Ruisrock 2009

Lopetin Ruisrockissa käymisen vuoteen 2002. Silloin olin käynyt pari kertaa Vantaan Festivaalit Oy:n järjestämässä Ruisrockissa ja todennut, että ne ryökäleet ovat pilanneet minun kotifestarini, jossa olin käynyt joka kerta vuodesta 1991 lähtien ja josta tuolloin nuorena ja tuoreena aloitin edelleen jatkuvan festivaaliurani. Kovia nimiähän siellä on esiintynyt sittemmin, kun ”uusi” Ruisrock saatiin kunnolla rullaamaan, mutta boikotti on pitänyt ja mitä olen tutuilta kuullut, niin ihan aiheesta. Omiin juomiin kohdistuvat natsitarkastukset, liikennejärjestelyt alueen ulko- ja sisäpuolella ja joka paikkaan jonottaminen eivät ole houkutelleet osallistumaan. Tätä juttua varten kuitenkin menin paikalle.

Perjantai 3.7.

Reippaan pyöräilyn jälkeen saavun festivaalialueen tuntumaan. Tähän aikaan, ensimmäisen esiintyjän vasta möyrytessä teltassa, ei turvatarkastukseen tarvitse jonottaa kuin 15 minuuttia ja niinkin pitkään lähinnä siksi, että kaikkia portteja ei ole vielä avattu. Odotus sujuu tarkoitusta varten varattua jonotusjuomaa siemaillessa. Ainoa hyväksytty tapa kuljettaa omaa alkoholijuomaa porttien sisäpuolelle on omassa vatsalaukussa, mutta tärkeiden raportointitehtävien vuoksi jätän enemmän nestetankkauksen jollekin muille juhlille. Seurailen vierestä, miten järkkärit takavarikoivat eräältä seurueelta repullisen järjestysmiesliivejä. Hiukan epäselväksi jäi, mitä joukko olisi liiveillä tehnyt, jos olisi saanut ne alueelle vietyä: mitä iloa on esiintyä festivaaleilla järjestyksenvalvojana, takavarikoida kanssajuhlijoiden viinoja, ottaa liivit pois ja juoda ne itse? Vai rynniä keltaisten liivien turvin eturiviin?

Ensimmäinen orkesteri, jota ehätän kunnolla katsomaan, on Viikate. Kitarat soivat kauniisti, helismaahevi kulkee ja Kaarlen välispiikit vilisevät puujalkoja, ei siis mitään uutta, mutta ainahan tätä mielikseen kuuntelee. Jo ennen keikan loppua vipellän niittylavalle väijymään Stonea. Marsuja on lavalle kasattu komeat 18 kappaletta. Iso osa kentälle kokoontuneesta yleisöstä on ollut korkeintaan isänsä irstaana ajatuksena silloin, kun tämä suomirässin pioneeri eli suuruutensa aikoja, mutta se ei näytä menoa haittaavan. Pitti pyörii nuorin voimin, soittajien itsensä kanssa samaan ikäluokkaan kuuluvien vanhempien yleisönedustajien seuraillessa nostalgiapläjäystä rauhallisempana taaempaa.

Jos juontajan yleisönhuudatuksen äänenpaineen perusteella pitäisi arvioida, niin Children of Bodom on kovempi bändi kuin Slipknot. Juontajana niittylavalla toimii joku Jusu, jota en tunne enkä tiedä. Ties mikä vantaalainen. Oikeaa Ruisrockia sentään juonsi Pedro Hietasen viikset, jotka kertoivat saman vitsin kolme kertaa jokaisena kolmena festivaalipäivänä. Oi niitä aikoja.

Dead By April aloittaa niittylavalla 7 minuuttia myöhässä, mikä on pahin havaitsemani ohjelman myöhästyminen koko kolmen päivän aikana ja tässäkin oli syynä joku lentosekaannus. Kyllä on taas ruotsalaiset osanneet, koneet pimputtaa ja nätti poika laulaa hennolla poikabändinuotilla, sitten vaihdetaan yrmykitaroihin ja tatuoitu korsto karjuu lippalakki vinossa. Kontrastia on haettu ja sitä on löydetty. Lähinnä tästä tulee mieleen joku fantasiahevi, missä välillä lauleskellaan hennolla keijukaisäänellä ja välillä öristään peikkojen lailla. Jätän keikan sikseen ja lähden Converse-lavalle katsomaan Callistoa ja uittamaan kameraa lonkerossa.

