Tapahtuma, joka parantaa koko ajan – Flow Festival 2009

Laulaja-lauluntekijöitä, dubstepiä, reggaeta, hiphopia, torvia, kasoittain tiskijukkia, housea, indierockia, uusia elektrobändejä sekä popia maailman huipulta ja paljon muuta kattaukseensa ahtanut Flow Festival keräsi noin 33 000 kävijää kolmena tapahtumapäivänään. Festivaalia ennen järjestettiin Kraftwerkin tähdittämä avajaiskonsertti, joka sekin keräsi yli 6 000 katsojaa. Itse festivaalin pääesiintyjiksi oli tänä vuonna hankittu New Yorkista kotoisin oleva indie-tulokas Vampire Weekend, jamaikalainen tyyli-ikoni Grace Jones, brittiläinen poptähti Lily Allen sekä ruotsalainen Fever Ray, The Knife -yhtyeen toisen puolikkaan, Karin Dreijer Anderssonin sooloprojekti.

Kahtena edellisenä vuotena Helsingin Suvilahdessa sijaitseva tapahtuma-alue oli kerännyt kritiikkiä sumppukohdistaan lavojen välillä sekä vessojen vähyydestä. Festivaalialue oli täksi vuodeksi kokenut muutoksia. Telttalava oli siirretty Voimalan eteen, missä Päälava edellisvuosina on sijainnut. Uusi paikka Päälavalle oli puolestaan löytynyt Kaasutehtaankadun puolelta aluetta, eli samasta paikkaa missä Pitkä Kuuma Kesä -festivaalin päälavakin sijaitsi. Vessojen vähyydestä en mieskävijänä joutunut valittamaan. Pitkiä vessajonoja naisten puolelle joutui kuitenkin näkemään. Valituksia siisteydestä tai paperin loppumisesta ei kuulunut, mistä plussaa festarijärjestäjille.

Kahden lavan ja kahden klubitilan, Voimalan ja Tiivistämön, lisäksi tänä vuonna kävijöille tarjottiin kaksi uutta esiintymislavaa: kokeellista musiikkia ja taideinstallaation ohjelmistossaan sisältänyt Makasiini, sekä Saunapiha, jossa nimekkäät DJ:t veivät väen tanssin pyörteisiin. Nimensä mukaisesti Saunapihalle oli pystytetty myös sauna sekä keinotekoinen avanto, joissa festivaalikävijät pääsivät virkistäytymään. Pyyhkeitä saunomista varten sai vuokralle viidellä eurolla. Lisäksi edellisvuodelta tuttu Diesel Garage jatkoi samalla paikallaan, pääportin edessä olleella sisäkäytävällä. Garagessa levyjä pyörittelivät Dieselin järjestämän kilpailun kautta Flow’hun valitut DJ:t.

Kuurnan ja Ateljé Finnen ravintoloitsija Antto Melasniemen kuratoima ruokatarjonta oli Flow’n tyyliin persoonallista ja muista festivaaleista poikkeavaa. Festivaalitiedotteen mukaan ruoka-aineet olivat lähialueilta tuotuja ja usealla kojulla oli tarjolla luomua. Elokuvamuonitus Nakin lampaanlihapullat riisillä -annoksesta puuttui riisi, mutta pullat olivat hyviä ja lisukkeet muutoin maukkaita. Makutakuun tarjoama palapaisti oli puolestaan varmaankin parasta, mitä festivaalialueella olen saanut maistaa, mutta toisaalta en ole aiemmin myöskään maksanut 15 euroa festariruoasta. Myös Ravintola Nollan Club-sandwich oli varsin maukas, joskin hieman pieni. Yleisesti luomusta ja festarikävijälle erikoisemmista herkuista sai maksaakin hieman enemmän. Ruokien hintaväli oli keskimäärin viidestä eurosta viiteentoista. Kierrätettävistä ruokailuastioista on annettava kehuja järjestäjille. Suvilahden voimala-alueella koko kesän toimiva kahvila Aaltopelti oli auki myös Flow’n aikaan. Sympaattisesta pikku kahvilasta sai kahvia ja pientä purtavaa, kuten piirakkaa tai ruissämpylää erittäin kohtuulliseen hintaan.

