Nova Rock 2009 - Itävallan jättiläiseen tutustuminen

Torstai 18.6. – Here we go!

Se on menoa nyt! Pari vuotta oltiin Nova Rockin ohjelmaa kuolaten ihailtu, ja nyt vihdoin päätettiin repäistä ja lähteä tutustumaan Itävallan suurimpaan rocktapahtumaan. Tänä vuonna vasta viidettä kertaa järjestetty festivaali kiinnitti meidän huomion jo pari vuotta sitten, kun esiintyjäkaartissa oli sellaisia ”pieniä” bändejä kuin Pearl Jam, Marilyn Manson, Linkin Park ja The Smashing Pumpkins monien muiden ohessa. Miten on mahdollista, että parissa vuodessa on vetäisty keskelle peltoa pystyyn festivaali, jonka ohjelmistossa on joka vuosi toinen toistaan suurempia nimiä? Tämä tapahtuma oli selvästi tarkemman tarkastelun arvoinen.

Paikalle pääsemiseen olisi sinänsä useita eri vaihtoehtoja: perinteikäs automatka toimii toki aina, ja myös junalla pääsee montaa eri reittiä perille, kunhan on Suomesta päässyt pois. Ajan säästämiseksi päädyimme kuitenkin ei-niin-ympäristöystävälliseen (eikä nykyään niin kamalan käteväänkään) lentämiseen. Otettiin Berliinin kautta lennot Wieniin, josta matkaa jatkettiin Nova Rock -festarijunalla edelleen 1 500 asukkaan Nickelsdorfin pikkukylään aivan Itävallan, Unkarin ja Slovakian rajojen läheisyyteen. Nova Rockin sijainti on siitä hyvä, että paikalle pääsee melko kätevästi sekä Wienistä, Bratislavasta että Budapestista. Wienin ja Nickelsdorfin välillä kulkee koko festivaalin ajan festarijunia, joissa edestakainen matka maksaa vain 15 € ja matka-aikaa kertyy alle tunti. Monet paikalliset palaavatkin Wieniin yöksi.

Torstai-iltana juna oli kuitenkin täynnä leirintään suuntaavia, ja kaikki tila täyttyi teltoista, makuupusseista ja järjettömän suurista kaljalavakasoista. Fiksuimmilla oli tavaran siirtämistä varten mukanaan nokkakärrytkin. Näytti siltä, että leirinnässä ei olisi tiedossa mikään hissuttelumeininki. Me valitsimme kuitenkin leirinnän sijaan yöpymispaikaksi pikkukylän Unkarin puolelta: hotelliyö kahdelle Hegyeshalomissa maksoi vain 34 €. Välillä on ihan kiva saada omaa rauhaa festareillakin ja saada tavaroille kunnon säilytyspaikka.

Perjantai 19.6. – Hellettä JA mutaa?!?

Päivän sana: helle! Tarkasta lämpötilasta ei ole mitään tietoa, mutta kuuma siellä oli. Sopiva juhannussää siis. Yöpymisemme Unkarin puolella oli tarkoitus tuoda hiukan säästöä rahankulutukseen, mutta juna-asemalla selvisi, että kaikki ei olekaan halvempaa rajan itäisellä puolella: edellisiltana junalippu 5 minuutin matkaa varten Nickelsdorfista rajan yli maksoi vaivaiset 4 € kahdelta hengeltä, mutta nyt hintaa rapsahtikin 12 €! Totta puhuaksemme, ihan turhia ne liput tuolla matkalla olivat; enemmän tarvetta oli passille, jota junissa liikkuvat poliisit ajoittain kyselivät.

Koska sää oli kaunis ja aikaa oli yllin kyllin, päätimme hoitaa siirtymisen Nickelsdorfin juna-asemalta alueelle kävellen. Matkaa kertyi noin viisi kilometriä, ja koko reitti oli merkitty selkeästi. Kovin moni ei tähän ratkaisuun lähtenyt, eikä ihme, kun tarjolla oli myös bussikyyti suoraan asemalta alueelle hintaan 3 € / hlö. Tulipahan nähtyä Itävaltalaista kyläelämää ja peltomaisemaa.

