Sziget Festival 2009

Sziget, tuo vehreä paratiisi kaunoisen Tonavan vuolaassa virrassa. Unkarin elokuu, laiskat helteiset päivät, yöt lämpöiset kuin äidin syli. Ja itse festivaali, tuo suurin ja kaunein: päälavan mahtavat maailmannimet, kapoisten kujien yllättävät pikkulavat persoonallisine paikallissuuruuksineen, maailmanmusiikkilavan etnotähdet ihmiskunnan alkuhistoriasta kumpuavine rytmeineen, afrikkakylän salaperäiset mustat miehet, konemusiikkitelttojen kiihkeä pulssi, metalliteltan äreä rypistys. Ruumiin ravinto ja mielen virvoitus: silkkaa energiaa tihkuva langos, perinteinen gyros, grillikojujen mehevät kyljykset ja paprikasta punaiset makkarat, kukkeiden rinteiden viileä valkoviini, voimauttavan verevä punaviini, reipastavan raikas sipulikeitto ja Unicum, tuo jumalten nektari. Sitä kaikkea ja vielä paljon päälle on Sziget. Siihen jää koukkuun, sinne on päästävä joka vuosi, sitä odotetaan koko kesä ja kun se on ohi, vallitsee sielussa tyhjyys ja kaipaus.

Valmistelut

Päätös tämän vuoden soittojuhlaan lähtemisestä tuli tehtyä puolivahingossa jo maaliskuussa, kun kaveri kysyi, lähdenkö mukaan kimppakämppähankkeeseen. Tarkoitus oli koota porukka ja vuokrata jonkun loma-asuntoja välittävän yrityksen kautta kämppä festareiden ajaksi. Saimmekin mukavan kolmion erään baarin yläkerrasta linnavuoren tuntumasta reilulla parilla kympillä per kärsä per yö. Asunto oli hyvällä paikalla, 15 minuutin matkan päässä HEV-junan päätepysäkiltä.
Kun kerran tuli mukaan lupauduttua, niin samoin tein varasin lennotkin. Maaliskuussa lentoja irtosi noin 150 euron hintaan, muutama kymppi alle tai päälle riippuen matkustuspäivistä. Viime hetkellä lentonsa varanneet saivat maksaa tuplasti sen verran. Jotkut olivat kuulemma saaneet lentoja varsin sopuisaan hintaan Stockmannin hulluilta päiviltä. Melko pian lentojen varaamisen jälkeen kuitenkin paljastui kauhea totuus: Malevin lennoilla ei turistiluokassa tarjoilla ollenkaan alkoholia, ei edes rahaa vastaan. Onneksi lentoaika on vain reilut kaksi tuntia.
Kun majoitus ja matkat olivat nipussa, tarvittiin vielä festarilippu. Lippuja sai tänä vuonna Suomessa ainakin Lippupalvelusta ja Tiketistä. Järjestäjällä oli myös oma nettikauppa, josta lippuja voi tilata. Homma toimi sillä tavalla, että täytettiin lomake, maksettiin luottokortilla ja hetken päästä sähköpostiin tupsahti linkki, josta voi tulostaa omilla henkilötiedoilla täytetyn PDF-voucherin, joka sitten portilla vaihdettiin rannekkeeseen. Sivustoja vähän silmäillessä huomasi, että unkarinkielisellä sivustolla lippu oli selvästi halvempi kuin englanninkielisellä puolella. Kun käytettävissä ei ollut unkarinkielen tulkkia, piti avata unkarin- ja englanninkielinen tilaussivu rinnakkaisiin ikkunoihin ja kyylätä ymmärrettävältä puolelta mitä mihinkin lomakkeen kohtaan tulee täyttää niin homma hoitui hienosti. Sain lippuni ongelmitta ja luottokortiltani oli laskutettu 130,69 €, kun vastaavan lipun hinta kotimaisen palvelun kautta ostettuna olisi ollut 150€. Edulliseen hintaan vaikutti myös Unkarin Forintin kurssi, joka tuolloin kevättalvella oli noin heikoimmillaan, eli yhdellä eurolla sai noin 300 HUFfia. Minä ostin leirintälipun, vaikka tuossa vaiheessa ei ollut tietoja nollapäivän ja sitä edeltävän miinus-yksi –päivän esiintyjistä. Pelkkä festivaalilippu, joka maksoi 30€ vähemmän, sisältää vain varsinaiset festivaalipäivät keskiviikosta sunnuntaihin. Viime vuonna nollapäivänä esiintyi Iron Maiden ja huhuja liikkui pitkin kevättä, että tänä vuonna nollapäivän esiintyjä olisi Metallica.

