Helsinki Live!

Virallisen kesänavauslauantain alkuiltapäivällä, kun koululaiset kirmasivat kesälaitumelle ja uudet ylioppilaat painoivat valkolakkeja päähänsä, alkoi Käpylän urheilupuistoon valua vähitellen sekä nuorempaa että vanhempaa festarikansaa. Pienellä osalla juhlakunto oli jo yhden aikaan iltapäivällä niin tuhti, että pääsy sisään alueelle epäilytti. Enemmistö oli kuitenkin selvästi tullut paikalle pääosin musiikin tähden; rockin perässä mekin suuntasimme pyörämme kohti Käpylää.

Ennakkoon oli suositeltu, että paikalle saavuttaisiin oman auton sijasta julkisilla liikennevälineillä, ja moni olikin noudattanut ohjetta. Opastus alueelle olisi ainakin Itä-Pasilan puolella voinut olla runsaampaa, mutta paikalle oli suhteellisen helppo löytää omin toimin. Sisäänkäynnin laukkutarkastus meni sujuvasti ja pian olimmekin suuren lavan edessä noin tuhannen muun kanssa odottamassa päivän ensimmäistä esiintyjää, Suomen tärkeimpiin rocktähtiin lukeutuvaa Michael Monroeta.

Ensi vuonna peräti 40-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Michael Monroe aloitti päivän vauhdilla. Valtavaa energiaa pursuava Monroe oli niin mahtavassa kunnossa, että yleisöllä oli täysi työ pysyä vauhdissa mukana. Bändi jäi väistämättä vähän taka-alalle, mutta soittajia ei voi mitenkään syyttää paikallaan seisoskelusta. Setti koostui odotetusti sekä Monroen uudemmasta tuotannosta että Hanoi Rocksin aikaisista hiteistä. Monroe kiipeili lavarakenteissa, teki spagaatteja nahkahousuissa, soitti huuliharppua sekä saksofonia, sotki mikrofoninsa johdon toistuvasti aivan kaikkeen lavalla olevaan, ja kaiken kaikkiaan pisti pystyyn hienon show’n. Spiikeissä kuultiin välillä suomeakin, mutta kyllä englanninkielisissä nostatuksissa oli jotenkin oikeampi tunnelma. Näin maailmanluokan rock ’n’ roll tähden kuuluukin käyttäytyä.

Yhden lavan festareilla tulee aina väistämättä ongelmaksi se, että bändien välissä on keksittävä muuta tekemistä. Alueella oli tarjolla perinteisiä festariviihdykkeitä kuten sumopainia, sähköinen härkä ja benjihyppytorni. Kova puuskittainen tuuli teki hyppäämisen kuitenkin mahdottomaksi, ja nosturi laskettiin alas jo ennen toisen bändin alkua. Auringonpaisteesta huolimatta ilma oli viileä, varsinkin kun urheilupuistossa ei ollut tarjolla kovinkaan kummoista tuulensuojaa. Ilman viileys oli myös petollista ja sai unohtamaan, miten tärkeää onkaan nauttia riittävästi vettä ulkona auringossa ollessa. Veden juomista tosin hankaloitti huomattavasti vesipisteen puuttuminen: vaikka tapahtuman sivuilla oli etukäteen mainostettu, että alueelle saa tuoda puolen litran muovipullon ja vesipisteitä löytyy, ensimmäinen piste saatiin toimintaan vasta iltakuuden jälkeen.

Toisena lavalle noussut lontoolainen White Lies oli lavaolemukseltaan aika lailla Michael Monroen vastakohta. Toisaalta brittipopmaisempaan musiikkiin sopiikin vähäeleisempi esiintyminen. Keikka pääsi käyntiin muutaman minuutin myöhässä ja ääni katosi ajoittain pahastikin tuulen mukana, mutta ei musisoinnissa muuten mitään vikaa ollut. Päivän rauhallisimmasta annista vastannut yhtye soitti radiohittinsä kuten To Lose My Life sekä paljon omalla kohdalla tuntemattomampaa tuotantoa. Ei tunnelmallisemmassa soitossa mitään vikaa ollut, mutta jotenkin White Lies Monroen ja Danko Jonesin välissä vähän merkityksettömäksi.

Anniskelualue Helsinki Livessa oli todella laaja, mikä oli ihan miellyttävää, vaikka kaikkialta ei nähnytkään lavalle. Syrjemmällä olleen tenniskentän puolella saattoi mukavan väljästi makoilla esiintymisten välissä ja naureskella Smirnoff Icen pallomereen t-paidan saamisen toivossa hyppineille juhlijoille.

Kanadalainen Danko Jones nähtiin päivän kolmantena esiintyjänä. Suuri lava tuntui ammottavan tyhjyyttä kolmen hengen bändin aloittaessa soittoaan, ja alkuun tunnelma sekä lavalla että sen edessä tuntui hieman tahmealta. Tempo tuntui jopa flegmaattiselta, mutta alkoi kuitenkin onneksi kiihtyä muutamien biisien jälkeen. Keikan loppua kohden Dankolta alkoi irrota enemmän läpänheittoa ja musiikkiinkin tuli enemmän energiaa. Suomessa jo edellisenä iltana oleillut mies oli huomannut suomalaisen naiskauneuden, jota hän ylisti vuolaasti. Settilista koostui sekä uuden Below the Beltin biiseistä että vanhemmista hiteistä, ja yleisölle parin vuoden takaiset radiosoitosta tutut biisit kuten First Date tuntuivat olevan suurinta herkkua.