Kun itse festivaalialue tuli näköpiiriimme, sitä oli lähes mahdoton käsittää todeksi. Parkkipaikka jatkui loputtomiin, ja jossain sen ja telttameren seassa erottui hädin tuskin kaksi suurta lavaa, joiden välinen etäisyys näytti jo etukäteen pelottavalta. Ei siinä ollut muuta ratkaisua kuin jatkaa tarpomista autojen keskelle auringon porottaessa niskaan. Kuin ihmeen kaupalla eteemme osui melkein heti suomalaisille rekkareilla varustettu auto. Niko ja Janne olivat saapuneet Nova Rockiin jo toista kertaa: ensimmäinen vierailu vuonna 2007 oli jättänyt hyvät muistot. Takana oli noin 1 700 km ja 30 tunnin ajomatka, eikä ajaminen ollut vielä edes päättymässä tähän, vaan matka oli jatkumassa Nova Rockin jälkeen vielä Alppien kautta Roskilde Festivaliin. Nyt oli kuitenkin aika nauttia auringosta, musiikista ja keskieurooppalaisesta oluesta.




Itse festarialueella ei vielä puolenpäivän aikaan ollut mitenkään liian suurta tungosta. Heti alkuun oli tarkistettava paikallinen anniskelupolitiikka, joka osoittautui jälleen paljon Suomen jäykkää toimintaa mukavammaksi. Joka puolella oli festariolut Ottakringerin myyntikatoksia, joista sai 0,5 l olutta ei-kertakäyttöisessä mukissa hintaan 4 € + 1 € pantti. Kaikki muutkin juomat kuten limut ja drinkit tarjoiltiin myös pantillisista muovimukeista. Tarjolla oli myös 9 € hintaan litran juomakannuja, joista nautittiin eri makusiirapeilla maustettuja valkoviinispritzereitä, sekä valtavia 5 l vetoisia ämpäreitä, joissa tarjoiltiin sangriaa. Hinta tosin oli melko huima, 25 €. Mukikäytäntö varmasti omalta osaltaan edesauttoi sitä, että alueella oli koko kolmen päivän ajan todella siistiä, vaikka roskiksia ei ollut mitenkään erityisen paljon.

Ensimmäinen bongattu bändi oli australialainen The Temper Trap, jonka leppeä musisointi toi etäisesti mieleen Mewn ja Musen. Esiintymispaikkana toimi sisäänkäynnistä katsottuna kauempi eli Red Stage, joka oli aavistuksen pienempi kuin päälavaksi nostettu Blue Stage. Kummallakin lavalla oli kyllä kokoa sen verran, että Suomen festarilavat jäävät jalkoihin, ja molemmilla oli aika samantasoisia bändejä pitkin päivää ja iltaa.

Blue Stagella oli päivän toisena esiintyjänä tarjolla jotain tavallisesta poikkeavaa. Itävaltalainen Drumatical Theatre toi mieleen Suomessakin muutamaan otteeseen vierailleen Stompin: parikymmentä miestä hakkaamassa tynnyrirumpuja klassisen musiikin säestämänä. Melko yksinkertainen idea, mutta todella näyttävää ja mukaansatempaavaa. Varsinkin visuaalisesti Drumatical Theatre tarjosi melkoisen elämyksen mustissa asuissaan kirkkaan oranssien kapuloiden ja tarkan koreografian kera.

