Amphi Festival 2009

Perjantai 17.7.

Aloitimme kahden miehen ekskursiomme Saksan festivaalielämään jo perjantai-
aamupäivästä. Viime tingassa varattu lentomme kiersi Riikan kautta ja vajaan 7 tunnin vaihdon takia ehdimme menomatkalla nähdä myös tuon helteisen kaupungin. Ihan varteenotettava lentoreitti, jos suuntaa Keski-Eurooppaan. Pyrähdys kesäisessä Riikassa antoi reissulle loman tuntua.

Düsseldorffin lentokentältä Kölniin matka taittui todella vaivattomasti. Olimme varautuneet siihen, että säätämiseen menisi enemmänkin aikaa. Puolen tunnin junamatka taittui leppoisasti bongaillen muuta festarikansaa. Goottifestivaalien yksi hauska puoli on, että ilman matkatavaroitaan festivaalivieraat on kohtuullisen helppo erottaa muiden matkalaisten joukosta.

Kölnin rautatieasema iski parin vuoden takaiset muistot mieleeni. Oli jännä huomata, kuinka jokin paikka tuntuu niin tutulta, vaikka on vieraillut siellä vain kerran aikaisemmin. Heti tuli niin kotoisa olo.

Tunnin odottelun päätteeksi isäntäväkemme saapui noukkimaan meidät talteen aseman hulinasta. Tervetuliaisiksi meille tarjottiin Kölschiä, olutta josta paikalliset ovat niin ylpeitä. Isäntäämme lainaten: ”You’ve taken a long trip, so we’ll give you a long Kölsch.”

Pitkän matkan jäljiltä olimme varsin poikki, mutta kun saimme tavaramme purettua ja istahdettua alas muutaman oluen verran, alkoi menohermoa nykiä. Ei sitä tänne asti vaellettu nukkumaan. Koska festivaali alkoi vasta lauantaina, päätimme pohjustaa viikonloppua visiitillä kaupungin yöelämään. Virallinenkin festivaaliklubi olisi löytynyt, mutta koska rokki on lähempänä sekä meidän että paikallisten ystäviemme sydäntä, suuntasimme toisaalle.

Lalic on pieni mutta mukava goottiklubi ja Kölnin ainoa alan rekvisiittaa myyvä putiikki sijaitsee aivan paikan yläkerrassa. Todennäköisesti virallinen festivaaliklubi söi illan saldoa, sillä paikassa oli kovin hiljaista perjantai-illaksi. Lalicin suljettua ovensa jo kahden maissa suuntasimme vielä lähistön indie-baariin, mukava rock-luola sekin. Täytyypä pistää merkille seuraavaa Kölnin reissua varten. Kokonaisuudessaan ilta oli varsin rauhallinen, mutta viritti sopivasti festivaalitunnelmaan pitkän reissupäivän jälkeen.

Lauantai 18.7.

Majapaikastamme oli vartin kävelymatka pääkallonpaikalle ja onnistuimme pääsemään alueelle vain tunnin aikataulusta jäljessä. Henkilökohtaisesti voisin sanoa sitä varsin hyväksi saavutukseksi. Päivä oli aurinkoinen eikä luvatusta sateesta näkynyt pisaraakaan. Ihmiset olivat kauniita ja yleisön koostumuksesta huomasi, että festivaalit kallistuivat konemusiikin suuntaan. Tummanpuhuvat cowboyt väkijoukossa eivät kuitenkaan antaneet erehtymisen varaa. Fields of the Nephilim oli illan pääesiintyjä.

Festivaalialue Tanzbrunnen Köln on Kaisaniemen tyyppinen paikka, jossa on mahdollista järjestää ulkoilmakeikkoja sekä muita tapahtumia. Alueeseen kuuluu myös aivan sisäänkäynnin vieressä sijaitseva teatteri, jossa festarin aikana päivällä oli erilaista päiväohjelmaa, lähinnä musiikkivideoita ja bändidokkareita. Tänä vuonna oli ensimmäistä kertaa käytössä myös Rheinparkhalle, suuri messu- ja kongressikeskus, joka toimitti festivaalin kakkoslavan virkaa.

