Jalometalli 2009

Jalometalli on noussut kotimaisten metallifestareiden eliittiin tuomalla lavalle joka vuosi yhtyeitä, joita ei aiemmin olla Suomessa nähty. Tarjonta painottuu undergroundin suuriin nimiin, ja tänä vuonna moni kävijä kohdisti Jalometalliin suuret odotukset pettymyksiä tuottaneen Tuskan jälkeen.

Perjantai 14.8.

Aamuviideltä tuli taas vannottua, että seuraavalla kerralla ajetaan edes puolet matkasta jo torstaina. Kahdeksan tunnin ajomatka sujui kuitenkin yllättävän nopeasti ja ajokelikin oli mitä mukavin, joten perillä Oulun keskustassa oltiin jo kahden maissa iltapäivällä. Jäi siis sopivasti aikaa nauttia hetken omasta rauhasta ja juoda parit kylmät juomat hotellihuoneen parvekkeella ennen festarialueelle siirtymistä.

Festarin porttien ulkopuolella olevalle nurmiläntille oli neljän maissa iltapäivällä kertynyt jo jonkun verran porukkaa nauttimaan omista juomista ja auringonpaisteesta, ja etelästä aamulla lähteneet bussikyyditkin alkoivat saapua perille. Alueelle ei omien juomien kanssa ollut mitään asiaa, ja tarkastukset portilla asian varmistamiseksi olivat tosi tiukat. Vartalonmyötäisiin vaatteisiin pukeutuneet naisetkin taputeltiin ja joka ikinen nurkka laukusta pengottiin. Onneksi alueen sisä- ja ulkopuolen välillä pääsi kulkemaan vapaasti päivän aikana. Narikassa riittikin jonoa aina odotetuimpien bändien jälkeen, kun festarikävijöitä rynnisti nestetankkaustauolle.

Kun pääsimme sisään alueelle, kuopiolainen thrashin edustaja Deathchain oli jo kovassa vauhdissa. Bändi Ctulhuineen on tullut pariin otteeseen kesän aikana jo nähtyä, ja samalla kaavalla nytkin mentiin. Ei siinä mitään valittamista toki ollut; vääntö oli tiukkaa ja yleisössä riitti menoa ja pittimeininkiä varsinkin Deathrash Legions -biisin aikana. Yhtye ei tosin ollut ehkä vakuuttavimmillaan auringonpaisteisella ulkolavalla. Festivaalin thrash ja death metallipainotteisuus näkyi selvästi yleisön joukossa jo tässä vaiheessa: harvoin näkee yhtä paljon thrash-liivejä samassa paikassa.

Yksi loistava asia Jalometallissa on festarin ohjelma- ja infovihkona toimiva Mini-Miasma, josta löytyy mielenkiintoiset esittelytekstit jokaisesta bändistä sekä muuta oleellista tietoa, kuten alueen kartta ja aikataulut. Varsinkin tuntemattomien bändien kohdalla pienestä esittelystä paikan päällä ei ole koskaan haittaa. Vastaavanlainen tietopaketti otettaisiin varmasti ilomielin vastaan muillakin festareilla.

Club Teatrian seinillä oli siellä täällä ilmoituksia, joissa kerrottiin, että oululaisen Burning Pointin keikan aikana aiottiin kuvata materiaalia DVD:tä varten ja yleisöäkin siihen saatettaisiin kuvata. Eipä sisälle liiemmin yleisöä kertynyt, kun aurinko lämmitti vielä ulkona. Ulkolavalla esiintynyt Sólstafir sen sijaan keräsi yleisöä, muttei jaksanut oikein sytyttää ketään kunnolla. Musiikki itsessään oli omaan makuun ihan miellyttävää, mutta ehkä yhtye ei ollut oikeassa paikassa kaiken thrashin, death metallin ja perinnehevin keskellä. Ajoittain musertavan raskaista biiseistä huokui pohjatonta surua, mutta tunnelmaa latisti biisien välissä turhan pitkät viritystauot, joihin tuntui tuhraantuvan aivan liikaa aikaa. Bändi sopisi ehdottomasti paremmin klubikeikalle, ja nytkin tilannetta olisi helpottanut esiintyminen aurinkoisen ulkolavan sijaan Teatrian sisälavalla.

