Pitkä Kuuma Kesä 2009

Fullsteam Agency on jo viiden vuoden ajan järjestänyt kesäkampanjaa nimeltä Pitkä Kuuma Kesä, johon on sisältynyt muun muassa levyalennuksia ja keikkoja. Viisivuotista taivaltaan juhlistaakseen Pitkä Kuuma Kesä laajeni kesälle 2009 ensimmäistä kertaa varsinaiseksi kaksipäiväiseksi festivaaliksi, eikä festivaalin tarjonta missään nimessä joutunut kalpenemaan Fullsteamin aiempina vuosina Suomeen tuomien artistien rinnalla. Kaksipäiväisessä tapahtumassa Helsingin Suvilahdessa esiintyivät mm. kokenut Suomen-vierailija Mogwai, ensimmäistä kertaa 30-vuotisen uransa aikana maahamme saatu Social Distortion sekä toista kertaa Suomessa vierailleet The Flaming Lips ja Crystal Castles.

Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna (27.-28.6.) järjestetyn festivaalin tapahtumapaikkana toimi Flow Festivalinkin areenana parin vuoden ajan nähty Suvilahden voimala-alue Helsingissä. Alueen koko oli kuitenkin kutistettu noin puoleen Flow’n alueesta. Esimerkiksi alueen sisätilat, Voimala ja Tiivistämö, eivät olleet tapahtumakäytössä, kuten ei myöskään Voimalan piha, jolla Flow’n päälava on sijainnut.

Pitkä Kuuma Kesä -festivaalin alue olikin varsin kompakti: kaksi vastapäin toisiaan sijainnutta lavaa (Klubilava ja Kesälava, joista jälkimmäinen oli suurempi) sijaitsivat noin 200 metriä toisistaan alueen kulmissa, ja toisissa kulmissa sijainneilta anniskelualueita pystyi katsomaan molempien lavojen tapahtumia varsin kätevästi. Anniskelualueilla sijaitsi myös bajamajoja, joten sieltä ei tarvinnut välttämättä poistua kuin hakemaan ruokaa. 6000 ihmiselle mitoitettu alue osoitti toimivuutensa, vaikka aivan loppuunmyyty festivaali ei ollut. Lauantaina alueelle oli saapunut yli 5000 ihmistä, ja sunnuntaina festivaalivieraita oli reilu 3000.

Kahden lavan järjestelmä mahdollisti samalla musiikin soimisen lähes taukoamatta. Toisen yhtyeen lopetettua yhdellä lavalla toinen bändi aloitti toisaalla. Näin oli myös mahdollista nähdä kaikki esiintyjäkortissa olleet 22 yhtyettä, vailla huolta päällekkäisyyksistä tai pitkistä kävelymatkoista. Toisaalta alueen pieni koko saattoi olla myös ongelma, jos kohdalle sattui joku artisti, josta ei pitänyt – festivaalialueelta kun ei hiljaisempaa kohtaa juuri löytynyt, ja tapahtuman rannekkeettomuuden myötä alueelta ei voinut poistua, jos halusi vielä myöhemmin saman päivän aikana palata. Onneksi sää kuitenkin suosi festivaalikävijöitä niin, ettei esimerkiksi kuivia vaatteita joutunut kastuneiden tilalle kotoa haikailemaan. Maltaan kastelemasta asusta ei puolestaan voinut toivoa kuin että kesän lämpö sen kuivaisi.

Ei itketä lauantaina, vaan huudetaan – punk raikaa!

Puoli kahden aikaan alueelle oli kertynyt ihmisiä jo muutamia satoja, kun juuri Klubilavalla lopettanutta Anal Thunderia seurasi Kesälavalla Risto-yhtyeen keikka. Setin biisit koostuivat lähinnä kahden uusimman levyn kappaleista. Debyytiltä kuultiin vain jo Riston tunnuskappaleeksi muodostunut Levy-yhtiön Jätkät. Laulaja Ylihärsilä lauloi ja huusi suoria sanoituksiaan täynnä intoa vähän vielä aamutokkuraiselle festariyleisölle. ”Hei kaikki 70 siellä”, kosiskeli Ylihärsilä katsojia yhteislauluun Putoan Kaivossa kappaleen kertosäkeeseen. Vähän vaisusti se vielä kuului, vaikka Ylihärsilä kehuikin kuinka laulu kuului ”ihan täysillä tänne”.

