle kolmantena esiintyneen Sparzanzan aikoihin. Ruotsalainen metallitykki osasi esiintyä myrskyssä ja sai musiikkinsa kuulumaan rankan tuulen läpi. Toinen metalliryhmä Viikate onnistui myös myrskyolosuhteissa.

Iltaa kohden tultaessa alkoi taas sataa, joten Foster’s -teltan suojaisuus houkutti päälavaa enemmän. Espoolaisyhtye ja Kivenlahti Rockin vakioesiintyjä King Star Bobby Nieminen keulassaan vei yleisönsä teltan hämärässä etenkin tutuilla covereilla, kuten Ramonesin Pet Cemeteryllä. Foster’sin viimeinen esiintyjä oli Jukka-poika & Sound Explosion band, joka veti perinteisen hilpeän ja mukavan suomireggae-fiilistelykeikan. Illan pääesiintyjää PMMP:tä kävimme päälavan tihkussa vilkaisemassa muutaman biisin verran, minkä jälkeen oli lähdettävä kuivempiin ja lämpimämpiin olosuhteisiin. Aiemmin päivällä oli esiintynyt myös The Vinyls ja Disco Ensemble.

Lauantain kunniaksi päätimme käväistä Kivenlahtirockin virallisella jatkoklubilla – itse asiassa puolivahingossa, sillä osuimme paikan päälle kun olimme kävelemässä kotiin. Seurahuone oli todella täynnä, ja illan bändit saivat kunnollisen yleisön. Koko päivän kestänyt Foster’sien nauttiminen alkoi kuitenkin tuntua, ja jouduimme poistumaan puskien ja pizzalan kautta kotiin.

Sunnuntai 13.6.

Festivaalisunnuntai alkoi vaisusti ja väsyneesti. Vaikka tuuli ja sade eivät enää viimeisenä päivänä vaivanneet, oli yleisökatoa havaittavissa. Fiilis oli yltäkylläisen raukea, eikä festaririemua juuri näkynyt. Totesimmekin koko festivaaliyleisön potevan kollektiivista krapulaa. Ensimmäiset artistit Haloo Helsinki, Doom Unit ja Poisonblack eivät yrityksistä huolimatta saaneet vähäistä yleisöään mukaan. Neljän jälkeen aloittanut virolainen Metsatöll sai kuitenkin jo hieman eloa ihmismeren irvikuvaan metalliveisailullaan, jota oli höystetty menninkäiskieleltä kuulostavin sanoin ja säkkipillimäisin äänin.

Viron hevikuninkaiden jälkeen päälavalla aloitti hieman vaisusti Chisu, joka kuitenkin radiohitillään Mun koti ei oo täällä sai krapulamassaan eloa. Viimeistään melodista heviä musioiva Sonata Arctica herätti massan lopullisesti, ja itsekin tunsin hyviä fiiliksiä kuullessani teinikesiltä tuttuja, suuria muistoja mieleen tuovia kappaleita. Hyvänä festaribändinä tuttu Waltari esitti Foster’silla kappaleita pitkän uransa varrelta. Ennen illan ja koko festivaalin pääesiintyjää kävimme vielä katsastamassa meille ennen tuntemattoman bändin The Capital Beatin, joka oli todella positiivinen yllätys: soul-reggae -yhtyeen kahdeksan nuorta miestä iloitsivat torvien tahdissa ja liikkuivat lavalla reippaasti – samaa saattoi sanoa jopa yleisöstä, joka lavan etualalla pomppi päivän yleisfiilikseen nähden todella villisti.

Viimeistä esiintyjää odotettiin hartaasti hiekkakentällä istuen. Viime vuosikymmeninä harvemmin keikkaillut Eppu Normaali veti ensimmäisen ulkokeikkansa Espoossa – luultavasti, sillä Martti Syrjän sanoin: kahdeksankymmentäluvusta ei muista juuri mitään. Vuonna ’85 olikin selvästi yksi odotetuimmista kappaleista.

Vuonna 1996 ensi kertaa ilmaistapahtumana järjestetty festivaali keräsi tänä vuonna huomattavasti aiempia vuosia vähemmän kävijöitä. Yksipäiväisestä teinien suosimasta ja paikallisartistien tähdittämästä rokista kolmipäiväiseksi Suomen huippuartistien täyttämäksi tapahtumaksi venynyt festivaali nautittiin merenranta-Espoossa vähemmän mairittelevassa säässä. Aleksi Valavuoren juontamassa tapahtumassa nautittiin sateen ja tuulen Lisäksi Suomirockin klassikoista, uudemmasta tuotannosta ja Foster's -tuopeista (hyvin, hyvin pienistä sellaisista). Suurilta ja huhujen mukaan pienemmiltäkin vahingoilta vältyttiin. Festivaalin henki oli kuitenkin mukavan läheinen, ja samoihin naamoihin törmääminen lisäsi läheisyyttä. Järjestelyt toimivat suhteellisen hyvin, ja poliisitkin käyttäytyivät asiallisesti. Kesän festivaalikausi olisi voinut avautua huonommissakin merkeissä. Ja Suomen kesä säineen – tuohan tiedetään. Festivaalijärjestävät eivät ole millään tavoin vastuussa kokemastamme myräkästä.

Loppujen lopuksi kävelimme kotiin väsyneinä mutta onnellisina. Ilma oli kuulas ja auringonlasku heijastui Kivenlahden tornitalojen laseihin. Vanhalle Kivenlahden seudun asukille ja teininä rekkalava-Kivenlahti Rockissa rymynneelle jäi festivaalista kaiken kaikkiaan hyvä maku suuhun – ja toive, että Kivenlahti Rockista päästään nauttimaan vielä tulevinakin vuosina. Etanoiden vallankumous eli satojen kotilokavereiden näyttäytyminen tien vierellä ”Aliksen” ostarin takana päätti iltamme. Ja niillä kaikilla oli sarvet tanassa osoittamassa poutakeliä ensi vuoden rokille.

Teksti: Heli Fox
Kuvat: Jaska Kamila