Sziget 2008

Olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen matkustavat ulkomaille samaan lomakohteeseen, samaan hotelliin, samojen nähtävyyksien ja kokemusten äärelle. Eikö se ole tysää? Eikö ole paljon mielenkiintoisempaa käydä mahdollisimman monessa eri paikassa, nähdä mahdollisimman paljon uutta ja erilaista? Kuitenkin nyt, kun kaikki sukulaiset ja työtoveritkin tuntuvat jo kysymättä tietävän, mihin kesälomallani menen, on myönnettävä, että minustakin on tullut yhden matkakohteen suhteen juuri samanlainen kuin ne aurinkorannoille tai Thaimaahan matkaavat eläkeläiset: en osaa olla menemättä Szigetiin. Tässä parina vuotena on talven aikana mieleen noussut kysymys, eikö välillä olisi mukava kokeilla jotain uutta, kokea uusi festivaali tai aivan jotain muuta, mutta jotenkin sitä aina elokuussa löytää itsensä Óbudain saarelta keskeltä Tonavaa. Näin siis jälleen vuonna 2008 joukkiomme suuntasi Szigetiin, ämpäridrinkkien, Unicumin ja rasvaisen ruoan luvattuun maahan.

Maanantai 11.8. Lämpöä ja lämmittelyä

Kun viime vuoden joulukuussa julkistettiin virallinen tieto Szigetin lyhentymisestä viisipäiväiseksi, olo oli hieman murheellinen. Näinkö siinä käy, sulautuuko Sziget muutaman vuoden sisällä satojen kolmepäiväisten viikonloppufestareiden joukkoon? Yksi Szigetin ihanuuksista (tai ehkä joidenkin mielestä kamaluuksista) on ollut juuri sen pitkä kesto. Ei ole tarvinnut miettiä kotimatkaa juuri silloin, kun kahden päivän juhlinnan jälkeen on pääsemässä parhaimpaan vauhtiin, vaan viikon ajan päivästä toiseen on saanut nauttia bändeistä ja esityksistä hyvän juoman ja ruoan sekä iloisen festarikansan kera. Onneksi todellisuus osoitti pelot turhiksi: kun tallustimme suomalaisille Sziget-kävijöille tutuksi tulleen Zen Cafen edustalle warm up -päivänä, vain muutamat baarien rakennustyöt paljastivat, ettei festari ollut vielä täydessä vauhdissa. Alue oli täynnä elämää, päälavalla esiintyi ilmeisesti unkarilaisen musiikin päivän kunniaksi paikallisia bändejä ja solisteja monta tuntia kestäneessä megakonsertissa, baareista sai punkkukolaa ja ruokakojuista levittäytyi houkuttelevia tuoksuja. Koko viikon leirintälipulla sai tulla jo telttaansa pystyttämään, ja yllättävän moni tuntui jo käyttävän tätä mahdollisuutta hyväkseen. Olihan se varmasti paras tapa saada hyvä telttapaikka oman suosikkilavan läheltä tai puiden varjosta.

Auringon porottaessa ja elohopean noustessa yli 30 asteen oli vaikea kuvitella koti-Suomea, jonka tasaisen harmaan ja sadetta tihuttavan taivaan alta olimme poistuneet vain kuusi tuntia aiemmin. Arkinen aherrus unohtui, ja kaikkien kasvoilta loisti valtava hymy. Kuumuus yllytti leikkimään jääpalojen kanssa, eikä iltapäivänokoset vielä vihertävällä nurmella tuntuneet ollenkaan hassummalta idealta. Päätimme kuitenkin säästää voimiamme myös tuleville päiville ja lähdimme kaupan kautta hotellille, jossa aloin epäillä yletöntä hilpeyttä ja samanaikaista väsymystäni: jonkinsorttinen auringon ja lämmön yliannostus sieltä taisi tulla. Onneksi suihku ja illan pimeyden saapuminen saivat olon nopeasti paranemaan, ja pystyimme nauttimaan kavereiden seurasta hotellin pihalla pitkälle yöhön.