Vaikka alueella on vain kaksi lavaa ja aikataulut menevät lomittain, reilu 500 metrin välimatka lavojen välillä johtaa väistämättä siihen, että kaikkea ei vaan voi nähdä. Toisaalta, eipä sitä pelkästään bändien takia festareille yleensä tullakaan. Red Stagelle siirtymiseen kului taas hetki jos toinenkin, kun vähän väliä piti jäädä ihmettelemään esimerkiksi kulkuväylän aidan toisella puolella täydessä vauhdissa ollutta puimuria (kyllä, tämä festari on kirjaimellisesti keskellä peltoa), Jack Danielsin sponsoroimalla Guitar Hero –lavalla heiluvia juhlijoita, vaate-, levy- ja korukojuja täynnä ollutta "ostoskatua" tai lukuisia konsertti- ja festarijulisteita, joita oli joka puolella aidoissa. Nova Rockin järjestäjät ovat suuria tekijöitä Itävallan tapahtumakartalla, ja he ottivat kaiken ilon irti omasta ”ilmaisesta” mainostilasta.

Red Stagella alkuillan tarjonnassa oli muun muassa australialainen rockabilly/punk-yhtye The Living End, jonka energisessä showssa läskibassolla oli melkoinen rooli: laulaja muun muassa kiipeili sen päälle vähän väliä. Perään oli tarjolla kotimaista, kun Keski-Euroopassa jonkin verran suosiota saavuttanut Sunrise Avenue kipusi lavalle.

Jatkuvasta tuulesta huolimatta varjo alkoi olla todella kaivattu kaveri, ja onneksi siihenkin oli puuttomalla alueella varauduttu: alueella oli useita telttamaisia katoksia, joihin pääsi pakoon niin auringon paahdetta kuin vesisadettakin. Varjossa oli mukava hetken jäähdytellä ja ihmetellä sitä, kuinka paljon pölyä ihmisen aurinkorasvattuihin jalkoihin voikaan tarttua. Onneksi sitä rasvaa kuitenkin oli; paljon näkyi punoittavaa ihoa, ja useampaankin otteeseen rasvaa sai tarjota myös muille juhlijoille.

Disturbedin ja Mastodonin esiintyessä peräjälkeen yleisössä oli havaittavissa jo melkoista humalatilaa. Ihmiset olivat myös koko festivaalin ajan erittäin leppoisia ja ystävällisiä, eikä yhtään rähinöintiä näkynyt missään. Erittäin positiivista oli huomata, että paikalliset puhuivat kaikki todella hyvin englantia. Kaikki painettu materiaali alueella kuten ohjelmavihkot sekä ruoka- ja juomakojujen hinnastot tosin oli vain saksaksi.

Vihdoin puoli yhdeksän jälkeen illalla koitti tämän kesän odotetuin hetki, kun Faith No More kipusi lavalle. Keikka täytti kaikki odotukset ja enemmänkin. Mike Patton punaisessa puvussaan heitti rentoa läppää ja tuntui todella nauttivan muiden bändin jätkien kanssa vanhojen tuttujen hittien esittämisestä yleisölle, joka nautti joka hetkestä. Lavalta kuultiin muun muassa espanjankielistä versiota Evidencen kertosäkeestä sekä Pattonin omalla miksauspöydällään versioima Lady Gagan Poker Face, mutta kyllä ne vanhat tutut hitit olivat kovinta valuuttaa: Easyn alkaessa yleisö otti spontaanisti laulun haltuunsa, eivätkä muutkaan hitit jääneet Pattonin yksinlauluksi. Aivan mielettömän mahtava keikka!

Faith No Moren vielä lopetellessa keikkaa Slipknot tarjoili jo lisää kovaa menoa raskaammassa muodossa Blue Stagella. Vaikka bändi on tullut nähtyä suunnilleen joka vuosi 2000-luvun aikana ja keikoilla nähdään melko samat temput joka kerta, raivokas meno tempaa aina mukaansa. Nytkin äänestä oli hädin tuskin mitään jäljellä keikan jälkeen, enkä takuulla ollut ainoa: Dualityn aikana yleisön laulu melkeinpä peitti lavalta tulleen pauhun alleen.