Sitten menoksi

Jotta vain missään tapauksessa en olisi liian pirteä lähtiessäni festarireissulle, käyn edeltävänä perjantaina vähän baarissa, Whisky Barissa. Kesälomalla kuuluu tehdä niin, jokainen sekunti pitää käyttää hyödyksi, nukutaan sitten töissä talvella. Eli olen pirteä kuin piisami kahden tunnin yöunien jälkeen aamuviideltä, kun pitäisi ryhtyä könyämään bussiin, joka vie minut Hki-Vantaan lentokentälle. Kentällä tavataan tuttua rytmiryhmää, tulevia kämppiksiä ja muita festivaaliapinoita. Koneeseen, juustosämpylä naamaan, taksiin, kämpille ja siitä se lähtee: Unicumilla ruuansulatus kuntoon, lyhyempää housua jalkaan ja kaupungin sykkeeseen.
Pari ensimmäistä päivää ennen festivaalia sujuu kaupunkia, eli siis lähinnä sen baareja ja puistoja, kierrellen. Joku asuintovereista oli kuulemma sanonut jotain sellaista, että ”se on kiva olla tälleen muutama päivä ennen festarin alkua paikalla, ettei oo silleen ihan niin plekseissä heti alkuun, kuten bussimatkan jälkeen”. Ei tainnut ihan toteutua tuo toive, eli hirveää ralliahan ne muutama päivä ennen festarin alkua siellä Budapestissa oli. Vähemmälle jäävät kulttuurielämykset, ruoka- ja juomakulttuuria lukuun ottamatta. Vaikka Unkarin hintataso on selvästi noussut, eli enää ei useinkaan pääse kiinni siihen ”eihän täällä mikään maksa mitään” –tunteeseen, kuten joskus vuonna 2004 tai viis, niin vieläkin tukevan aterian alku- ja jälkiruokineen/drinkkeineen ja ruokajuomineen vetäisee samalla rahalla kuin Suomessa saa pelkän pääruuan ja haalean kraanaveden. Koska tämä ei ole ruokablogi, en esitelmöi aiheesta enempää, vaan linkitän asiantuntevammalle taholle: http://keittokulma.blogspot.com/2009/08/oi-ihana-budapest.html.

-1 eli Tankcsapda-päivä

Tankcsapda täyttää 20 vuotta ja sen kunniaksi ensimmäistä virallista festivaalipäivää edeltävää päivää edeltävä päivä on kokonaan omistettu Unkarin Apulannalle. Tämä on myös se päivä, kun leiriytyjät pääsevät valtaamaan puskat ja nurmikot. Tällä on se vaikutus, että koko silta on täynnä turvatarkastukseen jonottavia leiriytyjiä. Sitkeästi kuitenkin odottelemme rinkkaväen joukossa ja kyllähän se kannattaa, nimittäin ensimmäistä kertaa ikinä näen Zen Cafélla vihreää nurmikkoa. Päivän musiikkitarjonta koostuu Tankcsapdan kaveribändeistä, joista ehdin katsastaa yhden, eli festivaalin aloitusaktin Skafunderzin. Ska on yleensä hyvää, jos siitä tykkää ja minä kyllä tykkään. Päivänsankarilla itsellään on illan päätteeksi 2½ tunnin mittava show, josta käyn katsomassa jälkimmäisen puoliskon. Väkeä on enemmän kuin monena varsinaisena festivaalipäivänä, eli juuri väkevien ostoiän saavuttaneella paikallisella suuruudella menee ilmeisen vahvasti.