Tiistai 12.8. Roomalaista kylpylää ja brittiläistä heviä

Paikallinen puhelinoperaattori oli päättänyt ilahduttaa minua joka ilta kello kuuden maissa saapuvilla säätiedotusviesteillä, joista olikin mukava katsella seuraavaksi päiväksi luvattuja 3-alkuisia lämpötilaennusteita. Näistä helteistä oli otettava kaikki irti, joten kymmenhenkinen seurueemme suunnisti heti puoliltapäivin lähimmälle ulkoilmauimalalle, Római Fürdőlle eli roomalaiselle kylpylälle. Uidessa ja auringossa maatessa aikaa kului iloisesti monta tuntia, mutta lopulta oli pakko poistua veden ääreltä ja siirtyä hotellin kautta Szigetin alueelle.

Menossa oli kuitenkin zero day, jonka pääesiintyjänä nähtiin brittiläinen hevilegenda Iron Maiden. Viikon ensimmäiset lángositkin saatiin syötyä, joten elimistön sisäinen rasvaus oli hyvällä mallilla. Lämmittelijä Lauren Harris jäi aikataulujen aikaistuksen takia näkemättä, mutta sehän ei meidän menoa haitannut. Päälavan edusta täyttyi nopeaan tahtiin kymmenien tuhansien ihmisten tulviessa hiekkakentälle todistamaan bändiä, jonka fanit kuuluvat varmasti maailman uskollisimpiin. Hittibiisien aikana huuto oli massiivista, ja lavashowkin pääsi oikeuksiinsa pimenevässä yössä.

Rautaneitsyen poistuttua lavalta väännettiin baareissa nupit kaakkoon. Hilpeyttä herätti se, että vasta tässä vaiheessa tuntui löytyvän korvatulpille käyttöä. Bailasimme aikamme muun muassa Nirvanan, Offspringin ja Shampoon (mistähän tämäkin 90-luvun yhden hitin ihme oli kaivettu esiin?!?) hittien tahtiin, kunnes aurinkoisen ulkona vietetyn päivän aiheuttama väsymys alkoi painaa. Aiempina vuosina niin kätevästi toimineet HÉV-junat eivät olleet vielä ihan festariaikataulussa, joten laiturilla istuessa vierähti tovi jos toinenkin. Muutama vuosi sitten paikalla oli juomia ja naposteltavaa myynyt koju, jolle olisi nytkin löytynyt runsaasti asiakkaita.

Keskiviikko 13.8. Let the games begin!

No niin, nyt lähti festari toden teolla käyntiin. Vaikka täysipainoisia festaripäiviä oli nyt kaksi vähemmän kuin aiempina vuosina, taisi esiintyjämäärä olla melko lailla sama. Monilla lavoilla oli ohjelmaa jo klo 14 alkaen aiempien vuosien klo 16 aloituksen sijaan, ja esimerkiksi päälavalla esiintyi tänä vuonna viisi bändiä päivässä neljän sijaan. Keskiviikkona päälavalla nähtiin auringonpaisteessa yhdysvaltalaista punkkia Anti-Flagin tyyliin (biisiomistuksia muun muassa Amnestylle ja tietenkin George W. Bushille), hieman tylsää muka-hippeily indietä MGMT:n saralta sekä jalkoja vipattavaa irkkumusiikkisävytteistä punkkia à la Flogging Molly. Hikeä valui virtanaan, mutta ei siinä voinut paikallaankaan seistä! Illan hämärtyessä lavalle kipusi vielä yksi omista suosikeista tämän vuoden esiintyjäkaartista, Alanis Morissette. Keikka oli varmasti kaikille naisen tuotantoon tykästyneille herkkua, ja tuntui Alaniskin nauttivan, varsinkin kun yleisö lauloi Ironicin hänen puolestaan melkein kokonaan.