Jälleen nopea siirtymä alueen toiseen nurkkaan eli telttaan Mokomaa vilkuilemaan. Siitähän ei sitten tule kyllä yhtään mitään, sisälle mahtuu juuri ja juuri peränurkkaan seisoskelemaan ja sielläkin ilma on niin täynnä pölyä ja hikeä, ettei tarvitse olla astmaatikko saadakseen hengenahdistuksen.

Pois, toisaalle, eli takaisin rannan puolelle Deathstarsin pariin. Komeat on pojilla koppalakit ja ruotsalaisen miehiseen tapaan kehuvat vuolaasti, miten hyvältä Jyrki 69 näyttää tullessaan suihkusta. Siirryn rantalavan viereiselle anniskelualueelle odottelemaan The Wildheartsia, jonka pitäisi tuota pikaa aloittaa soittonsa paviljonkilavalla. Mitäänsanomatonta korvasta-sisään-toisesta-ulos-rokkia soittavat vanhempien ammattimiesten, katsantokannasta riippuen, joko ammattimaisella tai leipääntyneellä otteella. Olen juuri poistumassa paikalta, kun kuulen jotain römäkkään tuttua ja ajattelen, että lainabiisivalinta sentään osuu kohdalleen, mutta sitten selviää, että ovat vaan pihistäneet Ace of Spadesin riffin oman biisinsä alkuun.

Vaellettuani jo pariin kertaan alueen äärimmäisestä nurkasta toiseen, en sitä jaksa enää CoB:in takia lähteä tekemään, vaan menen niemennokan anniskelualueelle ryystämään Jallua. Sieltä käsin on myös hyvä seurata Disturbedin möyryntää rantalavalla, koska mihinkään lähemmäskään ei mahdu radiohittien hurmaaman yleisön täyttäessä rannan. Disturbedin suosiolla on se hyvä puoli, että teltassa on tilaa vaikka makoilla ja antaa Neurosiksen ääni- ja kuvamaailman vaikuttaa ansaitsemallaan tavalla. Tuskan aurinkoisella päälavallahan moinen tumma progeilu ei uponnut ollenkaan, mutta nyt toimii.

Axe Guitar Hero -teltalla jaettiin deodoranttinäytepurkkeja isoista laareista, ja niitähän sitten suihkuteltiin, ilmaisia kun olivat, koko saari täyteen. Muina päivinä niitä ei enää näkynytkään, lievätkö loppuneet vai olisivatko järjestäjät määränneet lopettamaan jakamisen, kun maa oli täynnä tyhjiä suihkepulloja ja ilma alueen yllä kuin drag king -kilpailun takahuoneessa.

Kerran vielä palaan rantaan. Totean, että Maj Karma vetää paviljongilla kivan hittiputken ja Conversella Magenta Skycode on illan popein anti. Sitten niitylle katsomaan metalliperjantain pääesiintyjää, Amerikan vappunaamariorkesteria Slipknotia. Maa sananmukaisesti keinuu, aivan kuten joskus krapulassa, paitsi että tällä kertaa se on todellista, muidenkin ihmisten havaitsemaa, kun gumminaamarihiipparit hypyttävät rokkikansaa ja yhteen ääneen todetaan, että ihmiset = paskaa.

Perjantain ohjelma loppuu siihen, mutta kaupunkiin pääseminen on sekin oma ohjelmanumeronsa. Pyöräilijät ohjataan vanhaan tapaan pimeälle, mutkaiselle ja mäkiselle polulle ja jalankulkijat suoralle ja valaistulle rantatielle. Kai tässä joku järki on, ainakin kävelijöitä on niin paljon enemmän, että he täyttäisivät pyöräilyväylän turvoksiin asti. Jostain syystä polulla on myös paljon jalankulkijoita, jotka horjuvat ja poukkoilevat niin kuin vain koko pitkän illan ryypänneet festarieläimet voivat, ja fillarointi on melkoista extreme-urheilua. Muina iltoina ihmisiä onkin ohjattu paremmin ja pyöräilyväylällä saa oikeasti pyöräillä rauhassa. Pääsen kuitenkin kaupunkiin ilman ruumiinvammoja.