Flow’n alkoholikäytäntö herätti kävijöissä kummastusta myös tänä vuonna. Nettisivuillaan järjestäjät kertovat, että ”festivaalialue on myös ravintola-alue, jossa on A-oikeudet”. Tästä huolimatta alkoholia sai nauttia vain rajatuilla, joskin melko laajoilla alueilla, mutta esimerkiksi päälavan lähelle tai kulkuväylille ei juoman tai edes tyhjän tölkin kanssa päässyt kuten ei myöskään klubilta toiselle. Tapahtumaan on 18 vuoden ikäraja, joten alaikäiset ovat anniskelualueilta jo automaattisesti poissa. Järjestyksenvalvojat kertoivat tällaisen käytännön olevan voimassa siksi, että ihmisten juomista halutaan tarkkailla. Mitä perustetta tälle on, jos koko alueella on A-oikeudet ja kävijät ovat täysi-ikäisiä? Alkoholia myytiin myös esimerkiksi aivan Telttalavan vieressä, joten ihmisten tai esiintyjien turvallisuuteen vetoaminen ei tässä kohtaa toimi. En tiedä, onko kyse Suomen alkoholilainsäädännöstä vaiko bisneslogiikasta, mutta kovin järkeenkäypää ja kävijäystävällistä ei festivaalin toiminta tässä asiassa ole.

Jokaisesta juomatölkistä ja -pullosta joutui oston yhteydessä maksamaan euron pantin. Tämä varmasti innosti ihmisiä pitämään huolta pulloista ja tölkeistä ja viemään ne takaisin juotuaan ne. Toisaalta osa kävijöistä keräsi myös ahkerasti muiden jättämiä tölkkejä, ja paikoin toiminta vaikutti hieman röyhkeältäkin. Se on kalliiden panttien varjopuoli. Öisin festivaalialue näytti kuitenkin kohtuullisen siistiltä, eikä tölkkejä tai pulloja maassa liiemmin näkynyt.

Perjantaista jäi komein silaus puuttumaan

Flow Festival alkoi perjantaina pienten sadekuurojen saattelemana, mutta kävijöiden ja järjestäjien iloksi loppuilta saatiin viettää kuivassa ja lämpimässä kesäillassa. Heti tapahtuman alkajaisiksi Telttalavalle saapunut, vielä varsin vähälukuinen festivaalikansa sai todistaa päivän ja ehkä jopa koko Flow’n mielenkiintoisinta ja omituisinta esitystä. Diesel U:Music -kampanjan Suomeen tuoma yhdysvaltalainen The Terror Pigeon Dance Revolt oli levittäytynyt yleisön sekaan erikoisissa kostyymeissä ja avustajien kantaman jouluvaloista koostuneen telttamaisen rakennelman kanssa. Laulajat vaeltelivat permannolla ja lähestyivät katsojia, jotka tosin tuntuivat innostuvan vasta bändin jäsenien tullessa viereen. Bändin musiikki oli melko tyypillistä elektropoppia, ja keikasta jäikin enemmän mieleen sen esityksellinen anti.

Samoihin aikoihin Päälavalla esiintyi Flow Festivalia varten koostettu erikoiskokoonpano Oi Pojat!, jonka tähtinä oli suomalaisen rapin ja reggaen johtavia nimiä: Asa, Raappana, Puppa J sekä Laineen Kasperi. Asan taustabändinä tutuksi tullut Jätkäjätkät hoiti rytmiosaston, ja yhden räpätessä tai laulaessa muut vokalistit soittivat taustalla kitaraa tai perkussioita. Jokaisen tuotantoa kuultiin varsin tasaisesti läpi keikan. Erikoislaatuisen kokoonpanon myötä myös laulu- ja räppäystyylien kirjo oli laaja – Laineen Kasperi oli porukan ainoa, joka räppäsi perinteisemmällä tyylillä, kun taas Puppa J:n tyyli menee puolestaan sielukkaan folkin ja reggaen välimaastoon.