Tanzbrunnen on idyllinen paikka rantakahviloineen ja suihkulähteineen. Kölnin ydinkeskusta sijaitsee joen toisella rannalla, mutta alueella on vaikea uskoa, että ollaan ihan miljoonakaupungin keskustassa. Aivan lähistöllä sijaitseva virallinen leirintäalue jäi tänä vuonna kokematta, mutta kuvien perusteella sekin vaikutti viihtyisältä keitaalta suurkaupungin keskellä.

Kanadalainen The Birthday Massacre kiertää jälleen tänä vuonna ahkerasti Eurooppaa. Yhtyeen musiikki iski minuun ensimmäisen levyn aikoihin isostikin, mutta täytyy myöntää, että materiaali kuluu varsin nopeasti. Aivan yhtä innokkaasti en keikkaa odottanut kuin muutama vuosi takaperin Mera Lunassa.

Bändi ei kuitenkaan pettänyt esiintymisellään, vaikkei suuresti yllättänytkään. Bändi soitti hittibiisinsä läpi tottuneen varmasti ja mahtui joukkoon jonkin verran tuntemattomampiakin kappaleita. Visuaalisuus on aina ollut tärkeä osa The Birthday Massacrea, mutta kesäisessä auringonpaisteessa show jää hieman laimeaksi. Vaan mikäs siinä oli olutta siemailessa katsella laulaja Chibin ja kumppaneiden iloista hypähtelyä Tanzbrunnenin lavalla.

Lukuisat Euroopan isommista ja pienemmistä goottiputiikeista olivat vallanneet lähestulkoon puolet koko festivaalialueesta. Heti alkuun tein periaatepäätöksen olla tunkematta nenääni basaarikojuihin välttääkseni täydellisen taloudellisen itsemurhan. Ostettavaa alueelta löytyisi joka lähtöön levyistä sisustustavaraan. Viikonlopun saisi kulumaan helposti pelkästään tavarameressä kahlaten. Seuraavan kerran, kun suuntaan manner-Eurooppaan festaroimaan, taidan varata hieman suuremman kassan mukaan. Samaan syssyyn voi suorittaa koko loppuvuoden tarpeelliset ja etenkin vähemmän tarpeelliset hankinnat.


Rheinparkhalle tuli katsastettua ensi kerran Marsheauxin keikalla. Kreikkalaisen elektroduon Euroopan valloitus alkoi vuonna 2004 coverhitillä Popcorn. Tänä vuonna näki päivänvalon bändin kolmas pitkäsoitto Lumineux Noir.

Sisälavan hämyssä bändi toimi oikein mainiosti. Vähäeleiselle bändille se olikin varmasti parempi ratkaisu, jotta hieno valoshow pääsi oikeuksiinsa. Pehmeät synasaundit saivat toiveikkaan hyvälle tuulelle. Keikka oli vähäeleinen, mutta nautinnollinen kokemus. Marsheaux on haikeansuloinen hyvänmielen bändi. Mitä siitä muuta sanomaan. Hienosti soittivat ja kivaa oli.

Illan ehdoton kohokohta oli Fields of the Nephilim. Legendaarinen goottirockbändi ei ole koskaan kuulunut suurimpien suosikkieni joukkoon, vaikka jonkin verran on tullutkin heitä kuunneltua. Tämän keikan jälkeen kyllä ymmärrän, kuinka legenda on syntynyt. Hämärtyvässä kesäillassa Nephilimin viipyilevät kitaramelodiat ja Carl McCoyn karhea murina manasivat ympärilleni italowesternien pölyiset tasangot. Tämä keikka toimi nimenomaan ulkolavalla erinomaisesti. Ehkä siksikin että savu hälveni sen verran nopeasti, että silloin tällöin oli mahdollista nähdä pilkahdus artisteistakin.

Festivaalin ainoana kitararockbändinä sumuisten saarten synkät cowboyt kyllä lunastivat paikkansa. Jos tarkoituksena oli kiinnittää vain yksi rockbändi, niin miksi tyytyä mihinkään vähäisempään kuin Fields of the Nephilim. Täytyy sanoa, että livenä tämä yhtye oli aivan omaa luokkaansa.

Jotta ilta ei olisi vähempää kuin täydellinen, Laibachin oli tarkoitus soittaa viimeisenä artistina sisälavalla. Nephilimien loistavuudesta edelleen hämmentyneinä otimme pikamarssimme määränpääksi Rheinparkhallen. Vielä oli riittävästi aikaa vilkaista Slovenian poikain tervehdys festivaalikansalle.

