Ankkarock 2009

Jo vuosien ajan kesän lopun häämöttämisen merkkinä on toiminut Vantaan Korsossa järjestettävä Ankkarock. Vaikka oma kesäloma on vielä edessäpäin, Ankkarock havahdutti siihen, miten nopeasti yli puolet kesästä on taas vilahtanut ohi. Monelle tapahtuma toimiikin festarikauden päätöksenä, ja varsinkin nuoremmalle porukalle se on myös merkki, että pian on palattava koulun penkille. Onneksi festarikansa ei antanut tällaisten haikeiden ajatusten vallata mieltä kuluneena viikonloppuna, vaan ilma oli täynnä juhlatunnelmaa ja iloista mieltä paria viime vuotta alhaisemmasta kävijämäärästä huolimatta.

Lauantai 1.8.

Kuluvan kesän teemana on ehdottomasti ollut epävakainen sää, eikä elokuun ensimmäinen viikonloppu tehnyt tässä poikkeusta. Lauantaille oli pitkin viikkoa lupailtu vuoron perään ukkosta, aurinkoa, kaatosadetta, hellettä ja koleaa säätä. Aamu valkeni poutaisena ja jopa aurinkoisena, ja ukkosista tai kaatosateista ei onneksi näkynyt merkkiäkään koko päivänä.

Kun saavuimme alueelle, Ankanpoikarock raikasi jo täysillä. Tänä vuonna nuoret lupaukset esiintyivät alueen pienimmällä lavalla eli Rocklavalla. Tämä oli ehdottomasti muutos parempaan varsinkin esiintyjien kannalta: ei tarvinnut esiintyä suurelle, tyhjänä ammottavalle kentälle, vaan paikalle saapunut muutaman sadan hengen yleisö täytti melko mukavasti lavan edustan. Tunnelma oli näin huomattavasti parempi. Lavalla nähtiin useita eri kokoonpanoja, ja esiintyjien joukossa oli hyvin lupaaviakin muusikonalkuja. Ankanpoikarock tarjoaa mahdollisuuden nähdä sellaista innostusta ja esiintymisen riemua, jota harvoin näkee enemmän tai vähemmän ammatikseen keikkailevien bändien esityksissä.

Korsolavan korkkasi tänä vuonna Tuomo, jonka funkahtava soul sopi paremmin kuin hyvin aurinkoiseen iltapäivään. Tuomo Prättälän laulu ei todellakaan kuulosta suomalaiselta, ei oikein edes valkoisen miehen laululta, mikä on mielestäni todella loistava saavutus. Valitettavasti Tuomo ja hänen kymmenhenkinen yhtyeensä saivat esiintyä melko tyhjälle kentälle aikaisen soittoajan takia. Paikalle löytänyt yleisö näytti kuitenkin nauttivan musiikista ja rennon letkeästä menosta.

Tuomon esiintyessä oli aikaa myös tutustua alueeseen. Minkäänlaisia suuria muutoksia ei edellisvuoteen verrattuna ollut tapahtunut. Ruokakojuja tuntui olevan Korsolavan edustalla hieman aiempaa vähemmän, mutta muuten alue oli kopio aiemmilta vuosilta. Ainoa oikeasti uusi asia oli Koffin VIP-anniskelualueella toiminut Stopteltat Oy:n hoitama Dinner in the Sky®, joka oli mukana myös Ruisrockissa kuukausi sitten. Jos joku ei ole tähän uuteen elämysmuotoon vielä törmännyt, oheinen kuva ehkä selventää tilannetta. Käytännössä ihmisille tarjottiin mahdollisuus päästä 40 minuutin ajaksi 30 metrin korkeuteen festarialueen yläpuolelle. Ylhäällä sai nauttia kahdella Michelin-tähdellä palkitun ravintola Chez Dominiquen keittiömestari Hans Välimäen valmistamista burgereista Koffin tarjoamien virvokkeiden kera. Pääosin huvi oli tarkoitettu vain Koffin kutsuvieraille, mutta muutamat aikaisin anniskelualueella olleet tavalliset festarikävijätkin pääsivät yläilmoihin maisemia ihailemaan ja herkuista nauttimaan. Tätä erikoisempaa festarikokemusta ei varmaan tänä kesänä Suomen festareilla ole vastaan tullut.

