Kanonbra! – Metaltown Göteborgissa rokkasi hevisti!

Metalli ei todellakaan ole musiikkiani. Viisi vuotta sitten ei minua olisi saanut hevifestareille edes lupaamalla ilmaista lippua Madonnan keikalle. Ehkä musiikkimakuni on karaistunut intohimoisesti metallimusiikkiin suhtautuvan kaveripiirini seurauksella. Ehkä olen sittenkin alkanut löytää hevimetallista soundeja ja fiiliksiä, jotka takertuvat ihailemieni pitkien kitarasoolojen ja maskuliinisen äijämeiningin vauhdittamana tajuntaani kuin kärpänen hunajaan.

Koska olen vastikään muuttanut Göteborgiin, jonka keskustassa järjestetään kovanluokan bändejä, kuten Slipknotin, Opethin ja Volbeatin, sisältävä yli 22 000 kävijän metallifestari, en voi väittää ettenkö mielelläni lähtisi sinne. Minähän vaikka maksan tästä huvista! Ja tuleehan sinne lisäksi kauan inhoamani, mutta mielenkiinnolla seuraamani Marilyn Manson.

Perjantai 26.6. – Hevibändi helvetistä ja ensivaikutelma Metaltownista

Matka rautatieasemalta festaripaikalle taittuu Suomesta iltakoneella saapuvan ystävän kanssa kymmenessä minuutissa. Perjantai-illan hämärtyessä ja folksölit kourassa kapuamme valtavan sillan yli Hisingenin saarelle. Metaltown järjestetään kirjaimellisesti ydinkeskustassa. Paikasta tekee mielenkiintoisen se, että se on satama-alueella ja lähes kokonaan veden ympäröimä. Se, että saa hönkiä asfaltin höyryä yli 30 asteen helteessä, tuntuu sopivan hyvin metallifestarin ilmapiiriin. Satama-alueella voisi myös olettaa pörräävän vihaisia lokkiparvia valmiina ruikkaamaan valkokeltaisia yllätyksiä festarikansan niskaan. Ihmetykseksemme jättävät ruotsalaiset lokit meidät ystävällisesti rauhaan.

Helsingissä olen ihastellut aina Tuska-festivaalin kaupunkiin houkuttelemia gootti- ja hevarityttöjä ja -poikia ja heidän valtatyylistä poikkeavaa asustusta. Göteborgissa ei samanlaista tyylin iloittelua tapaa. Totean näin toisaalta harmikseni. Voin kuitenkin lopettaa välittömästi oman kesäisen kukkamekkoni häpeämisen, koska ruotsalaiset hevi-misutkin ottavat festaripukeutumisen iisisti.

Alue vaikuttaa pieneltä. Black-stagella (päälava) soittava Skandinavian hardrockilla valloittanut Volbeat kaikuu sataman kiviseinistä, jotka muodostavat omituisen akustisen ympäristön. Saapuessamme kuulemaan tanskalaisen hardrockin viimeiset helmet valmistellaan päälavan vieressä samaan aikaan Red-stagea Disturbediä varten. Kyllä, lavat sijaitsevat vieri vieressä, ja laiskimmat voivat valita paraatipaikan niiden välissä olevalta alueelta ja nähdä lähes taukoamatta bändejä liikauttamatta evääkään. Ihan kätevää.

Hellepäivän jälkeen olutalueet, kaiken kaikkiaan kaksi kappaletta, ovat täynnä, ja festarikansaa on perjantain aikana kertynyt jo valtava määrä alueelle. Liput on myyty loppuun molemmille päiville jo viikkoja sitten. Bananpirenin eli banaanilaiturin erikoisuus tulee ilmi, kun Disturbed astuu lavalle ja virittää joskus jopa tunnelmalliseksi äityvällä musiikilla yleisön – laituri todella huojuu yleisömassan mukana. Jään mielenkiinnolla odottamaan illan pääesiintyjää Slipknotia ja mietin, mitkä resonanssi-ilmiöt laiturissa kehkeytyy, kun helvetillisiin maskeihin pukeutunut Slipknot päästetään irti.

Ystäväni kertoo, että näkee Slipknotin jo toisen kerran viikon sisällä ja että tahti jatkuu samanlaisena vielä seuraavan viikon Ruisrockissa. Olenko yleissivistymätön, kun voin kertoa, että tämä on ensimmäinen Slipknotin keikkani? Odotan hyvää showta ja oikeasti tiedän jo ainakin nimeltä yhden biisin, All Hope Is Gone. Slipknot juttelee meille ”motherfuckerseille” mukavia ja huudattaa myös festarialueen viereiselle sillalle ilmaiseksi kertynyttä tuhatpäistä yleisöä, mikä saa kentällä olevan väen buuaamaan. No, ihan varmasti yleisön seassa itse alueella on tunnelma tiiviimpi, vaikka kieltämättä tulee mieleen, onkohan sillalta (ilmaiseksi) parempi näkyvyys itse lavalle. Slipknot ei kyllä jätä kylmäksi ja minäkin jo yritän tapailla sanoja tutun kuuloisista biiseistä. Latautunein mielin voimme jäädä odottamaan lauantaita.

