Myötätuulirock 2009

Vantaan Hakunilassa nähtiin tänä vuonna uudistunut Myötätuulirock. Kolmattatoista kertaa järjestetty festivaali oli siirtynyt uuden urheilupuiston alueelle, jossa yleisö sai nauttia yleisurheilukentän hyväkuntoisesta ja pehmeästä nurmesta, ja aiempi lauantai-sunnuntai-rytmitys oli saanut väistyä pe-la -yhdistelmän tieltä. Ei yhtään pöllömpiä muutoksia ainakaan allekirjoittaneen mielestä.

Perjantai 12.6.

Saapuminen Hakunilan urheilupuistoon venähti lähemmäs viittä kiitos päivätöiden, mutta ehdimme juuri sopivasti paikalle todistamaan Haloo Helsingin esiintymistä. Yleisöä oli paikalla kohtalaisesti, ja tunnelma oli kuin suurella piknikillä: vilttejä ja retkituoleja oli levitelty sinne sun tänne ja porukka nautti auringonpaisteesta hymyssä suin työviikon päätteeksi. Paikalla oli viime vuoden tapaan yllättävän paljon lapsiperheitä; toki kaupunkifestarit ovat juuri heille se paras vaihtoehto, kun ei tarvitse miettiä matkustamiseen ja majoittumiseen liittyviä asioita sen kummemmin. Harva jaksoi mennä seisoskelemaan lavan lähelle, mutta kyllä siitä istuvastakin porukasta lähti ääntä ja aplodeja. Ainoa valituksen aihe sään puolesta oli ajoittain erittäinkin kovasti puhaltanut tuuli, joka vei harmillisesti ääntäkin mennessään välillä.

Paikalla oli jälleen vain yksi lava, mikä on sinällään ihan toimiva ratkaisu: ei tarvitse ravata pitkin poikin alueella bändejä katsomaan, vaan koko päivän voi istua vaikka täsmälleen samassa paikassa ja silti nähdä kaiken. Ei tosin käy kateeksi roudaajia näissä oloissa, kun esiintyjien väliin jää vain noin 20 minuuttia rumpusettien ym. säätämiseen paikoilleen. Hyvin se tuntui sujuvan, ja aikataulussa pysyttiin tarkasti koko kahden päivän ajan.

Perjantain Idols-tähtenä nähtiin varsinkin nuoremman naispuolisen väen suosiossa oleva Pete Parkkonen, josta on kehkeytynyt oikein kunnon täysillä eläytyvä esiintyjä. Heti kärkeen Pete hyvin herrasmiesmäisesti tervehti yleisöä ja esitteli itsensä sekä yhtyeensä, jolla tosin jostain syystä ei tuntunut olevan nimeä (Idols-teknisiä syitä kenties?), ja aloitti sitten omia hittibiisejään sekä muutamia melko erikoisia coverivalintoja sisältäneen setin. Täytyy sanoa, että Britney Spearsin Womanizer vaikutti aika erikoiselta biisivalinnalta, mutta hyvin se oli saatu toimimaan. Positiivisia yllätyksiä täynnä ollut keikka siis.

Festarin juontajana toimi viime vuoden tapaan sekä radiosta että festarilavoilta tuttu median monitoiminainen Pauliina Tuomola, joka hoiti hommansa hyvin ansiokkaasti, mutta Sturm und Drangin kohdalla juontotehtävä oli annettu toisaalle. Lavalle kipusi Suosikin skaban voittanut Rosa, joka viime vuoden Myötätuulirockissa näki Vaasan metallilupaukset yhdeksättä kertaa, ja nyt oli sitten edessä jo 40. live-esiintymisen todistaminen. Mahtoi olla kovalle fanille siis ainutlaatuisen mahtava tilaisuus, kun pääsi juontamisen lisäksi seuraamaan keikkaa ihan lavan edestä eikä aidan toiselta puolelta. Keikka ei oikein tarjonnut mitään uutta näin ei-fanin silmin katsottuna, vaikka yhtye melkoisen yleisön keräsikin alueelle. Coverivetojen päivittämistä voisi ehkä olla aika harkita, kun se Iron Maidenin Fear of the Dark on kuultu Sturm und Drangin versioimana jo kerran jos toisenkin.