Szigetin järjesteävät olivat nyt vihdoin ilmeisesti todella sisäistäneet sen, että kyllä, siellä saarella käy viikon aikana muitakin kuin unkarilaisia. Ohjelmavihkoja oli jälleen saatavilla ainakin neljällä kielellä (unkari, englanti, ranska ja saksa) ja päälavalla lähes tulkoon jokaisen bändin välissä spiikattiin sekä unkariksi että englanniksi, jopa täysin ymmärrettävästi. Sinänsä hämmästyttävää, kun aiempina vuosina spiikkaus on rajoittunut siihen, että juuri ennen päivän ensimmäistä päälavabändiä joku on käynyt hetken mölisemässä mikrofoniin jotain melko epäselvää. Myös ruokakojuissa ja baaritiskeillä alkoi jo pärjätä hyvin englannilla, mutta punkkukolan tilaaminen sujui edelleen näpsäkämmin tokaisemalla ”nagy vörösbort és kólát, köszönöm”.

Illan ”viilentyessä” peräti noin 20 asteeseen suuntasimme vaeltavien ihmismassojen läpi kohti maailmanmusiikkilavaa, joka tänä vuonna osoittautui oikein mukavasti hengailupaikaksi. Nautimme kylmästä Arany Ászok -oluesta, kuuntelimme Seun Anikulapo Kutia & Egypt 80 Fela’s Bandia (jo on esiintyjiä nimellä lätkäisty), ja ihmettelimme erinäisiä värillisiä valovirityksiä, joita ihmiset olivat päällensä laittaneet. Unkarin kohtalaisen aikaisin pimenevät yöt ovat Suomen kesäöiden valoisuuteen tottuneelle aina pienoinen shokki, mutta toisaalta ne tarjoavat täysin erilaisen ympäristön valoilla leikkimiselle sekä lavalla että yleisön joukossa. Suuren yleisön perältä saa myös hyvin arvion siitä, kuinka monella on mukanaan pieni näppärä digikamera tai kamerakännykkä, kun tuhansia valoisia näyttöjä nousee yleisön päiden yläpuolelle pimeydessä.

Puolenyön lähestyessä oli sopiva hetki nauttia gyrokset, joita Unkarissa näkee huomattavasti useammin kuin kebabia, vaikka melko samansorttisesta ruoasta on kyse. Heinäsirkkojen säestyksellä aloitimme hitaan vaelluksen kohti uloskäyntiä, HÉViä ja hotellia. Oli aika kerätä voimia seuraavan päivän koitoksiin.

Torstai 14.8. Huh hellettä!

Lämpömittari varjossa näytti 34 °C, ja aurinko porotti tuttuun tapaan pilvettömältä taivaalta, kun pitkien yöunien ja Pekingin kesäolympialaisten kisalähetysten tuijottelun jälkeen saimme itsemme liikkeelle iltapäivällä. Ei ollut ikävä harmaaseen, sateiseen ja koleaan koti-Suomeen, josta ajoittain tupsahteli kateellisia tekstiviestejä töissä ahertavilta kavereilta. Vatsan täytteeksi löytyi heti aluelle saavuttaessa yksi saaren erikoisimmista herkulliseksi osoittautuneista ruoka-annoksista, jota nyt paremman nimen puutteessa nimitän megahodariksi: tavallista hodaria pidempi sämpylä, jonka sisälle ladotaan samanpituinen makkara, tuoretta kurkkua, tomaattia ja sipulia sekä hapankaalia ja neljää eri kastiketta. Aivan mahtavaa, ja hintaa vain noin 2 euron verran!