Riston jälkeen puolituntisen keikan Klubilavalla soitti The Capital Beat. Pirteä ska sai yleisön varsinkin eturivissä pomppimaan ja heiluttamana käsiään ilmassa, ja kesäinen groove sopi keliin hyvin. Lämmin ilma loppui melko lailla tasatahtia iloisten rytmien kanssa, sillä kun Disco Ensemble pääsi aloittamaan, peittivät pilvet auringon ja sää viileni selvästi, sääennusteista huolimatta. Monet vetivätkin pitkähihaisia ylleen, mutta aurinkolasit pysyivät kuitenkin päässä, vaikkei aurinkoa näkynytkään. Samalla sään muutos kuvasti hyvin punkimman tarjonnan jatkumista päivän ohjelmassa hieman kevyempien esiintyjien jälkeen. Porilaiset emopunkkarit saivat kerättyä jo enemmän yleisöä eteensä ja kättä ja jalkaa nousi niin eturivissä kuin taaempanakin. Bändilläkin näytti olevan varsin hyvä fiilis soittaa, ja laulaja Miikka Koivisto totesi loppupuolella että on ”viimeksi ollut näin puhki jouluna ’97”. Yhtye ei soittanut ensimmäisiltä julkaisuiltaan yhtään kappaletta, vaan keikan kappaleet oli irrotettu kahdelta tuoreimmalta levyltä.

Klubilavalla päivän ensimmäinen ulkomainen esiintyjä oli laulaja-lauluntekijä Frank Turner. Itsekseen lavalla kitaran kanssa ollut nuori britti soitti akustista folk-punkia, kertoen sanoituksissaan ihmissuhteista, rakkaudesta, politiikasta ja vähän kaikesta. Suu kävi ja sanoja tuli ulos kovalla tahdilla ja vahvasti. Mies oli erityisesti tohkeissaan siitä, että oli samoilla festivaaleilla Melvinsin kanssa, ja että yhtye soittaa heti hänen jälkeensa. Melvins vetikin erittäin tiukan tunnin mittaisen keikan, jonka aikana ei paljoa hengähdystaukoja pidetty tai spiikkeihin panostettu. Biisit yhdistyivät toisiinsa rumpufillien tai kitaravallien avulla, ja yleisö – ehkä eturivissä The Soundsin keikkaa odottaneita tyttöjä lukuun ottamatta – sai legendaariselta amerikkalaisyhtyeeltä varmasti sitä mitä oli tullut hakemaankin. Kappaleiden välillä ja sisällä oli jyrkkiä kontrasteja; hiljaa, kovaa, hitaasti ja nopeasti soittaminen luonnistui yhtyeeltä miten päin vain. Erityisen ihailtavaa oli kahden rumpalin tarkka yhteissoitto ja katseiden avulla tapahtunut kommunikointi.

Helsinkiläiselle Damn Seagullsille oli langennut varsin epäkiitollinen tehtävä soittaa viimeisenä kotimaisena esiintyjänä suurten ulkomaisten nimien välissä. Monet katsoivat ajankohdan olleen otollinen mennä hakemaan ruokaa tai anniskelualueelle nauttimaan virvokkeita. Keikan päättäneet Brutus ja Stony Ground raikasivat komeasti, mutta yhtyettä saattoi itseäänkin vähän harmittaa yleisön hienoinen passiivisuus.

Ruotsalainen The Sounds oli pääesiintyjä Social Distortionin ohella yksi lauantaipäivän eniten yleisöä paikalle tuonut yhtye. Katsojia olikin kerääntynyt kiitettävästi katsomaan yhtyeen discorockia. Laulaja Maja Ivarsson esitti lavalla tuttuja esiintymismaneerejaan – esitteli sääriään, kyykisteli ja heilutti mikrofonin johtoa piiskana. Huikean innoissaan ollut yleisö kiljui, huusi, taputti ja lauloi yhteislauluna kappaletta jos toistakin Ivarssonin johdolla, ja keikka osoitti selvästi yhtyeen fanikannan laajuuden Suomessa. Mikä hienointa, bändin ei edes ”tarvinnut” soittaa keikallaan ensihittiään Living in Americaa!