Omalla kohdalla päivän odotetuin bändi oli hollantilainen ”all-star kokoonpano” Hail of Bullets. Sotaisa death metal keräsi ulkolavan eteen illan toiseksi suurimman yleisön. Ensi kertaa Suomessa vieraillut bändi oli selvästi otettu saamastaan vastaanotosta, ja keikka oli oikeaa herkkua seuraavan päivän Asphyxia odotellessa. Yhtyeen nokkamies Martin van Drunen teki hienoa työtä välispiikkien kanssa, jotka avasivat biisien tarinoita ja johdattelivat toisen maailmansodan tunnelmiin.

Brittiläinen Electric Wizard saapui alueelle jo perjantai-iltana nauttimaan festivaalin tunnelmasta. Bändin keulahahmo, laulaja-kitaristi Justin Oborn kertoi, että kyseessä oli yhtyeen toinen vierailu: Helsingissä oli tullut heitettyä ensimmäinen Suomen keikka kolmisen vuotta sitten. Ouluun oli ollut hankalampi matkata ja ensivaikutelma pohjoisesta oli kylmyys, mutta Oborn oli innoissaan siitä, että festarilla oli esiintymässä monia hyviä bändejä. Yhtye olikin ajoittanut saapumisensa niin, että ehtivät varmasti näkemään Voïvodin. Lauantain keikaltaan Oborn kertoi odottavansa sekasortoa, hulluutta, huumeita, seksiä, eli kaiken kaikkiaan mahtavaa meininkiä.

Jo edellisenä vuonna julkistettuna pääesiintyjänä nähtiin perjantaina tosiaan kanadalainen Voïvod, joka on monien arvostama pioneeri alallaan. Lavan eteen kertyi illan ehdottomasti suurin yleisö, jolle keikka tuntui olevan todellista herkkua. Bändi ei kuitenkaan meitä sykähdyttänyt yhtä paljon kuin hardcore-faneja, kun tutustuminen bändiin on jäänyt hyvin vähiin.

Illan päättäjänä toimi kotimainen doomin pioneeri Spiritus Mortis, joka on jaksanut paahtaa jo yli 20 vuotta. Maalaileva ja hidas musiikki sopi sinänsä pimeään tilaan hyvin, mutta myöhäinen esiintymisajankohta yhdistettynä aikaiseen herätykseen sai silmät melkein väkisin painumaan kiinni. Oli pakko siis lähteä pois kesken huvin ja jättää jatkotkin väliin. Yöruokailun kautta matka jatkui hotellille, jossa unen saaminen ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia.

Lauantai 15.8.

Päivä sai omituisen alun, kun hotellihuoneestamme ”hajosi” kokonaan sähköt. Parin tunnin odottelun ja huoltomiehen vierailun jälkeen oli edessä huoneen vaihtaminen, kun pelkät sulakkeiden vaihtamiset eivät auttaneet. Lisäksi puolilta päivin tuli muutama rankka sadekuuro, joiden aikana taivaalta tuli rakeitakin. Kaiken tämän seurauksena menivät Dawn of Relicin ja Gnosticin keikat valitettavasti ohi, mutta Torture Killeriä ehdittiin sentään näkemään. Paikalla oli jo yllättävän paljon yleisöä todistamassa yhtä suomalaisen death metallin kärkinimistä, vaikka kello oli hädin tuskin kolme.