Ovella kuitenkin ilmeni jotain hämminkiä. Järjestymiehet eivät ottaneet enempää yleisöä sisään, ja selittivät kovasti jotakin megafonien välityksellä. Paikallista kieltä ymmärtämättöminä päädyimme ihmettelemään oliko keikka niin suosittu, että halli oli viimeistä myöten täynnä vai mikä mahtoi olla homman nimi. Joku ystävällinen natiivi osasi kertoa Laibachin vetäneen niin tiukkaa settiä, että ripustukset olivat pettäneet, ja keikka oli tältä osin peruttu. Tosin bändi oli lupautunut soittamaan myöhemmin Teatterissa, kunhan kaikki kamat saataisiin siirrettyä sinne.

Katsoimme parhaaksi siirtyä nautiskelemaan virvokkeita myöhempää keikkaa odotellessamme. Myöhemmin saimme kuulla, että jo edellisen bändin aikana lava oli natissut liitoksissaan ja oli ollut vain onni onnettomuudessa, ettei kenellekään sattunut mitään lavan romahdettua.

Kun lopulta onnistuimme harhailemaan toiselle sisälavalle reilusti yhdentoista jälkeen, bändi ei kuulemma vieläkään ollut aloittanut. Vaikutti siltä, että suurin osa festivaalivieraista pyrki sisään samaan aikaan, joten päätimme istahtaa ihan suosiolla sivummalle nauttimaan raikkaasta yöilmasta.

Loppujen lopuksi bändi aloitti lähempänä puolta yötä, ja isäntäväkemme väsymyksen vuoksi päätimme poistua alueelta jo tässä vaiheessa. Laibach on aina ollut upea livekokemus, mutta koska muutaman kerran olen jo saanut tästä paatoksesta nauttia, en vastustanut poistumissuunnitelmaa.

Sunnuntai 19.7.

Sunnuntaiaamu venyi vielä edellistäkin pidemmäksi ja allekirjoittaneen unet jäivät vielä edellisyötäkin ohuemmiksi. Vaikka varsinaiset klubit jäivät lauantailtakin väliin, pienet jatkomme kestivät pitkälle aamun tunteihin, mutta kun kivaa on niin sitä tulee pitää huolella!

Hocico on yksi niistä bändeistä, joka pitäisi kokea hämyisellä klubilla. Mitä vähän tuli seurattua keikkaa sivusta se ei suuresti vakuuttanut auringonpaisteisella päälavalla. Tämänkaltainen musiikki potkisi paremmin sisätiloissa. Yleisöä kuitenkin tuntui riittävän niin Hocicolle kuin muillekin artisteille, eikä päälavan edessä näkynyt hiljaista hetkeä koko festivaalin aikana.

Sunnuntaita kiusasi muutama pahempi sadekuuro, mutta onneksi suurimman osan ajasta ilma pysyi lämpimän leppoisana. Kaunis keli innosti ihmiset improvisoimaan ulkoilmatanssilattian päälavan läheisyyteen. Kukin tamppasi Hocicon tahtiin omalla hämyisten klubien kätköissä hiotulla tyylillään. Kokemusta voisi kuvailla goottitanssin sekatyylin epäviralliseksi Saksan osakilpailuksi.

Edellisillan ongelmat Rheinparkhallessa eivät olleet ratkenneet ja sunnuntain keikat oli jouduttu siirtämään kokonaisuudessa Teatteriin. Ilmeisesti samasta syystä johtuen aikataulut pettivät pahasti. Bändit aloittivat lähestulkoon poikkeuksetta vähintään puoli tuntia myöhässä.

Saksalainen Qntal oli paikalla neljän hengen kokoonpanolla, johon kuului syntetisaattorin soittaja Philipp Groth, laulaja Syrah, kieli- ja jousisoittaja Michael Popp sekä liverumpali Markus Köstner.

Keikan aikana valoja ja savukonetta käytettiin hienosti vahvistamaan musiikin tunnelmaa. Välillä lava oli täysin vihreänä, jolloin mieleen juolahteli väkisinkin keijut vehreässä metsässä. Allekirjoittanut ei osaa saksaa, joten kappaleen todellinen tarina jäi arvoitukseksi.