Lauantai 4.7.2009

Lauantaiaamuna herään jo varhain, kymmeneltä (se on varhain, jos on mennyt nukkumaan kuudelta), koska olen unessa nähnyt täydellisen viinankätkentäsuunnitelman ja sitä on päästävä heti toteuttamaan. Ikävä kyllä suunnitelma menee hyvin pitkälti hukkaan, koska tarkastusportilla on tällä kertaa jokseenkin ylimalkainen. Kassissa, johon hädin tuskin vilkaistaan, minulla on kaksi avaamatonta; tarkoitan ihan oikeasti avaamatonta; ½ litran limsapulloa, joita ei tarkasteta millään tavalla eikä kehoani kopeloida pientä taskujen taputtelua lukuun ottamatta. Toisin on ollut joskus, kuten eräs herra R minulle kertoi viime vuonna tapahtuneen: Jääkaappipakastimen kokoinen järkkäri tuuppasi lapiomaisen kouransa suoraan konehuoneeseen ja kun ei sieltä löytänyt mitään sopivan kovaa, niin kaveri vietiin mustalla muovilla verhottuun aitaukseen tarkemmin tutkittavaksi. Mihinkään kumihanskahommiin ei sentään ruvettu eikä sitä kai lakikaan sallisi.

Suomalainen festarikansahan on kehittänyt omien juomien huvialueelle ujuttamisesta suorastaan taiteenlajin, jota harrastetaan samanlaisella tinkimättömällä mielenkiinnolla kuin veronkiertoa, usein myös varsin onnistunein tuloksin. En nimittäin millään saa uskottua, että kaikki nämä ihmiset olisivat onnistuneet hankkiutumaan näkemääni kuntoon juomalla järjestäjän rohevaan kuuden euron annoshintaan myymää alkoholia.

Pyrje oli ehtiä katsomaan Pintandwefallia ja muuten olisin ehkä ehtinytkin, mutta jäin portille odottelemaan kaveriani, jonka hallusta tavattiin vaarallinen ase, 20 cm mittainen polkupyöränpumppu, joka hänen piti viedä narikkaan ja sen jälkeen uudestaan jonottaa tarkastukseen. Odotellessani piipahdan teltassa vilkaisemassa Asa & Jätkäjätkiä ja muistan, että minähän en pidä räpistä, suorastaan vihaan sitä. Vaikka letkeä reggaen rytmi vielä miellyttäisikin, niin päälle höpötettävä molotus saa verenpaineen nousemaan. Poistun rantalavan suuntaan, jossa esiintyy se kuuluisin Ultra Bran jälkeinen eli Scandinavian Music Group. Tälläkin joukkiolla riittää radiohittejä soitettavaksi, mutta minä vaan vihellän matkallani paviljongin rinteeseen.

CMX jyräyttelee voimasointujaan siinä puiden takana, mutten vaivaudu lähemmäs katsomaan. Kuulehan sen tähänkin, ja onhan ne rumat äijät nähty monta kertaa, alkaen vuodesta 1993. Se vaan jäi askarruttamaan, että vieläköhän Aki Ville saa kahden euron kolikot mahtumaan sieraimiinsa? Myös Maija saa vilkkua niityllä omassa rauhassaan ja Reginaa tuskin jaksaisin jonottaa katsomaan, Converse-lava kun sijaitsee anniskelualueella ja sinne on jo tässä vaiheessa päivää kertynyt 50 metrin jono. Sitäpä voisikin järjestäjille ehdottaa, että mainitun lavan rintamasuuntaa jos ihan hiukan kääntäisi rantalavan suuntaan, myös juottokarsinan ulkopuolelta voisi musiikkiesityksiä paremmin seurata.

Rantalavalla alkaa Eppujen reppu jupista ja kaikki 40-vuotiaat merkonomit ovat mehuissaan. Kaipa tuo nuoruuden aikaisten hittien veivaaminen päivätyön voittaa, mutta minua ei nyt jaksa kiinnostaa, vaan tallustan telttaan katsomaan Don Johnson Big Bandia. Perille päästyäni muistan uudestaan, että minähän vihaan räppiä, mutta menköön nyt tämän kerran, kun poppi muuten kulkee oivasti. Ilma teltassa on taas hädin tuskin hengitettävissä, sen verran paljon tanssijalkoja tömähtelee pölyisään maaperään. Riennän paviljonkilavan nurkille syynäämään Egotrippiä. Siinähän on taas bändi, joka kevyesti täyttää tunnin festarisetin vuosien aikana kertyneillä radiohiteillä. Minun henkilökohtainen suosikkini on Matkustaja. Siitä tulee niin eläviä takautumia Sziget-bussireissuista: Yöllä linja-autossa, yksi väsynyt matkustaja… Nouset kyytiin kerran, Oot kyydissä aina, aina, aina, aina.