Yläilmoista tuli seurattua Scandinavian Music Groupin esiintymistä Rocklavalla. Yhtye esiintyi samalla paikalla viime vuonnakin, eikä yleisömäärä tuntunut nyt olevan sen suurempi. Ultra Bran jälkeläisellä on omat vankat kannattajansa, mutta se ei ole saavuttanut läheskään yhtä suurta suosiota kuin edeltäjänsä. Lienee ahkeran radiosoiton syy, että yli puolet keikan biiseistä oli kuitenkin allekirjoittaneellekin tuttuja, vaikken ole koskaan yhtyeen yhtäkään levyä kuunnellut.

Tähän asti olimme sinnitelleet onnistuneesti vain yhdessä osassa festarialuetta, mutta lopulta oli pakko siirtyä lava-alueita yhdistävän mäen kautta Puistolavan luo. Alaspäin matka on vielä ihan mukava, mutta ylöspäin asia onkin sitten toisin. Ankkarockissa joutuu vakavasti miettimään, onko siirtyminen lavan luota toiselle ehdottomasti tarpeen.

Puistolavalle nousi iltapäivällä yhdysvaltalainen New York Dolls. Suomalaisia kiinnosti eniten totta kai basisti Sami Yaffa, joka on kuulunut bändiin sen vuoden 2004 paluusta lähtien. Yhtye halusi myös ottaa kaiken irti tästä suomalaisyhteydestä, ja Samin nimeä jaksettiin hokea väsymiseen asti. Itse keikka oli melkoinen pettymys. On ihan ymmärrettävää, että miehille on ikää vuosien varrella kertynyt, mutta varsinkin laulaja David Johansenille aika ei ole tehnyt hyvää. Elehdintä oli minimaalista ja koko olemus jotenkin väsähtänyt. Soitto sinänsä sujui ihan hyvin, mutta mistään kovasta rockista tai punk-meiningistä ei ollut tietoakaan.

Ruotsalainen Hardcore Superstar sen sijaan tarjoili Rocklavalla menoa täydeltä laidalta. Tämän takia ehdottomasti kannatti kiivetä se rinne ylös. Bändi tuli nähtyä viime kesänä Myötätuulirockissa, mutta se ei silloin tehnyt mitään kummoisempaa vaikutusta. Nyt bändi kuulosti jostain syystä huomattavasti paremmalta. Ilmeisesti uuden, tänä kesänä julkaistun Beg For It -levyn myötä materiaaliin on tullut rankempia vivahteita, jotka erottavat bändiä positiivisella tavalla muista hard rockin tämän hetkisistä edustajista.

Päivän mittaan tummansinisten farkkutakkien ja valkoisten seilorilakkien määrä alueella oli kasvanut tasaiseen tahtiin, kun turbojugendilaiset rantautuivat Korsoon. Korsolavan lauantain ainoa ulkomainen esiintyjä, norjalainen Turbonegro, on onnistunut keräämään ympärilleen todella aktiivisen kannattajajoukon, joka tuo mieleen kultakautensa 80-luvulla nähneen Kiss Armyn. Itse en mikään suuri Turbonegron fani ole, mutta se täytyy sanoa, että keikat ovat ainakin viihdyttäviä. Bändin jätkillä riittää itseironiaa vaikka muille jakaa, ja ytimekäs death punk, joksi yhtye omaa musiikkityyliään nimittää, on varmasti parhaimmillaan livenä.