0 eli rasisminvastainen päivä

Valitettavasti huhut Metallican, tai minkään muunkaan ison nimen esiintymisestä nollapäivänä eivät osoittautuneet todeksi, vaan silloin pidettiin rasisminvastainen konsertti, joka esitteli suuren määrän never-beenejä ja muutamia has-beenejä. Skippasin koko päivän ja menin kylpylään. Suomeen palattua sähköpostiin tupsahtavasta lehdistötiedotteesta saan lukea, että kaikkiaan 390.000 kävijää sai tänä vuonna kokea Szigetin. Lukuun ei ole laskettu mukaan rasisminvastaisen konsertin kävijöitä, sen sijaan siinä on mukana Tankcsapda-päivän yleisö. Alun perin tarkoituksena oli lahjoittaa nollapäivän tuotto rasismin vastaiseen taisteluun, mutta mitään lahjoitettavaa ei jäänyt, sillä päivä oli järjestäjille tappiollinen. Tästä voimme päätellä, että rasismin vastustaminen käy kukkaron päälle.
Alusta saakka, siis vuodesta 2004, on ollut ajatuksissa, että joskus vielä käyn sellaisessa perinteisessä kylpylässä, missä vanhat miehet pelaa shakkia altaassa ja mummot lilluttelee mineraalivedessä. Aiempina vuosina on päästy jonkinlaiseen maauimalaan tai vesipuistoon, mutta nyt se viimein järjestyy, kuudentena vuotena, menimme klassiseen Gellertin kylpylään. Nykyinen kylpylärakennus on vuodelta 1918 ja täynnä menneen ajan loistoa, mutta paikka on ollut tunnettu terveyttävistä kylpyvesistään 1200-luvulta asti. Kyllä siellä kelpasi festivaalieläimen kellua 38-asteisessa, magnesiumia ja muita terveellisiä mineraaleja sisältävässä lähdevedessä. Ihmekös ei ollutkaan viinakramppeja koko viikkona.

1 eli ensimmäinen varsinainen Sziget-festivaalipäivä

Szigetin ohjelmavihkoseen on painettu aikataulutetut esiintyjätiedot 13 lavalta. Näiden lisäksi on muita esiintymispaikkoja vähän siellä sun täällä, niin että kaikkiaan erilaisiin esityksiin voi törmätä noin 40 eri paikassa ja siihen vielä kaiken maailman katuteatteri päälle. Laajemmin kansainvälisesti tunnettuja nimiä esiintyy ehkä viidellä lavalla. Yksi niistä pienemmistä lavoista sattuu matkalla portilta päälavan kentälle ja siellä satuin näkemään bändin nimeltä The Puzzle. Sinänsä melko mitäänsanomatonta britti-indietä se oli, mutta basistityttö oli söpö.
Päälavalle saavuttaessa siellä soittelee ranskalainen Nouvelle Vague, joka on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä bossa nova –versioita 80-luvun punk- ja new wave –hiteistä. Hyvin eleganttia, mutta myös aika tylsää, enemmän sellaista sunnuntai-iltapäivämusiikkia.
Vähemmän eleganttia mutta sitäkin raivokkaampaa on sitten päälavan seuraavan esiintyjän, espanjalaisen Ska-P:n meininki. Kuten nimestäkin voi päätellä, niin ska-poljennolla mennään ja poliittinen julistus on homman nimi. Lavalla heiluu välillä mellakkapoliisi, välillä kotkannokkainen kardinaali. Puutteellinen espanjan kielen taito estää syvällisemmän tekstianalyysin, mutta ankaralta vaikuttaa julistus.
Juuri mikäänhän ei ole hienompaa kuin kuulla nuoren nätin naisen sanovan Fuck you, mutta sitä aloituspäivän pääesiintyjä Lily Allen antaa yleisön odottaa keikan loppupuolelle saakka, mutta on siinä vaan niin mahtavaa laulaa mukana keskisormi pystyssä, että odotus kannattaa. Matkan varrella kuullaan suunnilleen kaikki neidin hitit ja vielä Britney Spearsilta lainabiisi päälle.
Jottei päivä päättyisi ihan popitteluun, menen vielä MTV Headbangers Ball rock-lavalle, jollaiseksi entinen Hammerworld Metal Stage on ilmeisesti sponsorin vaihtumisen takia nimetty, katsomaan miten länsinaapurin Backyard Babies jakselee. Väkeä ei ole mitenkään tungokseksi asti ja tunnelma kärsii selvästi tuhnuisista soundeista. Ylipäätään koko viikon ajan rokkiteltan soundit vaihtelivat laidasta toiseen, välillä on hiljaista kuin leirinuotiolla ja välillä taas teltan seinät pullistelevat äänenpaineesta.