Rotten Soundin aikana yleisö keskittyi ilmeisesti nauttimaan auringosta, joka paistoi nyt jo lähes pilvettömältä taivaalta, koska meno vaikutti yllättävän rauhalliselta. Anniskelualue täyttyi hymyilevistä hevareista ja kalja virtasi. Myös ruokakojulla riitti kävijöitä, vaikka tarjonta ei kovin monipuolinen ollutkaan. Vaihtoehtoina oli perinteistä festariruokaa eli makkaraperunoita, kebabia riisillä, kanaa ja grillimakkaroita; ei mitenkään mullistavaa sapuskaa, mutta sai sillä vatsansa täyteen. Kiitosta saivat annosten kohtalaisen isot koot (kesän mittaan on tullut nähtyä hyvinkin kitsaita annoksia).

Auringosta sai nauttia myös ruotsalainen Nifelheim, joka nousi lavalle päällään koko festarin näyttävimmät asut: niiteistä, nahasta ja metallista ei ollut puutetta. Kaljuuntuvat veljekset eivät auringosta hätkähtäneet, vaan tarjoilivat yleisölle täyslaidallisen black thrashia. Keikan jälkeen olikin nestetankkauksen aika, ja narikalle kertyi melkoinen jono. Porttien ulkopuolella olevalla nurmikummulla oli aistittavissa kunnon festaritunnelmaa, ja päivä oli vasta puolivälissä.

Martin van Drunenin klassisempi ryhmä Asphyx oli monelle lauantain ellei koko Jalometallin odotetuin esiintyjä. Meininki lavalla tuntui vapautuneemmalta edelliseen päivään verrattuna, ja materiaalia kuultiin demoajoista tähän päivään saakka. Yhtyeessä on tallella alkuaikojen rosoisuutta, ja livenä uudempikin materiaali sai kulmikkaampia muotoja, mikä oli toivottua.

Illan viiletessä oli pakko siirtyä Teatrian sisätiloihin lämpöä keräämään. Teatria on kyllä keikkapaikkana loistava: korkea lava ja melko täydellinen pimeys tuovat esiin valojen näyttävyyden aivan eri tavalla kuin mitä pienemmissä paikoissa on mahdollista. Lavalla keikkui tässä vaiheessa yhdysvaltalainen Whiplash, jonka cowboy-henkinen meininki ei meidän poppoota oikein sytyttänyt. Hetken lämmittelytuokion jälkeen olikin aika siirtyä jälleen ulkolavan luo todistamaan toista yhdysvaltalaisyhtyettä, Atheistia. Progeileva ja jopa jazzahtava death metalli kuulosti todella hyvältä, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi basistituttavamme fanittaa tätä bändiä. Tämäkään yhtye ei ollut aiemmin Suomessa vieraillut, mutta ehkä paluuta ei tarvitse odotella pitkään: ainakin laulaja Kelly Shaeferilta sateli vuolaita kehuja koko Eurooppaa kohtaan.

Jalometallissa on otettu tavaksi julkistaa seuraavan vuoden pääesiintyjä juuri ennen viimeistä esiintyjää, eikä nyt poikettu kaavasta. Ensi vuoden pääesiintyjäksi paljastettiin Carcass juuri ennen kuin sisälavalle kipusi Electric Wizard. Maailman raskaimmaksikin bändiksi tituleerattu yhtye ei pettänyt. Vaikka bändi näyttää siltä kuin se olisi saapunut suoraan aikakoneella 70-luvulta, lavalle tuijottamalla esityksestä ei mitään kummoista saanut irti. Maalaileva, hidastempoinen ja omalla tavallaan erittäin raskas musiikki teki kuitenkin keikasta seuraamisen arvoisen, ja piti sen verran pauloissaan, ettei väsy päässyt iskemään yhtä pahasti kuin edellisenä iltana. Tunnin soittoaika tuntui aivan liian lyhyeltä, mutta silti loistava päätös festivaalille.

Teksti: Stiina Rasimus ja Roni Sahari
Kuvat: Roni Sahari

Katso myös kuvagalleria ->