Hevin jälkeen kentällä oli odottava tunnelma, kun toinen illan pääesiintyjistä eli Popeda valmistautui nousemaan lavalle. Yleisön seassa oli varmasti paljonkin ihmisiä, joille tämä oli illan odotetuin keikka. Esimerkiksi Elina Porvoosta ja hänen kaimansa Korsosta olivat saapuneet paikan päälle nimenomaan Popedan houkuttelemana. Yleisesti ottaen yleisö oli selvästi hieman vanhempaa kuin yleensä rockfestareilla, ja anniskelupuolen seisoma-alue oli ääriään myöten täynnä Pate Mustajärven astuessa estradille käärmeennahkatakissaan Maamme laulun säestämänä. Pauliinan apujuontajana toimi tällä kertaa metallifestareilla ja -keikoilla erittäin nuoresta iästään huolimatta jo tuttu kasvo eli Rony Österlund. Popedan perusrockin ja hieman päättömien sanoitusten (esimerkiksi ”mennään yhdessä leipomaan, olen matkalla Alabamaan, kas mestarileipuri oon” ei ole koskaan meikäläiselle auennut) yhdistelmä ei ihan omaan makuun istu, mutta on sitä kamalampaakin kuultu festareilla. Olikin sopiva hetki suunnata bussipysäkille seutubussia odottelemaan illan viiletessä, kun illan päättäjä Apulanta oli juuri tullut nähtyä Kivenlahtirockissa edellisenä viikonloppuna.

Lauantai 13.6.

Riippuen siitä, minkä sääpalvelun ennusteisiin uskoi, oli lauantaille tarjolla joko lähes helteistä ja aurinkoista tai hieman yli 10 astetta ja vesisadetta. Vaihtoehto numero yksi osoittautui paremmin kohdilleen osuneeksi, kun saavuimme alueelle hieman yhden jälkeen iltapäivällä. Aurinko porotti siniseltä taivaalta ja ajoittain jopa kaipasi perjantain tuulta. Lämpötila kipusi 24 asteeseen iltaan mennessä, ja ajoittaiset pilviset hetket päivällä olivat tervetulleita. Lavalta Pauliina muistutteli aika ajoin aurinkorasvan, veden juonnin ja syömisen tärkeydestä, ja huomiota vedettiin myös roskien oikeaan sijoituspaikkaan eli kannellisiin roskiksiin, joiden ansiosta festareita usein piinaava lokkiongelma pysyi Myötätuulessa melko maltillisena.

Heti porttien aukeamisen jälkeen nurmikentällä auringosta ja Alepan konttimyymälän antimista nauttineet Tia, Sara ja Julia olivat saapuneet Helsingistä ensimmäistä kertaa Myötätuulirockiin. Esiintyjistä kiinnostavimmaksi nousi illan päättäjä Stratovarius, joten tiedossa oli pitkä festaripäivä. Aikaisin saapuneista suurin osa oli samalla linjalla, ja jälleen alue muistutti enemmän Kaivopuistoa kesäpäivänä kuin festaria. Lauantain avaajana toiminut The Winyls kärsi pienestä yleisökadosta, mutta se ei sinänsä menoa lavalla häirinnyt. Lavaeleillään jollain tavalla Oasiksen mieleen tuova espoolainen indie rock -yhtye oli piristävä uusi tuttavuus, ja sopi oikein mukavasti festarilavalle.

Kylmä juoma maistui hikisessä säässä yhdelle jos toisellekin. Myötätuulirockin anniskelualue tarjosi tänäkin vuonna mukavaa vaihtelua moniin muihin festareihin verrattuna: yhteistyökumppanina ei olekaan mitään suurta panimoa vaan alkoholin maahantuoja Servaali, joten olut- ja siiderivalikoima on virkistävän poikkeava. Tänä vuonna oluena oli tarjolla sekä tavallista että alkoholitonta (!) hollantilaista Grolschia, siiderinä ruotsalaisen Rekordeligin tuotteita ja peruslonkeron tilalla Silver Staria. Lisäksi anniskelualueen erikoisjuomapisteessä oli vielä useita erikoisempia oluita ja siidereitä tarjolla. Mukavaa vaihtelua!