Lauantai-illan keskipisteenä Pitkässä Kuumassa Kesässä oli kahden ja puolen tunnin mittainen tykitys punkia suoraan Etelä-Kaliforniasta. Rupeaman aloitti viime vuonna comebackin tehnyt Face to Face. Nyrkit nousivat ja heiluivat eturivissä eikä bändi paljoa hidastellut settinsä aikana. Välillä laulaja Trever Keith huudatti yleisöä kovempaa oltuaan tyytymätön heidän panostukseensa ja haistatteli kaljakarsinassa lorviville ihmisille. Punk-keikoille uskolliseen tyyliin lavan eteen muodostui myös kohtuullisen kokoinen mosh pit.

Kellon viisarin lähetessä yhdeksää kävi varsin selväksi, mitä yhtyettä kansa oli tullut festareille katsomaan. Lavan edusta oli täyttynyt asialleen omistautuneista punkkareista ja monen katsojan vuosien odotus palkittiin, kun Social Distortionin johtohahmo Mike Ness asteli lavalle yhtyeensä kanssa raikuvien aplodien ja huutojen saattelemana. Jo keikan alussa Ness pahoitteli, kuinka yhtye vierailee 30-vuotisen uransa aikana vasta nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Keikan biisilista koostui tasaisesti kappaleista läpi yhtyeen pitkän uran – yleisölle tarjottiin lauluja niin debyyttilevy Mommy’s Little Monsterilta kuin uusiakin veisuja tänä vuonna julkaistavaksi tarjotulta uudelta Social Distortion –levyltä.
Äänimaailma keikan kappaleissa vaihteli perinteisestä yksinkertaisesta punk-soinnista hieman mahtipontisempaankin sointiin, ja yhtyeen olisi voinut yhtä hyvin kuvitella vanhan liiton tyyliin ahtaassa varastohallissa kuin suomalaisessa kesäillassa yli 5000 katselijan edessä. Katsojakunta oli varsin vaihtelevaa – yleisöstä löytyi uskollisten punkkareiden lisäksi niin vanhoja rasvisrokkareita kuin nuoria tyttöjäkin. Hämmentävän hieno suoritus kerätä moinen lauma ihmisiä katsomaan yhtyeeltä, jonka tunnettuus Suomessa ei ole hirveän suurta mutta fanikanta varmasti sitäkin uskollisempaa.

Social Distortion muisti keikalla myös juuriaan, pari cover-kappaletta bändin innoittajilta: Hank Williamsin Alone & Forsakenin ja Johnny Cashin Ring of Firen, jonka bändi on myös levyttänyt. Bändin fanit eivät pitkän odotuksen jälkeen varmasti joutuneen pettymään keikkaan, jonka kruunasivat encorena soitetut Prison Bound ja Story of My Life.

Pääesiintyjän lopetettua ihmisvirta alueelta ulos oli kova, eikä ensimmäisen festivaalipäivän päättänyttä The Soundtrack of Our Livesiä ollut katsomassa enää läheskään niin paljoa ihmisiä kuin vaikkapa vielä Face to Facea. Sääli, sillä TSOOLilla oli hyvä livevire päällä, ja johtohahmo Ebbot Lundgrenin persoona ja maneerit tekivät esiintymisestä varsin menevän. Erityisesti mittaviin pituuksiin venynyt, keikan lopulla kuultu hitti Bigtime soi räväkämpänä kuin koskaan. Ruotsalaisrokkareiden tahdit vetivät ensimmäisen festivaalipäivän päätökseen ja punkimman lauantaipäivän jälkeen voitiin hyvillä mielin odotella sunnuntain elektronisen musiikin, indie rockin ja hiphopin kattausta.

