Way out West - WoW mikä musiikin ilotulitus!

Vihdoin koitti elokuun kolmas viikonloppu ja kauan odotettu WoW eli Way out West -festivaali Göteborgin keskuspuistossa Slottskogenissa. Artistit, kuten Lily Allen, Anthony Hegarty (Anthony and The Johnsons) ja Robyn, tai bändit, kuten Glasvegas, Arctic Monkeys ja Teddybears, kuulostivat liian hyviltä esiintyäkseen todella yhden ja saman festivaalin aikana. Eivätkä odotukset olleet turhia!

WoW, mikä Slottskogen ja viihtyisä alue!

Slottkogen on göteborgilaiselle yhtä kuin kaupungin vihreät keuhkot New Yorkin Central Parkin tapaan. Paikka sopi mainiosti imagoltaan “vihreälle” ja boheemille Way out Westille. Pyöräilijälle oli luvassa mukava yllätys heti festivaalialueen portilla – pyörän saattoi jättää ilmaiseen ja valvottuun pyöräparkkiin, joka ei ihmetykseksi ollut kertaakaan festivaalin aikana täynnä. Itse festivaalialue tuntui kuin suurelta olohuoneelta. Vegetaarisia herkkuja tarjoavien kojujen välissä saattoi levähtää mukavilla nahkasohvilla keskellä nurmikkoa tai hypätä nosturin kyytiin katsomaan Slottskogenia kymmeniä metrejä festivaalialueen yläpuolelta.

WoW, mikä musiikin ja tunteiden skaala!

Auringon helliessä aluetta täydeltä terältä päräytti Ruotsissa kovin suosittu ja suomalaisin sukujuurin varustettu Timo Räisänen käyntiin festivaalit. Omintakeiset sovitukset vanhoista sekä omista kappaleista sai aikaisin esiintyvää Räisästä sankoin joukoin kuuntelemaan tulleet ihmiset vähintäänkin hyvälle tuulelle. Kuten Timo Räisänen itse lausui: "Solen skiner alltid på Timo!" Lausahdus oli positiivisen energialatauksen saattelemana hyvin totta.

Toisiaan lähes vastapäätä seisovien päälavojen Flamingon ja Azalean lisäksi oli alueella myös monituhatpäisen yleisön keräävä Linné-teltta. Siellä perjantaina alkuiltapäivästä soittanut Bon Iver veti teltan heti kättelyssä täpötäyteen. Itselleni uusi tuttavuus, kolmen miehen kokoonpanon Bon Iver soi monikerroksellisten countryrock-vivahteiden saattelemana melankolisesti ja lähes sydämentahdistimelta tuntuvat bassot saivat siirtymään teltan ulkopuolelle, jossa musiikki itsessään kuulosti paremmalta. Jos olisin saanut valita, olisin mieluiten kuullut tätä bändiä hämyisessä ja intiimissä klubiympäristössä.

Band of Horses nostatti tunnelmaa iltapäivän auringossa, ja meno muistutti villihevosten laukkaa Amerikan preerialla – tai ainakin jonkinlaiseen henkiseen laukkavaihteeseen se sai yleisön villiintymään. Nautin todella pehmeän rockin soinnista ja kappaleet, kuten Ghost in My House ja uuden levyn Whatever You Want It To Be, todella saivat bändin laulajan, Seattlesta kotoisin olevan Ben Bridwellin antamaan kaikkensa kätensä ruvelle taputtaneille faneille ja huutelemaan yllättävän monia ruotsinkielisiä sanoja ja lauseita repliikkiensä väliin. Voisiko tämä enää paremmaksi muuttua?

Ruotsalaisen popin kuningatar Robyn pääsi valloilleen iltapäivän taittuessa iltaan. Robynin viedessä keikkaansa eteenpäin räjähtävällä energialla koettiin lavalla vuoden yllätys: diskobiittien kuningas, itse Dr Alban, hypähti lavalle laulamaan No Coke -hitin duettona yhdessä Robynin kanssa. Ihmetyksestä ihastunut yleisö ei tahtonu pysyä nahoissaan ja lähes jokaisen kädet pysyivät ylhäällä parin sadan metrin säteellä lavasta. Kyllä ruotsalaiset oikeasti osaavat ja tuntui siltä, että Robynille ei riittänyt mikään. Kun hän on lavalla, hän omistaa sen satakymmenprosenttisesti.

Robynin jälkeen rauhoittui tunnelma eteeriselle tasolle Wilcon astuessa pimenevään iltaan. Kitaraorgiat olivat alkaneet! Erityisesti uuden albumin biiseissä oli jotain todella herkkää ja upeaääninen Jeff Tweedy ei pettänyt odotuksia.