Päälavan meiningin käynnisti 90-luvun puolella suuremmassa suosiossa ollut yhdysvaltalainen The Presidents of the United States of America, jonka hittibiisien nimiä olimme yrittäneet muistaa jo useamman päivän ajan. Kaikkihan tietysti muistivat Peachesin, mutta mikä hemmetti se toinen oli?!? Onneksi sekin eli Lump kajahti ilmoille ennen pitkää, ja muistilokeroiden kaivelu voitiin lopettaa. Pressojen hyväntuulinen ja humoristinen show sopi kuin nyrkki silmään auringonpaisteessa kylpeneelle päälavalle, ja yleisö otti rennosti makoillen uimapatjoilla, pyyhkeillä ja jopa vedellä täytetyissä lasten kahluualtaissa lavan edustan kentällä.

Päivä oli tähän mennessä kulunut hämmästyttävän alkoholittomissa merkeissä ilman ensimmäistäkään olutta, mutta onneksi pian olivat toimittajan haastatteluvastuut ohi ja tuoppi viilentävää kädessä. Päälavalla punk-bändiksi melko vaisusti esiintynyt ruotsalainen Millencolin ei jaksanut kovin pitkään pitää mielenkiintoa yllä, joten oli aikaa toiselle festareiden vakio-ohjelmanumeroista, nimittäin kojujen kiertelylle. Kuten kaikessa muussakin, Sziget on totta kai tässäkin suhteessa täysin omaa luokkaansa. Saaren molempien reunojen valtaväylien varret ovat tupaten täynnä erilaisia kojuja, joissa myydään kaikkea keramiiksta kierrätysmateriaaleista tehtyihin laukkuihin ja inttiroinasta pehmoeläinhattuihin. Löytyi sieltä Sisleyn outletkin. Afrikkakylän eli viralliselta nimeltään Afro-Latin Villagen alueella on omat eksoottisemmat kojunsa, joista voi ostaa veistettyjä eläimiä, batiikkivärjättyjä vaatteita, lukemattomia eri tuoksuisia suitsukkeita tai vaikka hiukset täyteen pikkulettejä, joiden aikaansaaminen sujui asiansa osaavilta naisilta käden käänteessä.

Torstaina oli tiedossa ensimmäinen niistä kahdesta suomalaisesta yhtyeestä, jotka tänä vuonna oli Szigetiin napattu, Alamaailman Vasarat. Ennen Vasaroiden esiintymistä lavalla oli albanialainen Fanfara Tirana, jonka torvisektio piti melkoista menoa yllä. En muista törmänneeni missään Suomen tavallisilla festareilla koskaan tämäntyyliseen moderniin kansanmusiikkiin, jos sitä sellaiseksi sopii nimittää, mutta Szigetissä se ainakin uppoaa yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Maailmanmusiikin yhdistelyä samoille festareille rockin kanssa olisi syytä kokeilla myös Suomessa; ainakin omalla kohdalla menojalkaa alkoi vipattaa tämänkin tahdissa. Alamaailman Vasarat tarjoilikin sitten hieman toisentyylistä menoa, vaikka torvista ei siinäkään esityksessä puutetta ollut. Jarno "Stakula" Sarkulan absurdit välispiikit Cadillaceilla ajavista kamelikuskeista ja kirveenkäyttöoppaista saivat ainakin meidän porukan hörähtelemään naurusta, mutta huomattavasti synkempi meno aiempaan esitykseen verrattuna piti yleisön hiukan rauhallisempana. Hyvin vasarointi upposi ihan nurmikolla maatessakin.

Illan aikana vaeltelimme siellä sun täällä, ja siinä ohessa tuli nähtyä brittibändit Kaiser Chiefs ja Jamiroquai, Jamaikalta kotoisin oleva Bob Marleyn avioton poika Ky-Mani Marley, yksijalkainen unkarilainen blueslaulaja Deák Bill Gyula sekä israelilainen rabbeista koostunut bändi, eli aika lailla kaikkea laidasta laitaan. Yö oli lämmin, onneksi, koska päivän aikana tapahtunut hikoilu, pölyssä istuminen ja aurinkorasvan levittäminen oli saanut ihon niin tahmaiseksi, ettei paidan pukeminen olisi tullut kysymykseenkään. Hotelliasumisen ehdottomia etuja on suihkun mahdollisuus milloin vaan, ja ihanalta tuntuikin livahtaa puhtaiden lakanoiden väliin suihkunraikkaana uneksimaan seuraavasta päivästä.