Toinen Flow’ssa soittaneista Diesel U:Music -artisteista oli newyorkilainen Heartsrevolution. Kahdesta taustalla rumpuja ja syntikkaa soittaneesta miehestä ja naislaulajasta koostunut bändi soitti elektronista poppia Le Corps Mince de Françoisen ja Crystal Castlesin välimaastosta. Paikoin bändi kuulosti erityisen paljon jälkimmäisen kopiolta huudettuine vokaaleineen ja säröttyneine konesoundeineen. Trenditietoisia nuoria lavan eteen oli kuitenkin kerääntynyt, jotka erityisesti Switchblade-kappaleen aikana tuntuivat innostuvan.

Telttalavalla tyttökvartetti Pintandwefall veti riehakkaan poppunk-keikan hauskasti hieman väärällä englannin ääntämyksellä. Valkoisiin pukeutunut nelikko otti biisien välissä kuvia yleisöstä (jotka ovat nähtävissä bändin Facebook-ryhmässä) ja jutteli mukavia hassutellen. Festivaalin alkuun moinen energisyys sopi paremmin kuin hieman aiemmin aloittaneen Frida Hyvösen rauhallinen pianotunnelmointi, ja väki Pintandwefallin keikalla pääsikin jo vapautumaan enemmän viikonlopun viettoon, vaikkei yhteislauluun oikein yhtynytkään.

Ranskalainen multi-instrumentalisti Yann Tiersen tarjosi Päälavalla Amélie-elokuvan soundtrackin tyylistä pariisilaisilottelua odottaneelle festarikansalle kenties hieman yllätyksellisen keikan. Tiersen yhtyeineen kajautti ämyreistä suuria äänivalleja ja postrock-kappaleita genrelle uskollisena. Useassa kohdin kappaleet soljuivat yhteen, ja Tiersenin taituruus muusikkona pääsi esille erityisesti hänen tartuttua viulun varteen ja soitettua sillä soolokappaleen. Samaan aikaan Makasiinin perjantain avannut helsinkiläinen Ponytail esitti pimeän tilan tuoleilla istuville ihmisille raskaita downtempo-biittejä, suhinaa, ujellusta, klikkejä ja naksahduksia suomenkielisen naislaulun avittamana. Samanaikaisesti tilan screeneillä pyöri videoartisti Gregoire Rousseaun teoksia.

Telttalava oli kerääntynyt täpötäyteen katsomaan ensilevynsä pian julkaisevaa Le Corps Mince de Françoisea. Joko bändin lavakarisma ja energia oli ottanut askeleen eteenpäin, villiintynyt yleisö sai mukaansa, teltan hämäryys ja ahtaus loi sopivan tunnelman tai kaikki näistä, mutta keikka oli tyttökolmikon paras, minkä olen tähän mennessä nähnyt, ja keikasta jäi hyvä mieli. Muutamissa kappaleissa oli hieman rockimpaakin sointia, mikä toimi hyvin. Hieman myöhemmin elektronista The Soundsia muistuttanut, joskin vähemmän karismaattisella laulajalla ja vaatimattomammilla kertosäkeillä varustettu brittiläinen New Young Pony Club sai Päälavan katsojat pomppimaan ja tanssimaan taaemmissakin riveissä asti hämärtyvässä perjantai-illassa.

Flow-perjantain pääesiintyjäksi varattu, viime vuonna debyyttinsä julkaissut newyorkilainen neljästä nuoresta miehestä koostuva Vampire Weekend oli kerännyt varsin mittavan yleisön Päälavan päätökseen. Kaikki debyyttilevyn sekä neljä uutta kappaletta soittanut bändi otti kansan kohtuullisesti haltuunsa ja sai tanssimaan, joskin liveinstrumentaation (kitara, basso, syntikka, rummut) kapeus paljasti, miten paljon studiosoundeja debyytillä onkaan käytetty. Samalla kävi esille kappaleiden hienoinen onttous. Uusissa kappaleissa äänipaletti olikin laajempi, ja niissä kuultiin hivenen ärhäkämpää kitaraa sekä elektronisempaa syntetisaattorin ääntä.