2 eli turha-torstai

Torstaipäivän ohjelma näytti siltä, että saarelle olisi jokseenkin turha vaivautua ennen myöhäistä iltaa, mutta koska tänne on festareille tultu, niin festareilla sitä aikaa vietetään, vaikkei ohjelma niin miellyttäisikään, Szigetissähän ei onneksi oheistoimintaa puutu. Käyn mm. tutustumassa Hungaricum villageen, unkarilaista kansanperinnettä esittelevään alueeseen, joka on kerätty päälavan läheisyyteen. Alueella on jokaisella Unkarin maakunnalla oma koju, perinnekäsitöitä myydään joka lähtöön ja kansallispukuiset mummot antavat kansantanssiopetusta. Myös perinneruokaa on saatavilla, esimerkiksi kukonkivesmuhennosta. En uskalla maistaa, onneksi kansanperinnettä on saatavilla myös nestemäisessä muodossa.
Muuten aluetta kierrellessä panee merkille, että kaikenlaisten firmojen sponsoroimia toimintapisteitä on selvästi vähemmän kuin edellisinä vuosina. Syynä lienee lama, joka on kouraissut erityisen syvältä Unkarin kansantaloutta. Monen yrityksen markkinointibudjeteista on viilattu pois oma krääsänjako-osasto Szigetissä.
Kansalaisjärjestöalueella sen sijaan on yhtä vilkasta kuin ennenkin. Jonakin vuonna vielä menen sinne teltalle, jossa on kyltti ”lets talk differently about alcoholism”. Minä ainakin ymmärrän sen niin, että kun alkoholismista yleensä puhutaan pahana asiana, niin eri tavalla puhuminen olisi silloin päinvastoin positiivista, onhan alkoholismin hankkiminen monin tavoin mukavampaa kuin monen muun vakavan sairauden.
Sitä ketaletta pitäisi kyllä jollakin tavalla rangaista, joka keksi The Ting Tingsin elektroindiescheissen ottaa Suomessakin YleXin soittolistalle. Ihmetyttää oikein, että mistä näitä musiikillisia ihottumia sikiää ja pahinta on se, että niille löytyy matkijoita ihan kotimaasta. Kehotan siis kaikkia tarkkailemaan lähiympäristöään, naapurin pissis saattaa tälläkin hetkellä olla lataamassa YouTubeen ihan itse tekemäänsä iloisen pirteää elektropoppisrallia.
Onneksi saksalaisilla kuitenkin on oma Klamydiansa ja he sitä auliisti jakavat kautta Euroopan, eli päälavan ainoa katsomisen väärti akti tänään on Die Toten Hosen. Vanhat punk-sedät jaksavat heilua ja yleisö pomppia. Onhan Jägermeister mitä parhain laulun aihe ja juomalauluja nahkahousujen maassa on aina osattu tehdä. Kyllä minä Bloc Partyn ja Fatboy Slimin keikoistakin palan aikaa olin päälavan kuuluvuusalueella, mutta ei niistä mitään mielikuvia jäänyt. Sen sijaan näin Maailmanmusiikkilavalla lauman kuubalaisia herrasmiehiä eli Buena vista social club orchestran ja Budapest Jazz Club Stagella mitä viihdyttävintä brittiläistä jatsia Liane Carroll Trion esittämänä. Eipä näitäkään olisi tullut ikinä koettua, jos olisi liian genrerajoitteinen. Mainittakoon myös, että jatsilavan anniskelupisteellä oli tarjolla festivaalin edullisin long island ice tea, joka mainio voimajuoma alan piireissä myös sipulikeittona tunnetaan.
Se illan ainoa varsinaisesti odotettu musiikkiesitys oli Satyricon. Norjalaista kirkonpolttoheviä on aina hupaisa kuunnella, mutta mielellään äänimaailmassa saisi olla mukana myös bassosointuja, eli rokkiteltan äänentoistopuutteet vaativat toisen uhrin, eikä munattomilta soundeilta pelastanut edes festarin komein mikkiteline. Siinä sitten juotavaa etsiessä tuli harhailtua Blues Bariin, jossa juuri oli meneillään Frank Zappa Memorial Bandin esitys. Siinä onkin lavashowta kerrakseen, kun vihreään naamariin pukeutunut heppuli hinkkaa itseään kahteen vähäpukeiseen naikkoseen. Yhtään Zappa-sedän alkuperäistä live-esiintymistä edes tallenteelta näkemättä, en osaa sanoa kuinka lähellä ollaan progen suurten viiksien henkeä, mutta vinkeää katsottavaa se totisesti oli ja soitanto taitavaa, kuten on totuttu odottamaan näiltä lukuisilta Szigetissä esiintyviltä tribuuttibändeiltä. Ennen hotellijatkoille lähtemistä käydään vielä porukalla rokkiteltan viereisellä A38 – WAN2 –lavalla katsastamassa miltä kuulostaa Tricky. Valot on komeat, mutta muuten mieleen tulee lähinnä köyhän miehen Massive Attack. Paitsi että mahtaako Massive Attack soittaa coverina Ace of Spadesia?