Koko päivän kestänyt helle oli puolenyön aikaan väistymässä, ja äkkiä alkoikin sataa. Illan mittaan lavojen vierustoilla olevilla screeneillä oli tekstein varoitettu ukkosmyrskyistä, mutta ei niitä oltu otettu tosissaan. Jonkin aikaa toivottiin parannusta, mutta oli lopulta pakko todeta, ettei se tästä paremmaksi ole muuttumassa. Metallicasta ehdittiin nähdä vain Onen pommit, ja ulos rämpiessämme lavalta kaikui oikein sopivasti Sad but True.

Yllättävän nopeasti kivikovasta pölyävästä pellosta tulee valtava mutakasa: parkkipaikan läpi käveleminen tuntui kestävän ikuisuuden, eikä siitä kaatumattakaan selvitty. Parin tunnin säätämisen ja muutaman onnenkantamoisen jälkeen pääsimme vihdoin hotellille, jossa olimme varmasti koominen näky pyykätessämme mutaisia kenkiä ja vaatteita. Vaikka leirintä sisältyikin festarilipun hintaan, sänkyyn kaatuessa tunsi todella kiitollisuutta siitä, ettei tarvinnut ryömiä märkänä ja mutaisena telttaan.

Lauantai 20.6. – Muovipussit ja kumisaappaat kuuminta hottia

Lauantai valkeni täysin päinvastaisena kuin edellinen päivä: lämpötila oli pudonnut kymmenisen astetta, taivas oli tasaisen harmaa ja vettä tuli vaihtelevalla tahdilla. Nickelsdorfin juna-asemalla Wieniin päin meneviin juniin tunkevien mutaisten festarikävijöiden määrän perusteella olisi voinut melkein kuvitella, että koko alue on tyhjentynyt. Tämä osoittautui kuitenkin onneksi harhaluuloksi.

Alue oli todella muuttunut edellispäivästä: pölyävän kuivan kentän ja nurmen tilalla oli vaihteleva määrä mutaa ja haketta, ja ihmisten päällä bikinit ja muut helleasut olivat vaihtuneet sadeviittoihin ja jätesäkkeihin. Kumisaappaat ja muovipussit olivat suosittuja jalkinerintamalla. Hieman aneemisesta säästä huolimatta festarikansa oli selvästi päättänyt ottaa kaiken ilon irti, ja meno keikoilla oli sen mukaista. Raskaampi musiikki tuntui maistuvan monille, ja erilaisia pittejä sekä crowd-surffausta nähtiin moneen otteeseen.

Iltapäivän ja illan aikana tuli käveltyä edestakaisin lavojen välillä kerran jos toisenkin, vaikka muta ei matkan taittumista ainakaan nopeuttanut. Lacuna Coil ei jaksanut tällä kertaa sytyttää ehkä sen takia, etteivät keikalla pääpainon saaneet uudemmat biisit olleet kovin tuttuja. All That Remains viihdytti yleisöä leikkimällä tovin yleisöstä saadulla pumpattavalla barbaralla, mutta sai Lacuna Coilin tapaan esiintyä suhteellisen pienelle yleisölle. Suurin osa leirinnässä yöpyneistä alkoi valua sisään alueelle vasta alkuillasta, ja varsinkin Blue Stagen alkuillan artistit saivat kärsiä yleisökadosta: suuri osa leirinnästä saapuvista pamahti suoraan Red Stagen luo, josta ei sitten ehkä tullut niin helposti siirryttyä eteenpäin. Ehkä osin tästä syystä esimerkiksi Bluella soittaneet Dredg ja Staind keräsivät huomattavasti pienemmät yleisöt kuin samaan aikaan soittanut Monster Magnet. Dredgin erikoinen äänimaailma ja hieman unenomainen musiikki ei tosin ehkä sovi parhaiten isolle festarilavalle, vaan sitä olisi mieluummin kuunnellut jossain hämyisämmässä tilassa.