Perjantain loppuilta jatkui rytmimusiikin monien eri lajien parissa. Telttalavalla harmittavasti Vampire Weekendin kanssa päällekkäin esiintynyt brittiräppäri Roots Manuva keräsi varsin hyvän määrän hiphopin ystäviä kuuntelemaan keikkaansa. Ihmetystä herättikin, mitenkä joka paikka voi olla näin täynnä. Makasiinilla japanilainen DJ Sniff tarjosi kokeellisempaa antia: raskaat, nykivät perkussiot, torvet, tietokonesurina ja konemainen biitti täyttivät tilan äänimaiseman. Huikean suosion sai uusiseelantilainen naisartisti Ladyhawke, joka keräsi Telttalavan äärimmilleen tanssimaan popkappaleitaan. Keikka ei musiikillisesti ollut kovin jännittävä, vaan laulaja-lauluntekijä Philipa Brown soitti hämmentävän monella MicroKorg-syntetisaattorilla varustetun yhtyeensä kanssa debyyttilevyn kappaleita varsin suoraviivaisina albumiversioina. Joka tapauksessa ahtaasti lavan eteen itsensä paketoitunut yleisö oli hurmiossa ja pomppi ja heilui itsensä uuvuksiin. Voimalassa ranskalainen DJ Mehdi sai myös porukan tanssimaan, vaikka se tuntuikin hieman lämmittelyltä helsinkiläiselle thrash-elektropomputusta tarjonneelle Huoratronille, joka vetikin perjantain hienoon päätökseen. Erityisesti Huoratronin valoshow’sta on annettava plussaa.

Lauantai tanssitti iltaan asti

Viikonlopun lämpimin ja aurinkoisin päivä keräsi jo suhteellisen varhain kohtuullisen määrän ihmisiä Suvilahden festivaalialueelle. Telttalavan avannut Villa Nah soitti viileää kasarielektroa vähäeleisesti syntikoiden nappeja väännellen ja hieman heiluen. Melkein yhtä vähäeleisesti musiikin mukana eli myös yleisö, mutta taputukset kappaleiden jälkeen olivat sitäkin äänekkäämmät. Syksyn aikana debyyttilevynsä julkaiseva bändi kuulosti hieman Depeche Moden ja Junior Boysin risteymältä. Kauko Röyhkän sekä suomalaisen progen jokapaikanhöylien Jussi Lehtisalon ja Mika Rätön yhteisprojekti Röyhkä Rättö ja Lehtisalo puolestaan jatkoi Päälavalla iltapäivän kotimaista tarjontaa. Livenä seitsenhenkinen orkesteri soitti keväällä julkaistun levynsä kappaleita läpi auringonpaisteesta nauttivalle ja luonnollisesti vielä vähän uniselle yleisölle.

Kunnolla lauantain juhlat käynnisti Chicagosta kotoisin oleva veljessarja Hypnotic Brass Ensemble. Huikean hyvin yhteen soittanut yhtye koostuu yhdeksästä veljeksestä, joista yksi soittaa rumpuja ja muut erilaisia vaskipuhaltimia. Myös mikrofonin varressa käväisi muutama jäsen huudattamassa eturiviä ja heittämässä riimejä. Hip hop -henkiset, suureksi osaksi instrumentaalit kappaleet tanssittivat kesäistä Flow-yleisöä ja saivat aurinkoisen päivän muutettua entistä kirkkaammaksi. Keikan lopussa esitetty Party Started -kappale antoi hyvän potkun loppupäivän hulinoille.

Paljon torvia Päälavalle ilmestyi myös noin vartin myöhässä vaateongelmien takia olleen Seun Kuti & Egypt 80:n mukana. Isänsä Fela Kutin perinnettä jatkava Seun laittoi yhteensä 15-henkisen yhtyeensä kanssa varsinaiset afrobeat-jamit pystyyn. Mukana oli myös taustatanssijoita, jotka antoivat jäykille suomalaisille liikkumisen mallia. Letkeä keikka jatkoi kesäistä tunnelmaa ja viihdytti paljon enemmän kuin samaan aikaan teltassa esiintynyt Vivian Girls, jonka unisen kaikuiset yksinkertaiset rockkappaleet ja hieman keinuskeleva lavashow eivät jättäneet paljoakaan muistikuvia.