3 eli Prodigyperjantai

Hotellijatkot venyivät aamukuuteen ja mahtaako monikaan asia olla samanaikaisesti niin epätodellinen, huvittava ja hävettävä kuin matkustaa ympäripäissään julkisissa kulkuvälineissä aamuvarhaisella työmatkalaisten joukossa. Eikä edes jäänyt ainoaksi kerraksi tällä reissulla.
Näistä oheistoiminnoista johtuen pääsen perjantaina juhlapaikalle vasta kuuden aikoihin, kun Primal Scream jo melskaa päälavalla. Muistan, että minulla oli nimenomaan tavoitteena tulla sitä katsomaan, mutten muista miksi. Ehkä siksi, että yhtyeestä ja varsinkin sen johtohahmosta on kirjoiteltu niin paljon. Ihan verevä rock’n’roll showhan se oli, hyvä aloitus päivälle.
Kengurumaan teknorokkipumppu Pendulum lämmittää lauteet illan, ja yleisömäärästä päätellen, kentällä on nimittäin väkeä kuin Tonavassa kolibakteereja, myös koko festivaalin, pääesiintyjälle eli Prodigylle. Jostakin syystä unkarilaisilla on ihme viehtymys tämän tyylin musiikkiin, muistelen meiningin olleen yhtä hurmoksellista muutama vuosi aiemmin. Minuahan ei niin kiinnosta, johan tämä on nähty Provinssissa ’97, livistän siis rokkiteltalle katsomaan miten meksikolaisilta huumeparoneilta sujuu hevin soitto.
Ohjelmatietojen mukaan Brujeria tosin on espanjalainen, mutta nämä nyt on pikku vikoja. Hetken aikaa katselen kuinka karvainen kaljamaha höllyy kun laulajasetä mättää machetella kulmamonitoria, mutta siirryn sitten lähimmälle ruoka- ja juomapisteelle odottelemaan seuraavaa ohjelmanumeroa.