Ruokatarjonta alueella oli yllättävän monipuolinen, vaikka se olikin melko vähillä kojuilla toteutettu. Tarjolla oli muun muassa makkaraperunoita, neulamuikkuja, muurinpohjalettuja, hodareita, panineja sekä kiinalaista murkinaa, ja alueella ollut Alepa-konttimyymälä täydensi jäätelöillä, sämpylöillä ja karkeilla tarjontaa. Juomapuoli anniskelussa oli tyypilliseen suomalaisten festarien tapaan suppea, mutta muuta ei siltä osata oikein odottaakaan.

Illan kovin keikka nähtiin jo pari tuntia ennen kuin Axl Rose saapui alueelle. Brittiläinen Skunk Anansie ja etenkin yhtyeen keulahahmo Skin pisti yleisöön kunnolla vauhtia. Keikkaan ei montaa suvantokohtaa mahtunut, ja hitaampienkin biisien kuten Hedonismin aikana syke pysyi korkealla Skinin tuskaisen kaunista vokalisointia seuratessa. Kontakin saaminen yleisöön tuntui olevan Skinille tärkeintä: eturivin fanien kättely ei riittänyt, vaan nainen laskeutui lavalta ja juoksi (järjestysmiesten kauhuksi) taaempana olleen anniskelualueen aidalle laulamaan. Vaikka Skunk Anansie on virallisesti hajonnut jo vuonna 2001 eikä uusia levyjä ole 2000-luvulla tullut yhtään, yhtyeellä riitti hyvin esitettävää reiluksi tunniksi. 90-luvun puolivälissä suurta suosiota nauttineelta Stoosh-levyltä kuultiin Hedonismin lisäksi ainakin Weak ja debyyttilevyltä Paranoi and Sunburnt kuultiin myös mahtavia otoksia kuten Selling Jesus ja päätöskappaleena Little Baby Swastikkka. Mahtava keikka kokonaisuudessaan, tulipahan palautettua taas mieleen miltä tuntuu pogoilla.

Illan odotetuin esiintyjä oli oikeutetusti Guns N’ Roses. Yleisön piirissä oli pitkin päivää yritetty arvailla, kuinka pahasti myöhässä keikka tällä kertaa alkaa; edellisen Suomen-vierailun aikana nähty parin tunnin myöhästyminen oli hyvin vielä muistissa. Axl Rose antoi nytkin odottaa itseään, mutta onneksi konsertti saatiin käyntiin vaivaiset 45 minuuttia aikataulusta jäljessä. Ilma alkoi auringonpaisteen hiipuessa käydä todella kylmäksi ja useamman tunnin seisoskelu alkoi jo tuntua jaloissa ja selässä. Tästä huolimatta jännitys sai hetkeksi unohtamaan kaikki vaivat vähäksi aikaa, kun lavalta alkoi vihdoin kuulua livemusisointia. Valitettavasti helpotus oli vain hetkellinen.

Guns N’ Roses nykymuodossaan soittajien hyvistä teknisistä taidoista huolimatta ei oikein jaksa säväyttää. Toisin kuin Michael Monroe, Axl ei ole onnistunut säilyttämään nuorekasta rock-tähden olemusta saatikka ulkonäköä, mutta se olisi ehkä sivuutettavissa oleva seikka, jos menossa olisi edes kunnolla yritystä. Ääni miehellä on edelleen onneksi kunnossa, mikä pelasti sentään jonkun verran: ainahan voi pistää silmät kiinni, keskittyä kuulemaansa ja unohtaa kaiken, mitä lavalla tapahtuu. Sinänsä soitto sujui hyvin ja vanhoissa tutuissa menobiiseissä kuten Welcome to the Junglessa ja Sweet Child O’ Minessa oli vauhtiakin, mutta tunnelman tappoi vähän väliä pidetyt soolotauot ja hidastelut. Axlin vaatevalinnat tosin paranivat keikan edetessä, eli ehkä oli ihan hyvä pitää vähän taukojakin. Sooloista mieleen jäi Pink Floydin Another Brick in the Wall, jonka aikana Axl säesti itseään pianolla ja josta liuttiin kauniisti November Rainiin. Nostalginen olo valtasi väistämättä lopulta mielen. Helsingistäkään ei löytynyt henkilöä, joka katkoisi Axlilta virrat, vaan keikka jatkui encoren siivittämänä noin puoli kahteentoista, puoli tuntia yli huviluvan salliman ajan.

Helsinki Live keräsi Käpylään nimekkäiden artistien voimin 17 500 kävijää. Yleisesti päivästä jäi hyvä fiilis, vaikka illan huipennus jäikin omalta osalta ainakin hieman latteaksi. Tapahtuma järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa, ja nähtäväksi jää, tuleeko toista vastaavaa. Sijainniltaan ja paikkana Käpylän urheilupuisto on sinänsä aika loistava: junayhteydet ovat loistavat ja kenttä sopivan suuri. Olisi siis ihan mukava, jos sitä hyödynnettäisiin jatkossakin vastaavanlaisiin tapahtumiin, etteivät Helsingin kaikki suuremmat tapahtumat keskittyisi vain keskustan niemelle.

Teksti: Stiina Rasimus
Kuvat: Roni Sahari

Katso myös kuvagalleria ->