Meidän osalta illan päättäjäksi jäi Chris Cornell, jonka uusin tuotanto ei kyllä oikein iske. Kun yritetään panna samaan biisiin rockia, electroa, metallia, poppia ja ties mitä muuta, lopputuloksesta tulee mitä todennäköisimmin täysi fiasko. Lavalta kuultiin vanhempaakin tuotanto ihan Soundgardenia myöten, mutta ei Cornell nyt kyllä enää vakuuttanut. Oli aika lähteä talsimaan vajaan kilometrin pituisen parkkipaikan läpi bussille ja takaisin Unkariin.

Sunnuntai 21.6. – Aina sitä näkee jotain uutta

Aurinko! Kylläpä se kummasti toi taas heti aamukahdeksalta festarifiiliksen takaisin. Päätimme tutustua vihdoin itse leirintäalueeseen, joka levittäytyi varsinaisen festarialueen kylkeen. Leirintäalueen järjestelyt olivat jälleen uusi positiivinen yllätys. Suunnilleen alueen keskivaiheilla oli selvästi ”keskusta”, jossa oli ruokakojuja, pari kioskityylistä kauppaa (joissa olut maksoi vain 1 € / 0,5l tölkki) ja valtava peseytymishalli suihkuineen ja tiskialtaineen. Leirinnän suosituin juomavalinta sunnuntaina tuntui olevan erikoisen oloinen Ottakringer Radler, joka on oluen ja sitruunalimun sekoituksena syntyvä mieto alkoholijuoma. Todella virkistävää!

Leirinnässä tapasimme myös oululaisen Ilarin, joka oli saapunut Novaan Wienistä, jossa hän on suorittamassa kokkiopintoihin liittyvää työharjoittelujaksoa. Nova Rock ei ollut ennestään tuttu tapahtuma, mutta hän oli tuumannut, että lähellä olevista tapahtumista pitää ottaa kaikki irti. Kävellessämme osuimme vielä yhteen leirintäalueen mukavuuksista eli grillialueeseen. Ilmeisesti tulipalovaaran ja muiden mahdollisten haittojen takia leirintäalueelle ei saa tuoda omia grillejä, ja korvikkeeksi on tarjolla useita paikan päälle rakennettuja tulipaikkoja. Mikäs siinä on bratwursteja ja possupihvejä paistellessa.

Ruokatarjonta Novassa ei ollut mitenkään kamalan laaja-alainen, mutta vaihtelua oli kuitenkin tarjolla. Oli jättiburgereita, todella juustoista pizzaa, uuniperunoita, aasialaisia wokkiruokia, erilaisia uppopaistettuja herkkuja, lángoseja, hodareita, schnitzelburgereita sekä tietenkin bratwursteja ja döner kebabia. Annosten hinnat liikkuivat pääosin 4 - 5 € luokassa. Alueelta löytyi myös aivan mahtava Haribon irtokarkkikauppa, josta sai varmasti tarpeeksi makeaa mahan täytteeksi, tosin melko kovaan hintaan, 1,75 € / 100 g.

Iltapäivällä ilma muuttui jo jälleen helteiseksi ja mutakin alkoi olla muisto vain varsinkin lavojen edustoilla, joihin oli tuotu valtava määrä olkia. Oljet toivat mukavaa maalaistunnelmaa ja tarjosivat myös mukavan torkkumispaikan väsähtäneille juhlijoille.

Päivän ensimmäinen bongattu bändi oli yhdysvaltalainen August Burns Red, joka kiertää ahkerasti tänä kesänä Euroopan festareita. Ennestään tuntematon bändi ei tehnyt kovin kummoista vaikutusta: samanlaista emocorea vai mitä lieneekään on kuultu jo monta kertaa aiemmin. Keikka oli kuitenkin bändille ilmeisen onnistunut: laulajan mukaan sen aikana nähty wall of death oli ensimmäinen ikinä heidän keikallaan. Duff McKagan’s Loaded oli sen sijaan enemmän meidän makuun. Omien biisien lisäksi Loaded veti kaikenlaista Stoogesista AC/DC:n kautta Rolling Stonesiin, ja totta kai lavalta tarjoiltiin myös Guns N’ Roses -potpuri, jossa oli mukana sellaisia helmiä kuin Welcome to the Jungle, Paradise City sekä It’s So Easy.