Sehän tuli jo Ruisrockissa todettua, että ei koppalakki tee ruotsalaisesta miestä eikä edes rokkaria joten skippaan Deathstarsin ja menen katsomaan espanjalaisen tai pitäisi varmaan sanoa katalonialaisen La Fura Dels Baus teatteri/performanssi/sirkus/tiesmikäryhmän nimenomaan Szigettiin valmisteleman 30-vuotisjuhlaesityksen. Joka vuosihan Szigetissä on joku häröisä suurimittainen performanssi ja tänä vuonna se on seuraavanlainen: Rekvisiittaan kuuluu mm. kunnioitettavan kokoinen autonosturi, jättimäinen oravanpyörä ja keskellä kenttää seisova torni. Esitys alkaa kohteliaalla kuulutuksella pysyä jalkeilla, mutta sitähän ei tietenkään kukaan usko, vaan yleisö istuu nurmikolle katselemaan, miten puissa reuhtovia punahousuisia tyyppejä valaistaan valonheittimillä. Onpa jännää ja taiteellista. Harvalukuisia seisomaan jääneitä huudellaan enemmän ja vähemmän kohteliaasti istumaan alas. Kohta osoittautuu, että seisomaan jääneet katsojat ovat ilmeisesti nähneet esityksen ennenkin ja tietävät paremmin, nimittäin kohta punapöksyt laskeutuvat puista ja rynnistävät yleisön joukkoon soihtuja heilutellen, takapuoli on siis syytä nostaa nurmesta tai jää jalkoihin. Heidän perässään keskellä seisovan tornin luo kannetaan naisia, joilla on harteillaan muutaman kymmenen metrin mittainen valkoinen laahus. Naiset alkavat kiivetä torniin ja samanaikaisesti nosturi kantaa alueen ylle suuren oravanpyörän, jota sen sisällä kiipeilyvaljaissa roikkuvat ihmiset pyörittävät. Symbolista, ehkä? Kun laahusnaiset ovat saaneet kiinnitettyä kankaansa torniin, alkaa yllättäen lähes normaalin kuuloinen musiikki aiemmin äänimaailmaa hallinneen tehostemylläkän sijaan. Tämä on vain hämäystä, jolla ihmisten huomio kiinnitetään toisaalle siksi aikaa kun juoksupyörässä killuneet ihmiset lasketaan maan kamaralle ja nosturi kääntyy poimimaan koukkuunsa orren, jossa roikkuu kokonainen lauma väkeä. Hetken aikaa näyttää siltä, että ne hullut aikovat kaataa tornin, huipulta vedetään maahan köysiä joita kiskotaan antaumuksella ja samalla yleisö häädetään pois tornin läheltä vesisumulla suihkuttamalla. Tornin rakenne ei kuitenkaan ole sellainen, että sen voisi hajottamatta kaataa ja köysien tarkoituksena on vaan hilata tornin huipulle valtaisa makkara muovijätettä, jonka sisältä purskahtaa pari ihmistä. Sitten tornin huipulla toimitetaan hääseremonia , jossa muovimakkarasta kuoriutunut nuoripari vihitään. Tällä välin orsi, joka ensin etäältä näytti siltä, että siinä roikkuu valtavia katkarapuja, on kääntynyt tornin ylle ja ”hääpari” temmataan ylös orressa sätkyttelevien valkoasuisten ihmisten seuraan. Ja jottei spektaakkeli loppuisi turhan vaisusti, laitetaan päälle vielä ilotulitus. Hulluja nuo katalaanit, sanoisi Asterix.