Vieressäni keikkaa kuuntelemassa oli joku valkoiseen paitaan sonnustautunut, lähemmäs neljääkymmentä hipova, puolikalju, pitkähiuksinen mieshenkilö. Mies hytkyi kummasti musiikin tahdissa ja ohikulkevat naispuoliset henkilöt hän päästi kumartaen ohitseen. Aluksi pohdin, että jo on kummallinen tapaus, mutta heti kummastelujeni jälkeen totesin, että mikä minä olen arvostelemaan miten kukin musiikkinsa nauttii.

Toinenkin tuntemattomaksi jäännyt kappale jäi erityisen hyvin mieleeni. Se alkoi rauhallisesti, kunnes säröllä pauhaava sähkökitara ja rumpujen basari alkoi tykittää, sininen valo ja strobot valtasivat lavan. Tämä oli keikan ainoa mättöbiisi, joka hieman jopa hätkähdytti rankalla menollaan, muiden kappaleiden ollessa leppoista taivaanmaalailua.

Keikka toimi hienosti kokonaisuutena. Bändi hoiti homman kotiin hienosti ja muutkin esiintymiseen liittyvät puitteet olivat kunnossa. Mikäli pitää fiilistelystä, eivätkä paikoittaiset syntetisaattorikikkailut häiritse, Qntal on oiva live-kokoonpano.

Upea festivaalikokemus ei olisi täydellinen ilman asianmukaista loppuhuipennusta ja Camouflage tarjosi sen. Sisälava oli tunnelmalliselle bändille ehdottomasti oikea ratkaisu. Sekä musiikki että visuaaliset tehosteet pääsivät siellä paremmin oikeuksiinsa.

Sinivalojen sivuseinälle loihtima jättimäinen silhuetti laulaja Herren Marcus Meystä loi unenomaisen aavemaisen tunnelman menneistä loiston päivistä. Biisien sovitukset tuntuivat olevan kautta linjan hieman tiukempaa jytkettä kuin levyillä, joten bändi upposi paremmin festivaalin kokonaiskattaukseen, kuitenkaan liikaa tinkimättä omasta linjastaan. Muutenkin napakampi ote biiseihin soveltui erinomaisesti festivaalikeikalle. Kaksipäiväisen rupeaman viimeisenä bändinä liian rauhallinen maalailu ei ehkä olisi saanutkaan yleisöä enää samanlaiseen ekstaattiseen tilaan.

Yhtye tarjoili kaikki hittinsä Great Commandmentista encoren Love Is a Shieldiin, ja viimeistään ne saivat yleisön hurmoksen valtaan. Valojen rytmikäs tanssi kehysti kauniisti tunnelmallisia synamelodioita rumpukoneen naputtaessa rytmiä yleisön tanssahtelulle.

Tätä oli festivaaleille lähdetty katsomaan, ja täytyy sanoa, että keikka ylitti odotukset. Pidemmänkin rupeaman tätä nannaa olisi jaksanut katsella ja kuunnella vaivatta. Bändi pääsi oikeastaan oikeuksiinsa vasta livetilanteessa. Kotona levyltä kuunneltuna ei ole mahdollista tavoitella samaa hurmoksellista mielentilaa, jonka keikalla sai kokea. Jos tilaisuus tulee, on tämä koettava uudelleen.

Kaiken kaikkiaan Amphi Festival 2009 oli muistorikkaan positiviinen yllätys. Yleinen tunnelma festivaaleilla oli hyvä. Saksassa riittää festivaaleja goottialakulttuurillekin joka lähtöön, mutta ainakin Kölnin alueen synkiöille tämä vaikutti olevan Se juttu. Mukavahan se on festaroida, kun juhlat löytyvät omasta pitäjästä.

Ulkomaanvieraatkin täällä otettiin lämpimästi vastaan, ja uusia tuttavuuksia löytyi sen verran, että seuraava reissu Reininmaahan lienee entistäkin antoisampi. Kenties seuraavalla kerralla Amphiin voisi reissata jopa teltan kanssa. Siinä festivaalileirinnän meiningissä on kuitenkin aina oma tunnelmansa. Jospa ensi vuoden antiin sisältyisi enemmän kitaravetoista musiikkia, niin syvässä harkinnassa tämä kesän festarikattaukseen.

Teksti: Ville Kankainen ja Joni Valtanen
Kuvat: Ville Kankainen