Rumba-lehden mukaan Flow’n odotetuin esiintyjä oli White Lies. Bändi jätti itsestään kuitenkin valjun vaikutelman. Stadionversiolta Joy Divisionista tai Editors-kopiolta kuulostanut bändi ei lavalla juuri elehtinyt, ja Päälavan aukeus tuntui olevan liian suuri neljälle nuorelle britille. Lavakarismaakin on tänä keväänä debyyttilevynsä julkaisseella bändillä varaa kehittää. Kaikuisat kitaravallit ja vokaalit raikasivat Suvilahdessa isosti, ja apaattisen näköisten miesten esittämiä lauluja oli saapunut katsomaan Päälavalle varsin kiitettävä määrä ihmisiä. Keikka kuitenkin loppui hyvin: rohkeasti tehty cover Portisheadin The Rip -kappaleesta soi mahtipontisesti ja särökkäästi, ja loi valtavan kontrastin alkuperäisen kappaleen piskuisuuteen. Keikan päättänyt Death oli yhtyeen kappalemateriaalista lähes ainoa edukseen suuren kertosäkeensä ansiosta noussut laulu.

White Liesin jälkeen soittaneen yhdysvaltalaisen Flying Lotusin eli Steven Ellisonin esitys Telttalavalla oli varsin komea ja harkittu sillisalaatti elektronisen rytmimusiikin eri tyyleistä. Dubstepia, drum ’n’ bassia, instrumentaalihiphopia, downtempoa ja electronicaa sekoittanut setti pysyi monitahoisuudestaan huolimatta hienosti läppärinsä ja jonkun avustajan kanssa esiintyneen Ellisonin käsissä. Yhtenä palana soljuneen setin seassa kuuluivat hauskoina yllätyksinä mm. Lil Waynen A Milli sekä Radioheadin Idioteque.

Huikean karismaattinen Grace Jones päätti Päälavan ohjelman lauantailta. Performanssillaan mystisen voodoo-ylipapittaren mielikuvan herättänyt Jones ei pettänyt suuria ennakko-odotuksia, vaan tarjosi yleisölle hienon spektaakkelin. 61-vuotias ja edelleen valtaisan sensuelli jamaikalaisviihdetaiteilija vei Suvilahden festarikansan mielikuvamatkalle ympäri maailman, niin Pariisiin (La Vie En Rose), Argentiinaan (Libertango) kuin Jonesille kotoiselle Jamaikallekin (My Jamaican Guy). Pukuja tai asusteita ainakin lähes joka kappaleen välissä vaihtanut diiva kommunikoi lämpimästi katsojien kanssa, mutta samalla otti olemuksellaan haltuun vähintään koko Suvilahden, ellei koko Helsingin. Kukapa ei haluaisi tummuvasta yöstä nauttia, kun seura on niin hyvää.

Tiukimmat tanssijuhlat lauantai-illalle ja koko festivaaleille pystyyn laittoi kuitenkin DFA-levymerkillä musiikkiaan julkaiseva amerikkalainen The Juan MacLean. Mm. hienonnäköistä ja -kuuloista thereminin soittoa sisältäneet kuusi kappaletta olivat tarpeeksi täyttämään koko tunnin mittaisen esiintymisaikansa ja kaiken kruununa oli puolen tunnin mittaa lähennellyt versio viimevuotisesta tanssihitistä Happy Housesta. Yhtyeen soitto jatkui ja jatkui ja vaikka hetken aikaa tasainen diskokomppi jo hidastuikin, muutaman symbaaliniskun jälkeen tempo palautui taas normaaliksi, lepotauko oli pidetty ja tanssimisen kuului jatkua entisellään. Keikka oli ylivoimaisesti festivaalin paras ja mahtava päätös lauantai-illalle.