4 eli brittipoppipäivä

Lauantaina päälava on ladattu täyteen brittipoppia. The Subways, Editors, Klaxons, The Manic Street Preachers ja Placebo, onkohan kaverit tulleet samalla halpalennolla? Minulla on kuitenkin vielä tekemättä tuliaisostokset itselleni, eli matkalaukullinen absinttia valaisemaan kohta koittavaa neljän kuukauden mittaista marraskuuta joten jätän suosiolla alkupään orkesterit katsomatta ja menen kauppahalliin törsäämään rahani viinaan kuten kunnon votkaturistin tulee. Suuressa kaksikerroksisessa kauppahallissa on myynnissä enimmäkseen turistitavaraa, mutta kyllä niillä hedelmätiskeillä näkyy paikallisiakin ostoksilla. Alakerran kojuista noin yhdessä kolmanneksessa myytiin salamia ja muita paprikaisia lihatuotteita, toisessa kolmanneksessa hunajaa, hedelmiä ja mausteita, siis lähinnä paprikaa, ja viimeisessä kolmanneksessa viinejä ja viinoja, joista myös osa sisältää paprikaa. Yläkerrassa myytiin matkamuistotekstiilejä, kuten kansallispukuja ja mummotyylisiä pitsiliinoja. Tyypillisiä Unkarin tuliaisia etsivä löytää siis kaiken tarpeellisen täältä.
Ostoksilla menee sen verran aikaa, että ehdin alueelle sopivasti toteamaan, etten menettänyt mitään, kun saavuin vasta Klaxonsin keikan loppupuolella. En minä varsinaisesti brittipoppia inhoa, mutta eikö sitä tehdä vähän liikaa? Eikö niille voisi perustaa jonkun oman festarin, Tuskan ja Wackenin tyyliin, mihin ne rillipääpojat ja tennaritytöt voisivat mennä helisyttelemään kitaroitaan ja määkimään? Onneksi unkarilaiset eivät sentään ole ihastuneet räppiin yhtä paljon kuin elektronikaan ja indiemusiikkiin.
Manic Street Preachers on brittipoppia ehdottomasti siedettävämmästä päästä, mutta sehän onkin Walesista eikä Englannista. Takana on myös sen verran pitkä ura, että yhden keikkasetin saa kantamaan mukavasti radiohiteillä eli varsin mukiinmenevä show.
Vaikka tässä on kahden edellisen kappaleen ajan haukuttu brittipoppia, niin silti Turisaksen ja Placebon päällekkäisyys aiheuttaa pientä miettimistä. Turisas kun on tämän vuoden aikana nähty jo kolmasti ja Placebon konsertti Provinssirockissa meni vähän ohi, mistä vahingosta syytän Suomen anniskelulainsäädäntöä, jonka mukaan festivaaleilla juomat tulee nauttia aitauksessa kaukana esiintyjistä, muuten menee nuoriso pilalle. Päädyn siis kompromissiin, että katsotaan Turisaksen keikasta alku ja Placebosta loppu, koska Tursaat aikataulun mukaan lopettavat aikaisemmin. Ihan niin ei suunnitelma toiminut, koska taistelumetallin imu oli vaan niin mahtava, ettei keikalta malttanut lähteä pois ennen kuin encoreiden viimeinenkin nuotti on sammunut. Vaikkei metalliteltta ole kuin puolillaan väkeä, on meininki mallissaan ja tällä kertaa myös soundit kunnossa. Kolmatta biisiä aloitettaessa pidetään puhe, jossa ylistetään veljeskansojen yhteisiä juomatapoja, sitten heitellään yleisöön muutama tusina pientä unicum-pulloa, kietaistaan ne huiviin ja lauletaan yhteen ääneen ”one more”. Täytyy myös mainita ne kaksi hauskaa ihmistä, jotka keksivät mennä teltan tuulettimien eteen saippuakuplavälineidensä kanssa. Tuli elävästi mieleen eräs hevidinosaurus: ”Bubbles! Oh come on Sharon! I'm fucking Ozzy Osbourne, I'm the Prince of fucking Darkness. Evil! Evil! What's fucking evil about a shitload of bubbles!?” Katsele siinä sitten kädet puuskassa naama totisena battle metal-konserttia, kun ilmassa leijuu saippua-vitun-kuplia. Mahtava idea. Loppuun vedetään vielä Brahmsin Unkarilainen Tanssi vanhan tutun keikkajyrän Rasputinin alkusoitoksi ja setti on encorea vaille valmis. Placebosta en ehdi nähdä kuin viimeisen biisin, mutta ei harmita yhtään. Tiedän jopa ihmisiä, jotka tahallaan viivyttelivät Zenkkarille siirtymisen kanssa niin kauan, ettei varmasti pääse Lumelääke pilaamaan mielestä hienoa tunnelmaa.