Lauantain pääesiintyjäksi oli saatu Tehosekoitin. Viisi vuotta sitten toimintansa lopettaneen yhtyeen hetkellinen paluu lavoille oli keväällä todella kuuma puheenaihe, ja keikat ovat olleet loppuunmyytyjä ainakin Tampereella ja Helsingissä. Näin ollen olin odottanut, että yhtye keräisi Korsolavan edustan urheilukentän aivan täyteen yleisöä, mutta toisin kävi. Oli siellä paljon porukkaa, mutta jotenkin tunnelma tuntui vaisulta. Eturiviin kertyneille faneille keikka näytti kuitenkin olevan todellista herkkua. Otto keimaili lavalla samaan tapaan kuin aina aiemminkin, eikä viiden vuoden tauko kuulunut soitossakaan. Omaan musiikkimakuun sopi kuitenkin paremmin samaan aikaan Puistolavalla veivannut yhdysvaltalainen Cavalera Conspiracy, joten Teharien kuuntelu jäi pariin biisiin.

Vanhasta Sepulturasta tuttujen Cavaleran veljesten bändi jatkaa musiikillisesti samalla linjalla kuin Sepultura ja Soulfly. Brassirytmejä thrashiin sekoittava tyyli on aina ollut minulle mieluinen, joten keikka oli ehdottomasti parasta Ankkarockin lauantain tarjonnassa. Iggorin soitto massiivisilla tomeilla varustetulla rumpusetillä oiva osoitus siitä, että ikä ei todellakaan johda automaattisesti rumpalin ruostumiseen. Suurimmat suosionosoitukset tuli Sepulturan vanhoille biiseille, varmaankin siksi, että ne ovat tutumpia kuin Cavalera Conspiracyn oma materiaali. Keikan loppupuolella tuli kiire ehtiä junaan ennen tuhansia muita festarikävijöitä, joten jäi näkemättä, saiko futisjoukkueiden pelipaitoja keräävä Max HJK:n ja FC Tavastian paidat kuten juontaja Jusu Lounela lupasi.

Sunnuntai 2.8.

Tänä kesänä emme ole selvinneet yksiltäkään festareilta kastumatta, eikä Ankkarock tehnyt poikkeusta. Sunnuntaina vettä alkoi tulla jo menomatkalla, ja alkuiltapäivästä Korsossa satoi oikein kunnolla. Festarin jo kahdeltatoista avannutta Pintandwefallia seuraamaan tullut pieni yleisö ei vielä kovin pahasti kastunut, mutta Le Corps Mince de Françoisen aikana taivas repesi oikein kunnolla. Tästä huolimatta keikka oli aivan mahtava! Ei ole lainkaan ihme, että LCMDF on noussut ensimmäisenä suosioon Englannissa, sillä bändin voisi olla kotoisin Brittein saarilta. Tyttöjen edellinen keikka oli päättynyt vasta noin 12 h aikaisemmin, mutta kolmen tunnin yöunista huolimatta meno lavalla oli todella energistä, ja pirteä elektropop piti yleisönkin liikkeessä ja lämpimänä. Ehdottomasti näkemisen arvoinen bändi.

LCMDF:n keikan aikana sisäänkäynnin ulkopuolelle kertyi jo melko paha ryysis, eikä jonon etenemistä nopeuttanut se, että monilla oli kielloista huolimatta sateenvarjot mukana. Infopisteelle virtasi jatkuvasti porukkaa ostamaan kahden euron hintaisia kertakäyttösadeviittoja. Infoissa oli myös ilmaiseksi jaossa Howard Leight -kuulosuojainvalmistajan sponsoroimia korvatulppia, mikä oli mielestäni hienoa. Festareille tulee kuitenkin aina varsinkin nuoria, joilla ei edes käy mielessä hankkia etukäteen mitään kuulosuojaimia, ja jotka eivät halua käyttää vähiä rahojaan korvatulppiin, vaikka ne tärkeitä eturivissä olisivatkin.

Sade olisi saattanut muuttaa alueen melko mutaiseksi, mutta onneksi sisäänkäynnin luo ja nurmikkoalueiden kulkuväylille oli levitetty harmaata kangasta, joka esti tehokkaasta mudan syntymistä tai ainakin sen leviämistä. Ainoa ongelma oli kankaan nukkaantuminen. Harmaita haituvia näkyi joka puolella sekä alueen sisällä että ulkopuolellakin, ja niitä sai olla vähän väliä irrottamassa kengistä.