Lauantai-illan tarjonta tanssi- ja elektronisen musiikin saralla oli todella laadukas, ja Grace Jonesin ja The Juan MacLeanin aikana Tiivistämöllä vietettiin paljon kehuja saanutta dubstep-iltaa mm. Loefah and MC Sgt. Pokesin ja Kode9:n kanssa. Voimalassa puolestaan loppuillan bileitä jatkoivat saksalaiset A Critical Mass ja Radio Slave. Harmittavasti Grace Jonesin kanssa päällekkäin Saunapihalla soittanut brittiläinen drum’n’bassin pioneeri A Guy Called Gerald olisi ollut myös mielenkiintoinen nähdä. Voimalan ja Tiivistämön ovet suljettiin jo ennen kahta, joten David Rodiganin ja Radio Slaven keikat jäivät sivu suun. Toisaalta The Juan MacLeanin keikan myötä lauantaista jäi paras mahdollinen fiilis.

Sunnuntaissa maailmanmusiikkia ja laulaja-lauluntekijöitä

Flow’n päätöspäivä näyttäytyi aamupäivästä sateisempana kuin aiemmat päivät. Voimala ja Tiivistämö sulkivat ovensa viikonlopulta jo lauantaina, ja makasiinillakin oli esillä vain ääni- ja kuvainstallaatio. Musiikkitarjonta oli siis keskittynyt Pää- ja Telttalavojen artisteihin sekä Saunapihalla vanhoja suomalaisia iskelmiä soittaneeseen, suosiota keränneeseen We Love Helsinki -kollektiiviin. Tanssahtelemaan Saunapihan lavalle saikin mennä läpi päivän.

Soiton alettua festivaaleilla sää kuitenkin näytti selkenevän, ja Ricky-Tick Recordsin jazzmuusikoiden lopetellessa Jukka Eskolan ja Teppo Mäkysen johdolla soittoaan aurinkokin loi hellästi säteitään pilvien lomasta. Teltassa päivää jatkoi kotimainen Cats on Fire, jonka brittipopin tahtiin erityisesti naispuoliset yleisön jäsenet jaksoivat keinuskella. Moneen otteeseen bändin yhteydessä on mainittu laulaja Mattias Björkasin omintakeiset ja morrisseymaiset maneerit, eikä mielikuvilta voinut välttyä tälläkään kertaa. Nostaakseni ilmeisen asian esille, on todettava että suomenruotsalaisen Björkasin lavaeleet kiinnittävät huomiota ja saavat hymyn nousemaan kasvoille paljon enemmän kuin suomenkielisten kollegoidensa.

Siniseen mekkoon ja hattuun pukeutuneen Jenny Wilsonin soittaessa Päälavalla Flow’n ilme muuttui keltaiseksi ihmisten kaivettua Hesarin mainossadeviitat ylleen. Keikan kappaletarjonta koostui lähes kokonaan uuden Hardships!-levyn kappaleista, ja yllätyinkin henkilökohtaisesti huomattuani levyllä olevan enemmänkin toimivia biisejä kuin mitä alun perin muistinkaan. Keikan loppupuolella esitetty Let My Shoes Lead Me Forward taisikin olla ainoa muistutus Love and Youth -levyn olemassaolosta.

Brittiläinen multi-instrumentalisti ja lauluntekijä Nitin Sawhney oli Päälavan seuraava esiintyjä. Itse säveltäjä oli lavan sivulla soittamassa antaen kahden naislaulajan ja yhden mieslaulaja-huilistin esittää kappaleitaan. Intialaisvaikutteinen ja vivahteikas äänimaailma antoi jazz-vaikutteisille kappaleille persoonallisuutta ja laulajat hoitivat osuutensa hyvin, mutta silti keikasta jäi tylsä ja valju vaikutelma. Helsingin mainitseminen eräässä kappaleessa jäi vahvimmin mieleen koko keikasta, eikä lauluihin päässyt keikan aikana sisälle. Taidokkuus meni sielukkuuden edelle. Maailmanmusiikkia pallon toiselta puolelta toi Telttalavalle Collie Buddz & The New Kingston Band. Reggaeta ja skata yllättäen valkoisen miehen suulla esittänyt bändi oli energisyydeltään aivan eri luokkaa kuin Päälavan Sawhney. Päivän energialataus purkautui tällä keikalla ja yleisö lähti bermudalais-jamaikalaisiin tanssikarkeloihin komeasti mukaan.