Perjantai 15.8. Party time!

Kuten varmasti useimmat suomalaiset Sziget-kävijät tietävät, viikon aikana järjestetään Jookoskookoksen toimesta aina uima-allasbileet, eikä tämäkään vuosi ollut poikkeus. Edellisillan säätiedotustekstari oli lupaillut jopa 38 °C:een lämpötiloja, joten oli mitä mahtavin päivä kellua altaassa koko iltapäivän ajan.

Vatsojen täyttäminen pastalla hotellin vieressä olevassa ostoskeskuksessa, kunnon suihkut sekä vaatteiden pukeminen vaati muutaman tunnin, mutta ehdimme kuin ehdimmekin festarialueelle ennen Sex Pistolsin keikan alkua. Ilmeisen monelle keikka oli ainutlaatuinen kokemus, mutta itse en mikään kovin suuri punk-fani ole koskaan ollut, joten koko keikka ja housut kintuissa Union Jack -boksereissa lavalla riekkunut Johnny Rotten lähinnä huvitti. Lisäksi alkuillasta jostain ilmestynyt voimakas tuuli nostatti päälavan edustalla sen verran pölyä ilmaan ja tuoppeihin, että oli mukavampaa siirtyä muualle. Alkuviikosta paikalla olleesta nurmesta ei nimittäin ollut jäljellä enää muuta kuin muisto.

Suunta oli ensin jälleen maailmanmusiikkilavalle, jolta kaikui tällä kertaa afrikkalaisia rytmejä guyanalaisen Mory Kanten tarjoilemina. Sieltä matkamme jatkui Wan2-lavalle, jossa kanadalainen Danko Jones pääsi vauhtiin hiukan yhdentoista jälkeen. Suuressa teltassa pääsi hetkeksi suojaan ulkona riehuneelta tuulelta, mutta suomalaisuuden nimissä päätimme kuitenkin käydä katsastamassa vielä samaan aikaan Hammerworld-metalliteltassa soittanutta Apocalypticaa. Yritykseksi tämä katsahdus kuitenkin vain jäi, koska jättikokoisen teltan sisäänkäyntien luo pääseminen osoittautui mahdottomaksi; ilmeisesti moni muukin oli päättänyt tulla vilkaisemaan rock-maailman tunnetuimpia sellonsoittajia.

Illan päätteeksi menimme vielä hengailemaan läpi yön jatkuvista bailuistaan tutuksi tulleeseen Mokka Kukkaan, jossa monet ystävistämme ovat tanssineet aiempina vuosina läpi yön. Oli siellä nytkin menoa ja meininkiä, mutta DJ:n taidot eivät oikein vakuuttaneet. Iltapäivän uiskentelu alkoi tuntua yhä voimakkaampana väsymyksenä, ja HÉV-pysäkin kautta suuntasimme takaisin hotellille.

Lauantai 16.8. Niin paljon nähtävää, ja niin vähän aikaa

Herranen aika, jäljellä on enää kaksi päivää! Tämä ajatus sai meidät jättämään hotellin aamiaisen väliin ja lähtemään alueelle jo heti puolenpäivän jälkeen. Ilma oli viilentynyt edellisenä iltana alkaneen tuulen myötä huomattavasti, mutta edelleen lämpöä oli reilu 20 astetta ja auringon paistaessa huomattavasti enemmän. Sateita oli luvattu, mutta öisestä sadekuurosta ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä alueella, ja sadepilvet pysyivät onneksi poissa koko päivän ajan.