Olin kuullut aikaisemmin Göteborgs Symfoniker -orkesterin soittoa Göteborgin konserttitalossa, mikä oli upea kokemus. En tiennyt mitä odottaa, kun symfonikereiden kanssa lavalle astui musiikillinen superlahjakkuus ja yhtään liioittelematta todella erikoinen persoona Anthony Hegarty The Johnsons -yhtyeensä kanssa. Yhdistelmä oli järkyttävän hyvä ja iho kananlihalla kuuntelin tämän persoonan ja kappaleiden sulautumista sinfoniaorkesterin herkkiin säveliin. Anthony oli lähes sanaton yleisön määrästä ja liikuttui kyyneliin saakka, mikä sai yleisön riemullisten aplodien valtaan ja Anthonyn vielä herkistyneempään tilaan. Anthony piti sinfoniaorkesterinsa kanssa yleisön rautaisessa otteessaan lähes puolentoista tunnin ajan ja olisi tehnyt sen varmasti puolta pidemmässäkin rupeamassa.

Anthonyn ja symfonikereiden jälkeen en kauaa ehtinyt tunnelmoida, kun kiireen vilkkaan rynnistin omasta mielestäni kuumimman tämän hetkisen brittibändin, skottilähtöisen Glasvegasin, maailmaan. James Allanin ääni soi ihanan "ankeasti", kuten vain parhaalla tavalla vaihtoehtoista brittirokkia voi laulaa. Katseenvangitsijana toimi myös koko keikan ajan Caroline McKayn mahtipontinen olemus rumpusetin takana. Tuntui, että skriinien kuvaaja jumittui vain naispuolisen rumpalin kuvaamiseen edestä, sivusta ja takaa, mikä hiukan häiritsi yleisömeren takaosista videoscreeneiltä lähikuvaa seuraavaa. No, Glasvegas joka tapauksessa ei jättänyt ainakaan kylmäksi.

Illan viimeisen bändin rynnätessä lavalle "arktisten apinoiden" muodossa ei voinut kuin villiintyä vielä viimeisen kerran. Artic Monkeys järjesti illan päätteeksi hulppeat festit, jossa ei musiikista tykkäämätönkään voinut olla hyppimättä viimeisetkin energian rippeet pihalle.

En malta odottaa millaisella artisti-köörillä järjestäjät lähtevät ensi vuonna liikkeelle. Nyt rikottiin yleisöennätys (yli 25 000 kävijää päivässä) ja voisi kuvitella, että yhtä suurilla ja vetovoimaisilla artisteilla ensi vuonna on luvassa todellinen rynnäkkö Göteborgin sydämeen Slottskogeniin, varsinkin kun festivaali niittää ruusuja medioissa ympäri maailmaa. Toivoa vain sopii, että festivaalialuetta voidaan laajentaa. Sillit suolapurkissa -olotila nimittäin oli hyvin lähellä jo tänäkin vuonna saatikka sitten, jos ihmismäärä nousee tuhansilla. Joka tapauksessa ensimmäinen WOW-päivä tarjosi kaikkea, mitä antoi odottaa, ja silauksen vielä päälle!

Wow-paloja lauantailta

Lauantai lähti hiukan kankeasti liikkeelle huumaavan perjantain jälkeen. Monituntinen monsuunisade häiritsi kieltämättä jonkin verran tunnelmaa. Mitä jäi mieleen?

Lauantaina hiphopin ystäville oli luvassa kaksi todella nimekästä bändiä. Ensimmäisenä tunnelmaa lämmitti letkeällä meiningillä varustettu Dead Prez. Poliittisista sanoituksista tunnettu duo jäi kuitenkin melkein kakkoseksi taivaalta tulevan vesisateen alle. Pätevä DJ taustalla ei ihan täysin sytyttänyt, erityisesti kun hetkeä myöhemmin toisella päälavalla soittanut Nas kokosi ympärilleen noin kymmenhenkisen livebändin, jossa oli muun muassa afrikkalaisten rumpujen soittajia, trumpetisti ja perkussionisti. Nasir Jones rappasi tunnelman kattoon ja oli ainoa, joka isoimman paikallislehden GP:n arvosteluissa sai viisi tähteä. Tämän toimittajan arvosteluasteikossa jäätiin kolmen ja puolen paikkeille.

Illan odotettu tähtiesiintyjä Lily Allen aloitti hiukan sekavasti. Ensin hän hoipperoi lavalla ja keskittyi vain itseensä, ja kun hän jutteli yleisölle, ajattelin, että nyt on neiti Allen kyllä nauttinut jotain muuta kuin virvoitusjuomia. Mutta ei anneta sen häiritä. Lily Allenin biisit ovat uskomattoman tarttuvia, ja pienen alkukankeuden jälkeen pääsi laulaja myös äänellisesti hyvään vireeseen. "Wicked!", toisteli hän useaan kertaan, kun sai valtavan yleisön tanssimaan kanssaan. Keikka oli hyvä, mutta toisaalta järjestäjien miinukseksi on laitettava, että Teddybears esiintyi Linné-teltassa samanaikaisesti, ja väkijoukko tuntui poukkoilevan näiden kahden välillä tietämättä ketä jäädä kuuntelmaan.

Lauantai olisi päättynyt vielä jollekin Way out Westin klubeista, mutta rankkasateen yllättäessä ja jonon ollessa noin sadan metrin pituinen päädyimme juomaan kupposet kuumaa irkkupubiin ja miettimään mahtavaa musiikillista antia, jonka WoW meille tarjosi!

Teksti: Sini Eskola
Kuvat: Jonas Andersson ja Hans Andersson

Katso myös kuvagalleria ->