Sunnuntai oli bändien osalta mielenkiintoisempi kuin lauantai, ja ravaamista lavojen välillä oli taas tiedossa. Iltapäivän aikana nähtiin vielä yhdysvaltalainen ska punkkia soittava Less Than Jake. Vauhdikas bändi sai yleisön muun riehunnan ohessa kyykistymään Meksikon ja sikainfluenssan kunniaksi ja järjestämään ”kaksikerroksisen” pitin täynnä toistensa olkapäillä olevia ihmisiä. Lavan eteen rakennetulle pienelle tanssikorokkeelle otettiin myös yleisöstä joku onnekas bailamaan bändin jätkien kanssa. Tämän jälkeen toisella lavalla nähtiin Static-X, joka yritti yhden yläosattoman tanssitytön avulla ilmeisesti saada ainakin miespuoleisen yleisön innostumaan.

Meille sunnuntain odotetuin esiintyjä oli muutama vuosi sitten hajonnut ja nyt jälleen itsensä kasaan kursinut saksalainen Guano Apes, joka tarjosi kyllä mahtavan keikan. Taustakankaana oli hopeanhohtoinen kimalleverho, joka muistutti valtavaa joulukoristetta ja näytti hienolta tuulessa liikkuessaan. Yleisö sai kuulla suuren joukon vanhoja tuttuja biisejä kuten Big in Japan, Open Your Eyes sekä tietenkin Lords of the Boards. Mahtava meininki!

Illan päätteeksi oli pakko käydä itsekin testaamassa olkikasojen mukavuutta. Mukavahan siinä oli istuskella ja katsoa norjalaisen Dimmu Borgirin esitystä. Bändi oli varmasti niin sanotusti rankinta mitä Novassa oli tarjolla, ja kyllä se erottuikin varsinkin sunnuntain esiintyjistä. Onneksi Itävalta on sen verran etelämpänä kuin Suomi, ettei ihan täysin valoisaa ollut enää iltayhdeksältä eivät bändin hienot pyrot menneet ihan hukkaan. Ei Dimmu kuitenkaan tuntunut kamalan hyvin istuvan lämpimään iltaan.

Suunnatessamme viimeistä kertaa parkkipaikan läpi kohti bussikuljetusta saimme kuulla vielä ohimennen Limp Bizkitin räyhäämistä, joka alkaa jo olla hieman vanha juttu. Eikö Fred Durst, aikuinen mies, keksi oikeasti mitään parempaa lyriikkaa kuin f-alkuista kirosanaa toistavia loruja? Bussissa kulkiessamme Nickelsdorfin läpi jälleen kerran tuli jo haikea fiilis: vastahan se alkoi nytkö se on jo ohi?

Maanantai 22.6. – Kotimatka

Karu paluu arkeen festareiden jälkeen on aina yhtä järkyttävä, mutta kyseisen päivän viettäminen juna-asemilla ja lentokentillä odotellen on karmivuudessaan aivan omaa luokkaansa. Matka kotiin Wienin ja Düsseldorfin kautta kesti noin 15 tuntia, joista suurin osa oli niin täynnä tylsyyttä ettei tosikaan. Päivän mittaan mielessä pyöri moneen kertaan se, että ensi kerralla sitten osaa taas järjestää matkustamisensa fiksummin. Näin se vaan menee, festareihin jää koukkuun. Kyllä Novaan on päästä uudelleen.

Teksti: Stiina Rasimus
Kuvat: Roni Sahari ja Stiina Rasimus

Katso myös kuvagalleria ->