Iltapäivän pilvisimmän hetken aikana lavalla heilunut Private Line ei viime vuonna ollut mukana MTR:n kattauksessa, mutta on aiempina vuosina ollut tuttu näky Hakunilassa. Yleisö oli tällä kertaa hieman vaisun oloinen, mutta se ei tällä hetkellä lähinnä uuden levyn tekemiseen keskittyvää ja vähemmän keikkailevaa bändiä haitannut, vaan meno oli kovaa lavalla ja pojilla oli selvästi hauskaa. Tuli sieltä jo lupaus tulla paikalle ensi vuonnakin.
Happoradion aloitukseen mennessä taivas olikin sitten täysin kirkastunut ja helteisestä paahteesta saatiin nauttia useita tunteja. Anniskelualueella auringosta nauttivat muun muassa hakunilalaiset Niina, Jarkko ja Mira, jotka olivat tulleet paikalle ensisijaisesti Klamydiaa katsomaan.

Myötätuulirockin kanssa yhtä aikaa järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa hiphop-, rap- ja reggae-musiikkiin keskittynyt rinnakkaistapahtuma On The Street Festival. Pienimuotoinen mutta onnistuneelta vaikuttanut tapahtuma oli sinällään ihan erillinen ja sijoittui yleisurheilukentän vieressä oleville tenniskentille. Musiikki kuitenkin kantautui kauemmaskin, ja suunnilleen Myötätuulirockin vanhoille apajille kasaantuikin paljon ihmisiä lauantai-iltapäivän aikana ilmeisesti musiikin houkuttelemana. Leppoisasti sielläkin tuntui päivä sujuvan, vaikka poliisipartiot ajoittain paikalle kaarsivatkin.

Lauantain Idols-annoksesta vastasi Anna Abreu, joka ei tainnut ihan kuulua yleisön suosikkeihin: aika vaisua oli meno kentällä tanssittavista lattarirytmeistä huolimatta. Sen sijaan Klamydia sai huomattavasti lämpimämmän vastaanoton varsinkin vähän vanhempien festarikävijöiden ja anniskelualueen suunnalta. Tässä on kyllä bändi, joka ei turhia koreile tai kehity: samalla yksinkertaisella kaavalla mennään kuin 90-luvun alussakin, ja edelleen se saa yleisön syttymään.


Dingo tarjoili myös melkoisen nostalgiapläjäyksen suoraan 80-luvulta, mutta taivaan äkillinen tummeneminen ja muut myrskyn merkit ajoivat meidät lähimmän bussipysäkin suojaan. Stratovarius jäi näkemättä, mutta ukkosmyräkkää oli kyllä mukavampi seurata oman olohuoneen ikkunasta.

Lähinnä omaan musiikkimakuun melko huonosti sopivan ohjelmiston takia ennakko-odotukset eivät olleet taivaissa Myötätuuleen lähtiessämme, joten lopputulos eli kaksi viihtyisää festaripäivää mukavassa kesäsäässä ei ollut yhtään hassumpi. Kaupunkifestarit ovat erilaisia kuin suuret rock festivaalit tai muut vastaavat, joten niihin ei pidäkään ladata samanlaisia odotuksia, vaan lähteä liikkeelle avoimin ja iloisin mielin. Ehdottomasti kannattaa aina ottaa kaikki irti pienemmistäkin tapahtumista: Suomen kesä on lyhyt, ja talvella kesäiset muistot oman kaupunginosan urheilukentältä, lähipuistosta tai uimarannalta lämmittävät varmasti mieltä.

Teksti: Stiina Rasimus
Kuvat: Roni Sahari

Katso myös: kuvagalleriat (1, 2, 3)
Katso myös: Myötätuulirockin promoottorin Petri Bakkerin haastattelu