”Lily, Lily!” kuuluivat huudot Päälavan edessä yhdeksältä. Päätöspäivän suurin ja odotetuin nimi, laulaja-lauluntekijä Lily Allen oli kuitenkin pettymys, jonka voi tosin ainakin osittain laittaa poptähden kipeän selän piikkiin. Itkuun lavalla kivusta ja ehkä myös liikutuksesta purskahtanut Allen ei saanut oikein missään vaiheessa hurmosta päälle, vaikka tytöt ja pojat eturivissä ja takanakin hänelle kovasti suosiotaan osoittivatkin. Hittien ja Kaiser Chiefs -coverkappale Oh My Godin lisäksi yllätysvetona keikalla kuultiin Britney Spears -laina Womanizer. Not Fair -kappaleeseen päättyneen keikan jälkeen moni jäi odottamaan encorea, mutta turhaan. Allen poistui lavalta hyvin nopeasti – kuuleman mukaan katsomaan hänen kanssaan samaan aikaan Telttalavalla esiintynyttä The Big Pinkiä.

Keikan alkaessa epäkiitollisen aikaslottinsa takia vain kourallisen ihmisiä lavan eteen kerännyt uusi, nosteessa oleva brittibändi toi mieleen kotoisen Joensuu 1685:n elektronisilla soundeilla. Säröttyneitä kitaravalleja ja syntetisoituja ääniä kappaleisiinsa yhdistänyt The Big Pink veti nuoreksi bändiksi ihan kelpo keikan. Bändin mahtipontiset säröballadit saivat keikkaa seuranneet vain hieman huojumaan, mutta tunnetummat singlet Velvet ja Dominos herättivät innostusta ainakin vieressäni seisoneissa muotityttösissä.

Myös illan päättänyt Fever Ray oli myöhässä. Kasvojensa valokuvaamiselta välttyäkseen johtohahmo Karin Dreijer Andersson piti päässään maskia kolmen ensimmäisen biisin ajan. Maskeerattuja ja asuihin pukeutuneita olivat myös muut lavamuusikot. Albumiversioita myötäillen Fever Ray -debyytin kappaleita läpi käynyt keikka häikäisi eniten valoshow’llaan. Vihreää, sinistä, punaista, turkoosia, valkoista... Lasersäteet halkoivat Suvilahden taivasta ja aavemaiset varjostinlamput loivat huikean jännittyneen tunnelman Flow’n päätteeksi. Kuin tilauksesta mereltä suoraan tapahtuma-alueelle käynyt viileä ja pahaenteinen tuuli navakoitui keikan aikana. Kappaleet itsessään olivat hidastempoisia ja matalien syntikkaujelluksien täyttämiä. Ainoa miinus tulee antaa laulujen hieman liiallisesta samankaltaisuudesta temmon ja äänimaailman suhteen, mutta tunnelmallisuuden tavoittamisessa ne olivat erinomaisia.

Vielä illan viimeisenä artistina Telttalavalla esiintyi Final Fantasy -nimellä soittava kanadalainen multi-instrumentalisti Owen Pallett. Niin ikään epäkiitollisen esiintymisajankohdan saanut Pallett oli lopettelemassa keikkaansa Fever Rayn lopetettua. Flow Festival sai Pallettin viululla ja kosketinsoittimella soitettujen kappaleiden myötä päätöksensä.

Edellisvuodesta Flow oli tullut järjestelyiden suhteen paljon eteenpäin. Keikkoja oli huikea määrä, ja harmittavan monia artisteja joutui päällekkäisyyksien takia missaamaan. Tarjonta oli erittäin laadukasta ja monipuolista ja lähes loppuunmyydyt päivät varmasti vahvistavat Nuspirit Helsinki -kollektiivia jatkamaan omaa erityistä linjaansa esiintyjiä valitessaan seuraavan kesän Flow Festivalille. Kesän viimeisenä suurena festivaalina Flow Festival 2009 tarjosi hyvän kokonaisuuden vaihtoehtoisen ja elektronisen musiikin eri lajeja. Hyvällä omallatunnolla voikin sanoa, että Flow parantaa koko ajan.

Teksti ja kuvat: Niko Vartiainen

Katso myös kuvagalleria ->