Apulanta keräsi Puistolavan eteen totuttuun tapaan suuren yleisön, ja aurinkokin tuli keikan aikana vihdoin esiin. Bändi oli tullut nähtyä tänä kesänä jo ainakin kaksi kertaa, eikä nyt ollut tarjolla mitään sen erikoisempaa. Toinen kotimaan festareita kesästä toiseen ahkerasti koluava yhtye, Kotiteollisuus, soitti samaan aikaan Rocklavalla. Heillä oli sentään jotain uutta, toinen kitaristi, joka toi biiseihin huomattavasti rouheamman livesoundin. Karjalaiseen tapaan puhelias Hynynen heitti läppää roisiin mutta hyväntuuliseen tyyliinsä, ja sessiokitaristi sai oman osansa kettuilusta. ”Tämmöistä tämä on ammattimuusikoiden kanssa”, Hynynen vinoili, kun tuntemattomaksi jäänyt keikkakitaristi viritti biisien välissä kitaraa.

Sunnuntain rankemman musiikin tarjontaa jatkoi Puistolavalla Turisas, jolle keikka oli Sonispheren lisäksi ainoa festariesiintyminen Suomessa tänä kesänä. Yleisö oli selvästi tiedostanut myös syksyllä edessä olevan keikkatauon ja otti nyt kaiken irti. Varsinkin yleisön nuoret miehenalut elivät täysillä mukana, ja vastaanotto oli huomattavasti parempi kuin Porissa. Hiki virtasi, ja kuumuutta lisäsi bändin näyttävä pyrotekniikka. Edellisenä iltana Turisas oli esiintynyt Euroopan (ellei jopa koko maailman) suurimmilla metallifestareilla eli Saksan Wacken Open Airissa. Vaikka yleisömäärä Korsossa oli varmasti pienempi kuin Wackenissa, se ei todellakaan vaikuttanut bändin menoon. On vaikea uskoa, että vielä pari vuotta sitten Turisas oli lähes tuntematon nimi omassa kotimaassaan. Onneksi tilanne on muuttunut.

Turisaksen esiintymistä tuli seurattua myös anniskelualueen puolelta, jossa oli aiempiin vuosiin verrattuna huomattavasti väljempää (kuten muuallakin alueella). Käytössä oli sama panttisysteemi kuin Ruisrockissa tänä kesänä, eli jokaisesta tölkistä ja pullosta perittiin oston yhteydessä yhden euron panttimaksu, jonka sai takaisin, kun tölkin tai pullon palautti tiskille. Veikkaan, että monelta jäi saamatta takaisin nämä eurot, koska useissa pöydissä ja maassa näkyi hylättyjä tölkkejä molempina päivinä. Toisaalta tämä tarjoaa loistavan tilaisuuden pienellä budjetilla liikkeellä olevien festarikassan kasvattamiselle.

Vaikka PMMP on esiintynyt Ankkarockissa sekä viime että toissa vuonnakin, emme ole onnistuneet sitä siellä tai missään muuallakaan kertaakaan näkemään. Nyt tilanne saatiin vihdoin korjattua. PMMP osoittautui paljon paremmaksi livenä kuin levyltä. Sekä Paula että Mira kiipeilivät lavarakenteissa, ja Paula keikkui jonkun aikaa basisti Juho Vehmasen olkapäilläkin. Spice Girls ei ole mitään girl poweria nähnytkään tähän verrattuna.

Sunnuntai-iltaan oli ahdettu kuusi ulkomaista esiintyjää, joista osa soitti harmillisesti täysin päällekkäin. Oli esimerkiksi valittava tanskalaisen ”elvismetallia” edustavan Volbeatin ja Suomessa vähemmän tunnetun kanadalaisen punk-yhtyeen Fucked Upin välillä. Volbeat oli nostettu tänä vuonna Korsolavalle, kun vielä viime kesänä he saivat soittaa Rocklavalla. Siirto oli oivallinen, koska yhtye keräsi valtavan yleisön. Sinänsä bändille itselleen sopisi ehkä paremmin pienempikin lava, jossa ei olisi niin paljon tyhjää tilaa täytettävänä. Varsinkin laulaja-kitaristi Michael Poulsen on niin sidottu mikkiständiinsä, että meno vaikutti välillä vähän jäykältä. Puistolavalla esiintynyt Fucked Up sai tyytyä pienempään yleisöön, mutta tarjosi sen sijaan hyvin vauhdikkaan keikan. Laulaja Father Damien, iso ja karvainen mies, viihtyi lähes koko keikan ajan yleisön seassa muun bändin veivatessa lavalla.