5 eli supersunnuntai

Sunnuntaina pitää olla ajoissa paikalla koska Disco Ensemble avaa päälavan. Ei siksi, että erityisesti tästä porirockista pitäisin, vaan siksi, että haluan nähdä miten jo perinteeksi muodostuneella Ime Parsaa –lakanalla kunnioitetaan tällä kertaa Disco Ensemblen laulajaa Miikkaa. Jookoskookos-matkalaisten keksimän ja viljelemän tavan juuret juontavat vuosien taakse ja osansa ovat saaneet ainakin Rasmuksen Lauri, Apocalyptican Eicca ja Andy McCoy, joka ei ymmärtänyt huumoria, vaan usutti järjestyshenkilökunnan poistamaan lakanankantajat teltasta. Hulkon Antti on ilmeisesti viettänyt liian monta vuotta ulkomailla, kun on unohtanut, että se on suomalaisilta ihan normaalia ja kannustavaksi tarkoitettua toimintaa lähteä vittuilemaan toisille suomalaisille toiselle puolelle Eurooppaa.
Seuraavaksi lavalle kipuaa Danko Jones. Ränttätänttä toimii ja hittejä piisaa tälläkin porukalla, kunhan vaan Tanko-Joonas itse soittaisi enemmän kitaraa ja vähemmän poskeaan. Höpötysmusiikin puolelta tuttu tympeä itsensä kehuminen monen minuutin välispiikeissä katkaisee draaman kaaren miten intensiivisestä souvista tahansa.
Mikähän siinä on, etteivät vanhat ja väsyneet bändit suostu pysymään sellaisina kuin ovat ja veivata suuruutensa aikojen hittejä, sen sijaan että yrittävät esittää olevansa edelleen luomisvoimaisia ja uudistumiskykyisiä? Viittaan tällä nyt The Offspringiin, eli suutari pysyköön lestissään ja skeittipunkkari skeittipunkissa. Jos haluan kuulla pianoballadeja, hakeuden Richard Claydermanin konserttiin. Kyllähän ne klassiset yleisönpomputusbiisit siellä pääosin tulivat, mutta miksi katkaista hyvä meininki jollain hitureilla?
Päälavan viimeinen, ja henkilökohtaisesti festivaalin odotetuin, esiintyjä on Faith No More. Ruisrockista jäi sellainen tytinä, että tätä pitää saada lisää. Monesti useampia festareita kiertävät orkesterit soittavat keikkansa samojen settilistojen mukaan, mutta Pattonin joukkue ei ole niin urautunut. Ruisrockin keikalla äänitaiteilija Patton innostui punnertamaan kesken keikan, tällä kertaa hän nielee kokonaisen kengännauhan, vain ihan pikkuisen kakoen. Stuntin tarkoitusta on varmaan turha lähteä arvailemaan, mutta kyllä se väliaikanumerona jumppaliikkeet ja itsensä kehumisen voittaa. En minä osaa muuta sanoa kuin että mahtavaa, kyllä kannatti koota bändi kasaan. Maybe they're on a mission from God?
Mutta festivaali ei ole ohi ennen kuin lihava norjalainen laulaa, eli vielä kerran palaamme heviteltalle ja tällä kertaa vaelluksen syynä on Turbonegro. Joudumme myös toteamaan, että äänitarkkailijoiden jumala vastustaa valaanpyyntiä, turskanpurijoiden deathpunk nimittäin kärsii naurettavan alhaisesta volyymitasosta. Jotenkin yht’äkkiä huomaan olevani wasted again, mutta onneksi kaikki ystäväni eivät ole kuolleet, vaan kokoontuneet teltan ulkopuolelle suloiseen kasaan. Lähin anniskelupiste on vain muutaman metrin päässä, joten siitä on kätevä noutaa kostuketta kuivalle kurkulle. Tiskiä vaan vaivaa melkoinen sonisphere-ilmiö, josta näytteenä seuraava dialogi:

- I would like to have vodka & Burn, please
- Sorry, we’re out of Burn (Burn on Szigetin virallinen energiajuoma)
- I’ll take vodka and Coke then
- We don’t seem to be having any Coke either
- How about vodka with Fanta?
- Oh, I’m sorry, we don’t have any vodka
- Okay, what do you have?
- We have some Hubertus left (Hubertus on paikallinen yrttiviina)
- Fine, give me that…

Keskustelun lopputuloksena sain siis yrttiviinaa appelsiinimehulla. Makuelämys oli mielenkiintoinen. Useimmista muista anniskelupisteistä sai suunnilleen kaikkea, mitä vaan keksi tilata, eli voinemme vetää johtopäätöksen, että raskaan musiikin kuuntelijat ovat persompia viinalle kuin muut.
Koska on viimeinen ilta, pitää sitä viettää sen mukaisesti maailmanlopun meiningillä. Pienellä porukalla kiertelemme alueella valikoituja paheita harrastaen kunnes on niin aikainen, että julkiset kulkuvälineet alkavat taas liikennöidä keskustassa. Jälleen kerran jäi olo, että pitää lopettaa juuri kun on pääsemässä hommasta jyvälle. Kuinkahan pitkään festivaalien pitäisi jatkua, jotta tätä olotilaa ei tulisi? Ja miksi seuraavaan elokuuhun on aina niin kovin pitkä aika?

Teksti: Timo Koski
Kuvat: Jaska Kamila

Lisää kuvia galleriassa.