Vielä ennen Tehareita käyn pikaisesti vilkaisemassa Ladytronia ja totean sen köyhän miehen Pet Shop Boysiksi, suorastaan rutiköyhän miehen. Tehosekoitin puolestaan vaikuttaa siltä, että on tultu puoliväkisin tekemään vähän väsynyttä paluukiertuetta, kun kaljarahat on loppu, mutta ei se näytä rannalla tungeksivaa yleisöä haittaavan.

In Flames laittaa eturivin tytöt kivasti kiljumaan ja mikäs siinä on kiljuessa, ainakin laulajan hiustyyli on kohdallaan. Menen jälleen Converse-lavan anniskelualueelle katsomaan, miten kulkee The Capital Beatin kotimainen ska, ja kulkeehan se. Sää on kolea, tuulee kuin venäläisessä elokuvassa ja hiukan meinaa alkaa viluttaa märissä kengissä, mutta jalluteltasta saa lämmikettä ja uusia ja vanhoja kavereita on niemi täynnä: yhtälö, joka johtaa siihen, että seuraan The Soundsin anniskelualueelta käsin. Hyvinhän se sinne kuuluu; vain lievästi jälkikäteen kuvia katsellessa harmittaa, että olisihan niitä Majan mikroshortseja voinut lähempääkin tiirailla.

Kotiteollisuuden keikalla onkin sitten screenille kuvia poimivalla ohjaajalla kiirettä, kun kaikki tissit pitäisi saada ainakin kerran näytettyä. Saattaa siinä kyllä yhtä ja toistakin tyttölasta seuraavana päivänä hieman morkkistaa, kun kerrotaan, että ”oot sitte näyttäny tissis 10.000 ihmiselle, ku yks ruma reuhutukka yllytti”. Olkoonkin, että yllyttäjä oli Hynynen.

Sunnuntai 5.7.2009

Sunnuntaina on tähtäin Röyhkä & Rättö & Lehtisalossa. Olisi suorastaan vähän paineita nähdä tämä kokoonpano, kun kuitenkin Kaukon uraa on tullut seurattua, hyvänen aika, ainakin 15 vuotta. Kyllähän tämä show näkemisen väärti on, oli nimittäin sen verran raju meininki, että Kakella tuli oikein paita pois housuista. Saisivat vaan jo kohta julkaista toisen levyn, ettei biisejä tarvitsisi venyttää niin paljoa. Vaikka kuinka on taitavia soittomiehiä, niin ei niitä progevenytyksiä montaa minuuttia jaksa. Senhän voisi tähän vielä mainita, että tuli sitä Pori-rockia muutenkin nähtyä: Risto soitti teltassa, kun jonottelin fillariparkkiin, ja esitys näkyi kätevästi niittylavan screeniltä.

Otan muutaman askeleen rantaan päin odottelemaan Ismon Tehokasta esitystä. Yllättävän täyteläinen on äänimaailma, ottaen huomioon, että lavalla on vain kaksi ukkoa, mutta kai se on sitä ammattitaitoa, ja onhan sillä Majamäellä hirmuinen patteri kaikenlaista hakattavaa siellä. Siinä ympärilleni katsellessa huomaan, että alueella näkyy paljon lapsiperheitä. Niitä seuraillessa tuli mieleen, että mahtaako siinä isä kertoa pojalleen, että "niin, Mirko-Antero, tuossa pusikossa sinut laitettiin alulle silloin '97, kun Bowie päälavalla veteli China Girliä".

Seuraava tarkemmin seurattu akti onkin sitten The Crashin vihoviimeinen keikka. Olettaen tietysti, etteivät tee Ceeämäxiä tai tehareita ja palaa muutaman vuoden päästä lauteille. Olihan siinä tiettyä liikutusta havaittavissa kanssakatsojien ilmeissä ja itselläkin tuli konkreettisesti ilmi, että yhtye on ollut olemassa ja tehnyt hittejä 18 vuotta, kun niin moni kappale kuulosti tutulta. Keikka päättyi herkkään versioon Eläkeläisten Kiitokset Humpasta -kappaleesta. Värikkäät pallot pomppivat pois, puhkesivat, ja he olivat menneet.