Sunnuntai - rauhaa, rakkautta, trendibändejä ja huumaava huipentuma

Vaikka Pitkän Kuuman Kesän toinen päivä koostuikin edellistä päivää kevyemmästä tarjonnasta, ensimmäinen esiintyjä liittyi henkilöhistorialtaan enemmän lauantain tarjontaan. Punk-legenda, Black Flag -yhtyeen laulaja Henry Rollins aloitti päivän kertomalla tarinoita matkoiltaan maissa, joihin hänen kotimaansa USA suhtautuu suurella varauksella, kuten mm. Pakistan, Syyria ja Iran. Samalla Rollins ruoti yhteiskunnan ja maailman tilaa ja korosti sitä, mitenkä ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia kaikkialla ja pitävät samoista asioista, ja että kansojen tulisi tutustua paremmin toistensa kulttuureihin välttääkseen väkivaltaa. Viihdyttävä spoken word -keikka pohjustikin myös moneen otteeseen myöhemminkin päivän aikana kuultua teemaa musiikin kansainvälisyydestä ja yhdistävästä voimasta. Rauhan ja rakkauden sanoma sopikin varsin hyvin kauniiseen, aurinkoiseen hellepäivään.

Jos lauantaipäivänä kävivät sadeviitat kaupaksi infopisteellä, ei sunnuntaina siitä ollut tietoakaan. Sitä vastoin tiskiltä pystyi käymään hakemassa itselleen ilmaiseksi aurinkorasvaa suojatakseen itsensä palamiselta. Rasvaa kuluikin päivän aikana tiskiltä purkkikaupalla, eikä varmasti turhaan. Päivä oli nimittäin yksi kesän kuumimmista ja aurinkoisimmista. Juontaja muistutti keikkojen välissä veden juomisen tärkeydestä. Alueella oli valitettavasti vain yksi vesipiste, joka ruuhkautui välillä pahasti. Useampiakin olisi tarvittu.

Äänentoisto-ongelmista kärsinyt Asa & Jätkäjätkien keikka koostui tasaisesti Asan neljän levyn materiaalista ja noudatti tuttua kaavaa Asan aiemmin nähneille. Lavan eteen ei ehtinyt muodostua vielä mitään tungosta, ja suurin osa ihmisistä nautti letkeistä rytmeistä nurmikon ja anniskelualueen puolella. Klubilavalla Asan lopetettua esiintyi kotimainen Rubik, joka veti täynnä intoa olleen setin. Synasoundit ja kitarat toivat energisyyttä rennommissa tunnelmissa alkaneeseen sunnuntai-iltapäivään.

Harlemista ponnistava poliittinen räppäri Immortal Technique sai kunnian olla ensimmäinen ulkomainen esiintyjä sunnuntaina. Kahden tuplaajan ja DJ Staticin tukemana räppäri huudatti lavan edustalle kerääntyneitä rapfaneja ja räppäsi iskevien rumpujen ja jykevien bassojen säestämänä elämästä ja yhteiskunnasta. Samalla hän muistutti hiphopin maailmanlaajuisuudesta ja siitä, mitenkä kansalaisuudella tai uskonnolla ei ole mitään väliä musiikin levitessä. Näin räppärin ja aiemmin puhuneen Henry Rollinsin välille voi helposti vetää yhtymäkohdan ja päivän kantava teema sai jatkoa.

Elektronisempaa antia ja naislaulajia Suvilahden sunnuntaissa saatiin seuraavaksi kuulla vajaan kahden tunnin ajan. Helsinkiläinen, debyyttilevyään viimeistelevä trendipiirien uusi lemmikki Le Corps Mince de Françoise venkoili lavalla kolmen nuoren naisen voimin. Kosketinsoittaja Malin Nyqvist laittoi läppäristä biitin soimaan, Mia Kemppainen soitti sointuja sähkökitarallaan ja kaikki lauloivat, vaikka päävastuu vokaaleista oli Emma Kemppaisella. Reilun puolen tunnin mittaisen keikan aikana lavan edustan muodikas väestönosa tanssahteli ja hytkyi vain hieman, ennen kuin yhtyeen tunnetuin kappale Ray Ban Glasses sai jalan nousemaan vähän enemmän.