Alkuillasta alkoi vatsa murista, joten oli aika tutustua alueen ruokatarjontaan. Kattaus oli kiitettävän monipuolinen: tarjolla oli perinteisten festariruokien kuten makkaraperunoiden ja kebabannosten lisäksi esimerkiksi pizzaa, täytettyjä patonkeja, churroja, panineja, texmexiä ja useita erilaisia aasialaisia ruoka. Päädyimme lopulta syömään jälleen Hans Välimäen burgereita, jotka olivat aivan loistavia jälleen ja maksoivat vaivaisen 3 € kappale. Valitettavasti Chez Dominiquen myyntipiste oli sijoitettu pienimmän anniskelualueen perimmäiseen nurkkaan, joten suurella osalla festarin kävijöistä ei ollut lainkaan mahdollisuutta päästä nauttimaan näistä herkuista.

Sunnuntain ohjelmisto oli selvästi metallisempi kuin lauantain, ja sen raskaimmasta osuudesta vastasi jo yli 25 vuotta thrash metallin parissa viihtynyt yhdysvaltalainen Testament. Oli hauska huomata, että uudempikin sukupolvi on löytänyt yhtyeen: eturivi oli täynnä teini-ikäisiä poikia (oli siellä muutama tyttökin), jotka eivät takuulla olleet edes syntyneet, kun Testament vuonna 1983 perustettiin. Hiukset liehuivat ja nyrkit heiluivat ilmassa raskaan mätön tahdissa, kun nuoret fanit ottivat keikasta kaiken irti.

Illan päättäjiksi Puistolavalle oli saatu Yhdysvalloista kaksi harvemmin Suomessa nähtyä ulkomaista yhtyettä, The National ja TV on the Radio. Molemmat olivat niminä ennestään tuttuja, mutta musiikki ei niinkään. The National osoittautui hieman ristiriitaiseksi kuunteluelämykseksi: musiikki sinänsä kuulosti hyvältä, mutta laulaja ei. Koko ajan oli hieman vaivaantunut olo, kun Matt Berninger äänteli mikkiin. TV on the Radiota sen sijaan oli oikein mukava kuunnella ja katsellakin. Erilaista, soulahtavampaa indie rockia edustava yhtye on kovassa nousussa Suomenkin indie-diggareiden parissa, ja bändiä kuuntelemaan kertyi ihan mukavasti yleisöä illan viimeisestä soittoajasta huolimatta. Tähän oli hyvä päättää vuoden 2009 Ankkarock.

---

Suurten kesäfestareiden kauden päättäjäksi muotoutunut Ankkarock ei lukeudu ainakaan omassa tuttavapiirissäni niihin festareihin, joita odotellaan innolla pitkin vuotta ja joihin menemistä suunnitellaan jo talvella. Pikemminkin sinne satutaan päätymään, joko jonkun hyvän bändin perässä tai sitten muuten vaan, koska se nyt on niin kätevästi tuossa lähellä. Sinänsä järjestelyt Ankkarockissa toimivat mainiosti eikä mitään suuria puutteita ole (paitsi se kamala mäki), mutta toisaalta ei mitään niin hienoakaan, että se herättäisi suuria tunteita. Hyvä sijainti ja monipuolinen kattaus näyttävät tämän festarin kannalta olevan kävijöiden kannalta tärkeimmät houkuttimet.

Teksti: Stiina Rasimus
Kuvat: Roni Sahari ja Stiina Rasimus

Katso myös kuvagalleriat 1 ja 2

Katso myös: Tehosekoittimen ja Le Corps Mince de Françoisen haastattelut.