Lauantai 27.6. – Japanirokki kolahtaa ja Manson diivailee

Lauantaina kävelen alueelle jo tietäen mitä odottaa – hyvää musiikkia. Päätän parkkeerata kolmantena lavana toimivan teltan katveeseen ja kuunnella alkajaiseksi ruotsalaista All Helliä. Salaa yritän ruskettaa myös sääriäni puoliksi auringossa istuen. Teltta toimii yllättävän hyvin areenana ja hitaasti All Helliin lämpiävä yleisö lämpiää vähintään muoviteltan trooppisen ilmaston vuoksi.

Jatkan ruotsalaiseen metalliin tutustumista thrashmetallia soittavan The Hauntedin opastuksella. Bändi on kotimaassaan huippusuosittu ja päälavan edusta täyttyy mustanpuhuvasti. Tunnelmaan eläytyvän laulajan Peter Dolvingin karjuessa suloisia metallisointuja laitan korvatulpat tiukemmin tärykalvojeni läheisyyteen.

Sitten lavalle astelee jotain erikoista – mustiin nahkahousuihin pukeutuneen ja Johnny Depp-tyylisen Pirates of the Caribbean-kiharapilven omistavaan laulajaan ei voi olla ihastumatta. Lavalla on Dragonforce. ”Tits out!”-kommentit ja nopeampaakin nopeammin ja puhtaammin kulkevat kitarasoolot ällistyttävät. Melkein kysyn itseltäni, että ovatko nämä tyypit tosissaan. Intohimoinen ja humoristinen suhtautuminen esiintymiseen ja soittamiseen kertovat sen kuitenkin kysymättä. Hevimetalli voi siis olla myös hyvin viihdyttävää, kiitos sellaisten bändien kuin Dragonforce.

Dragonforcen uuvuttamana ja ihastuttamana keskityn hetkeksi alueen ruoka- ja juomatarjontaan. Se ei ole suuren suurta, mutta perustarpeet täyttyvät joka tapauksessa. Hellepäivän pelastukseksi alueelle on järjestetty juomapiste, josta tyhjään muovipulloon voi hakea vettä milloin tahansa. Unkarista Ruotsiin rantautunut festariherkku ”lángos” kelpaa hyvin lounaaksi. ”En Göteborskare, tack!” ja saan käteeni munkkitaikinakuoressa smetanaa ja kaviaaria. Mums!





Iltapäivän kohokohdaksi olen ympyröinyt itselleni ohjelmatarjonnasta kolme japanilaista rokkibändiä: Girugämesh, MUCC ja Dir En Grey. Girugämesh antaa odottaa hyvää kahdelta seuraavalta. Sen rokkirallit vetoavat minuun ja jengi hyppii teltassa kuin viimeistä päivää. Jos oltaisiin Suomessa, vilisisi paikka täynnä nuoria japanilaisten teinityyliä matkivia viisitoistakesäisiä. Girugämesh toimisi varmasti isommallakin areenalla, mutta toisaalta teltassa bändiä pääsee lähemmäksi tarkastelemaan ja soundit lyövät vasten kasvoja ärhäkämmin. MUCC soittaa vaihtoehtoisesti metallia, hardrockia, poppia, jazzia tai funkia. Tai siltä se ainakin kuulostaa. Päätän, että kuuntelen japanilaista rokkia jatkossakin ja pienemmät bändit kuin isommalla lavalla esiintyvä Dir En Grey saavat minun huomioni.

Marilyn Manson, juupa juu! Minun mielessäni tästä kummajaisesta pitäminen on jotenkin rivoa. Toisaalta en voi kieltää, ettenkö pidä Mansonin musiikista. Siinä on tarttuva melodia ja useat biisit vetoavat tunteisiin. Manson haluaa provosoida ja lauantai-illan pääkeikalla tekee sen itseään ironisoiden. Hän on diiva ja keikka keskeytetään useaan otteeseen pieneen ehostustaukoon ja muutaman uuden huulipunakerroksen levittämiseen - tietenkin parrasvaloissa. Mansonin keikka jää mieleen, ei ehkä kuitenkaan mukiinmenevän musiikin takia, vaan kummallisen kiinnostavan persoonallisuuden näkemisen vuoksi. Hyvä päätös Metaltownille, joka onnistui yllättämään hyvillä bändeillä hiukan hevi-skeptisemmänkin kävijän.

Teksti: Sini Eskola
Kuvat: Stiina Rasimus

Katso myös kuvagalleria ->