Energisempää meininki oli puolestaan torontolaiskaksikko Crystal Castlesin keikalla Kesälavalla. Viime vuonna Flow'ssa 45 minuuttia myöhässä ollut yhtye oli tällä kertaa ajallaan. Laulaja Alice Glassin ryömittyä lavalle ja rosoisten videopelibiittien kajahdettua äänentoistosta yleisö vauhkoontui, pomppi ja huusi täysin yhtyeen pillin tahtiin. Glassin ja syntetisaattoreista vastanneen Ethan Kathin taustatukena live-esiintymisessä oli tahtia yllä pitänyt rumpali. Ilman koheesiota luonutta rumpalia keikka olisikin voinut mennä jopa liian sekavaksi, sillä Glassin elehdintä maanisen riehumisen ja lakonisten, tyhjien katseiden välimaastossa olisi voinut huonommilla taustoilla jäädä vain joutavaksi outoiluksi. Outoilua keikka oli silti, mutta energistä – kirkuvan, huutavan ja mutisevan Glassin sanoista ei saanut selvää, strobovalot tykittivät taukoamatta ja musiikki jatkui lähes katkeamattomana. Vaikka biisit toistivat paljolti itseään, oli touhussa silti jotain pientä, kummaa viehätystä, ja lavan edusta eli angstisesti sekoilevan Glassin mukana täysillä. Keikka kuitenkin loppui jo n. 40 minuutin jälkeen, ja vaikka aikataulussa olisi ollut tilaa jatkaa, viskasi Glass mikrofonin kädestään ja yhtye poistui lavalta. Juontaja totesi viileästi, ettei tiukka aikataulu anna yhtyeen jatkaa.

Seuraavana vuorossa ulkomaalaisesiintyjien sarjassa oli täällä vielä varsin tuntematon australialainen indierock-yhtye The Temper Trap. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt viisimiehinen kokoonpano soitti kaikuisaa, täyteläisen äänimaailman koristamaa rockiaan lähes pilvettömästä paahteesta nauttineelle festariyleisölle. Hyvin yhteen soittanut yhtye toi ehkä eniten mieleen Arcade Firen ja U2:n (vaikka mahtipontisuudessa ei vielä näihin yhtyeisiin asti päästy) ja samalla myös aiemmin päivällä esiintyneen Rubikin. Pirteä esiintyminen sai yleisönkin hyvin mukaan, mutta encorea ei lyhyeksi jääneen keikan päätteeksi taputuksista huolimatta kuultu.

Ahkerasti Suomessa käynyt skottilainen postrock-suuruus Mogwai oli varmasti yksi Pitkän Kuuman Kesän odotetuimmista tapauksista. Yhtyeen tuttu vähäeleinen esiintyminen jätti tilaa kappaleille, joiden sisältö vaihteli pianolla nostateusta tunnelmasta kitaroiden ryskeeseen ja mölyyn. Keikan kauniisti avannut Friend of the Night sai yleisön hiljentymään ja nauttimaan taidokkaasti rakennetuista kappaleista. Hienoin hetki keikalla koettiin, kun yhtyeen soitto hiljeni vaimeaksi huminaksi ja puheensorina alkoi vallata enemmän alaa äänimaisemasta (erityisesti "beer gardenissa"), kunnes hiljaisuuden jälkeen bändi rysäyttää ilmoille raskaan äänivallin ja jatkaa soittoaan. Ihmiset säpsähtivät ja kuuntelivat hiljaa.

Mogwain jälkeen esiintynyt Minneapolisista kotoisin oleva hiphopryhmä Atmosphere sai samanlaisen vaikean aseman soittaa kuin Damn Seagulls edellisenä päivänä. Rento soitanta ja elämästä kertova räppäys soulahtavan naislaulajan tukemana saivat silti ihmiset nostamaan käsiään ilmaan. Kuitenkin heti Atmospheren jälkeen aloittaneen The Flaming Lipsin keikka vei yleisön odottamaan sankoin joukoin Kesälavan eteen. Näin Atmospheren keikka jäi valitettavasti vain taustamusiikiksi.