Pikainen vilkaisu, että Amorphiksen Joutsenella on tukka tallella, ja sitten niittylavalle humppaamaan Gogol Bordellon tahtiin. Enpä olekaan aikoihin ollut humppamadossa, sehän on ehdottomasti käytännöllisin tapa liikkua paikasta toiseen täydellä festarikentällä. Muutenkin keikka on silkkaa punkkia, pogoa ja baila bailaa alusta loppuun. Tästä on hyvä jatkaa rantaan elvismetallin pariin, eli seuraavana ohjelmassa Volbeat. Teltassa musisoivat kolme huutomerkkiä jätän omaan arvoonsa. Jos ei bändilleen parempaa nimeä keksi kuin ääntämiskelvottoman merkkiyhdistelmän, niin pitäkööt tunkkinsa. Miten radiotoimittaja juontaa sisään yhtyeen, jonka nimi on !!!, kysyn vaan?

Tanskalaiset näyttävät vetäneen paikalle puoli Turkua ja muutaman turistinkin. Jos olen aiemmin sanonut rannan olleen täynnä, niin olen ehkä liioitellut: nyt ranta vasta on oikeasti täynnä. Keikka menee jokseenkin samoilla nuoteilla kuin Tuskassa viikkoa aiemmin, kultalevystä kiitteleviä välispiikkejä myöten, mutta mikäs siinä jos kansa tykkää. Ja miksei tykkäisi, onhan tämä metallin ja rock’n’rollin yhdistelmä jotain, mitä ainakaan minun tietääkseni ei ole ennen tehty, ainakaan sellaisessa mittakaavassa, että olisi maine tänne Itämeren pohjoisrantaan saakka kiirinyt.

Sitten alkaa olla nämä soittojuhlat pulkassa. Vielä on jäljellä yksi musiikkiesitys, Faith No More. Etukäteen tunnustan, että minä olen niitä ihmisiä, jotka toistuvasti sekoittavat FNM:n ja Red Hot Chili Peppersin. Kummankaan bändin tosi diggari ei voi ymmärtää, miten se muka on mahdollista, mutta kyllä se vaan on. Sekoitan keskenään sujuvasti myös Limp Bizkitin ja Linkin Parkin, sekä kaikki mahdolliset poikabändit Take Thatista Backstreet Boysiin, ja myönnettäköön, myös Led Zeppelin ja Deep Purple menevät sekaisin aina siihen hetkeen saakka, kun Jon Lordin Hammondit alkavat vonkua.

Mutta asiaan. Kyllä täytyy sanoa, että tämä on festivaalin kovin keikka. Hakkaa Slipknotin ja Gogol Bordellon, Röyhkän, The Crashin ja kaikki. Patton on hurja äänitaiteilija ja paikoitellen nuijii maanisuudessaan jopa Nick Caven Provinssin vedon. Bändi on puettu pastelliin kuin ruotsinlaivan yökerhoon, mutta jos Amorellan picnickristeilyllä tähän malliin veivattaisiin, saisi rajavartiolaitoksen Super Puma kuskata laakerit punaisena mummoja TYKSin teho-osastolle. Hypnoottista lapset, juurikin sitä. Pieni kritiikin poikanen kohdistuu siihen, että jos ruvetaan lavalla kesken keikan punnertamaan, niin punnerretaan sitten kunnolla, rinta maahan, eikä vaan hiukan koukisteta kyynärtaipeita. Ei taida olla Pattonin poika armeijaa käynyt...

Sunnuntaina ohjelma loppuu sen verran aiemmin kuin muina päivinä, että ehtii mainiosti Whisky Bariin summaamaan viikonlopun annin ja hehkuttamaan niille, jotka eivät paikalla olleet. Minulta kysytään, miten voin olla niin raivostuttavan hilpeä kolmen päivän festivaalirymyämisen jälkeen. Vastaan, että minä pidän festivaaleista ja festivaalit pitävät minusta. Myös Ruisrockista, sittenkin, kaikesta huolimatta.

Teksti: Timo Koski
Kuvat: Juhani Lahtinen

Katso myös kuvagalleria ->