Keikka alkoi bändin johtohahmo Wayne Coynen astuttua sisään ilmapalloon, eräänlaiseen avaruuskuplaan, jolla hän teki pienen kierroksen yleisön päällä käsien kannattelemana. Tämän jälkeen The Soft Bulletin -levyn avausraita Race for the Prizen alkutahdit räjähtivät kaiuttimista, Coyne ampui konfettia ja ilmapalloja lensi yleisön päälle. Suuri rakkauden juhla, jota suurin osa vieraista tuli varmasti katsomaan, oli alkanut. Yhtyeen lasershow, jossa Coyne olisi ampunut lentokoneita taivaalta, jouduttiin kuitenkin perumaan turvallisuussyistä, mikä oli suuri harmi. Lavalla nähtiin bändin lisäksi laulajan reppuselkäänsä ottanut karhu, teletappeja taustatanssijoina, jättimäinen mato ja aurinko. Kaunis kesäilta ja laskeva aurinko loi hyvän settingin yhtyeen kokeelliselle rockille. Coynekin viittasi tähän ottamalla spiikissään esiin kappaleen Fight Test kertosäkeen "I don't know where the sunbeams end and the starlight begins", mikä kuulemma pitää Suomen kohdalla täysin paikkaansa. Settilista keskittyi kahden tuoreimman levyn kappaleisiin, vaikka muutama vanhempikin biisi kuultiin. Lisäksi setin alussa kuultiin myös yksi kappale tulevalta The Flaming Lips -levyltä Embryonic, sekä Michael Jacksonille omistettu, varsin muunneltu versio Madonnan Borderlinesta. Riisutut versiot Yoshimi Battles the Pink Robotsista ja Fight Testista saivat kansan laulamaan Coynen tahdissa sydämensä kyllyydestä, ja setin päättänyt Do You Realize?? sai pakahtumaan kauneudesta. Keikan päälle kauttimista soimaan laitettu Louis Armstrongin What a Wonderful World kruunasi kaiken – yleisö ei varmasti joutunut pettymään The Flaming Lipsin pop-spektaakkeliin.

The Flaming Lipsin keikan kauneutta ei ehtinyt pitkään jäädä miettimään, kun klubilavalla tapahtuma jo jatkui. Illan päätti amerikkalainen mashup-artisti Girl Talk, joka väänsi popradioiden soittolistat täysin uuteen uskoon tanssittaviksi versioiksi Klubilavan yleisölle. Girl Talk alias Gregg Gillis otti lavalle eturivista yleisöä tanssimaan hänen taustanaan ja kanssaan samalla, kun artisti itse vaihteli kappaleita läppäristään. Positiivinen yllätys oli, että keikka ei kuulostanut täysin samalta kuin Girl Talkin julkaisemat levyt, kuten on aiemmin käynyt. Samankaltaisia pieniä juttuja ja biisiyhdistelmiä pittsburghilainen DJ tekee edelleen, mutta keikassa oli silti pirteää vaihtuvuutta. Vain Cheek jäi puuttumaan artistin repertuaarista. Se jos mikä olisi hämmentänyt. Yleisö tanssi hämärtyvässä kesäillassa musiikin tahtiin ja taputti taidokkaille biisivaihdoille. Sunnuntai-ilta päättyi varsin hyviin bileisiin, vaikka avonainen lava ei täyttä oikeutta Girl Talkin klubimeiningille välttämättä teekään.

Kokonaisuudessaan Pitkästä Kuumasta Kesästä jäi varsin hyvä maku. Oli hienoa nähdä ja kokea, miten hyvin järjestelyt toimivat ensimmäistä kertaa järjestetyllä festivaalilla. Kaikki perusasiat olivat kunnossa – aikataulut pitivät, artistitarjonta oli hyvä, alue oli juuri sopivan kokoiseksi mitoitettu ja musiikista sai nauttia lähes tauotta. Ylimääräisiä kikkoja eivät järjestäjät olleet edes yrittäneetkään järjestää festareille, ja hyvä niin. Kaikkiaan tapahtuma oli hyvä kokonaisuus, jonka toivoisi vakiintuvan kotimaiselle festivaalikartalle. Yhteinen viikonloppu Tuska Festivalin ja Puistobluesin kanssa ei varmasti syönyt keltään osapuolelta kävijöitä pois. Ainoat moitteet tulee antaa festivaalin rannekkeettomuudesta. Bisnesnäkökulmasta sen toki ymmärtää, mutta kävijäystävällisyys on eri asia.

Teksti ja kuvat: Niko Vartiainen

Katso myös kuvagalleria ->