Aamiaiseksi kalkkunafileehampurilaiset Cappy-mehun kera ja ei kun ihmettelemään. Näin aikaisin päivällä alue näyttäytyi ihan erilaisena: ihmisiä ja meteliä oli vähemmän, mutta erinäisiä moottoriajoneuvoja taas huomattavasti enemmän kuin iltaisin.
Istahdimme unkarilaisia pikkubändejä esittelevän Talentum-Zúzda-lavan luo puiden varjoon ja odottelimme indie-ska-punkiksi kuvaillun Fishin’ the Fishin aloitusta. Jälleen tuli todistettua, että virallisen ohjelmalehtisen bändikuvaukset ovat melko usein…harhaanjohtavia, näin lievästi sanottuna. Koska musiikkiesitys ei oikein iskenyt ja ranteissamme oli leirintään oikeuttavat rannekkeet, lähdimme kiertämään saaren pohjoispäässä sijainnutta suurta leirintään varattua aluetta. Telttailijoiden varustuksessa oli huimia eroja, ja alueella oli kaikkea pikkuruisista yhden hengen harjateltoista megaluokan huvilatelttoihin. Saksalaisella festarimatkajärjeställä oli alueella oma neuvontapisteensä, jossa kävi kuhina ihmisten ladatessa puhelimiaan ja keittäessä teevettä. Aamutoimet olivat monilla vielä selvästi kesken, ja suihkuihin sekä vesipisteisiin oli paikoitellen melkoiset jonot.

Päälavan edustalle kertyi jo kolmen maissa iltapäivällä kohtalaisen suuri yleisö, kun lavalle asteli unkarilainen Pannonia Allstars Ska Orchestra, jonka iloinen meininki sai hymyn lähes kaikkien huulille. Emme oikein malttaneet pysytellä pitkään yhdessä paikassa, kun kokematta oli vielä niin paljon, joten parin tunnin sisällä tuli nähtyä vietnamilaista vesinukketeatteria ja muuta teatterialueella käynnissä ollutta ohjelmaa, unkarilainen metallibändi Turn of Mind Hammerworld-teltassa, hevosenpäänaamarein naamioitunut kroatialais-saksalainen bändi My New Zoo, tänä kesänä paljon festareita kiertänyt ranskalainen laulajakitaristi Mademoiselle K, brittiläinen Róisín Murphy, jonka monet muistavat varmaankin Molokon keulahahmona, sekä Mass Hysteria, Ranskan versio Turmion Kätilöistä, jolla tosin alastoman miehen sijasta oli puolialaston sirkkelillä ja vaahtotykkeillä leikkinyt nainen vetonaulanaan.

Ruoka- ja juomatankkauksen voimin suuntasimme päälavan luo todistamaan yhtä tämän vuoden hehkutetuimmista artisteista, yhdysvaltalaista Serg Tankiania. Valkoisessa puvussaan ja silinterihatussaan Tankian näytti tasan tarkkaan siltä, mitä oli osattu odottaa, eikä keikka sinänsä pettänyt, mutta jotenkin kovin etäinen tunnelma siitä silti jäi. Ehkä myös pimeyden laskeutuminen ja Zen Cafen meininki saivat oman keskittymiskyvyn herpaantumaan, ja lopulta oli taas pakko liikahtaa. Iltakierroksella vastaan tuli muun muassa jälleen Itä-Eurooppalaista nykypäiväistettyä kansanmusiikkia, tällä kertaa Serbiasta saapuneen ja paljon mainetta niittäneen Goran Bregović Wedding & Funeral Bandin esittämänä (tämä oli nähtävä ihan nimenkin takia), uusi pettymys Talentum-lavalla Chief Rebel Angel -nimisen poppoon toimesta sekä illan toinen yhdysvaltalainen jättiläinen, R.E.M., jonka keikan aikana nähtiin viikon mielenkiintoisin videoshow: sekä lavan taustakankaalla että sivustojen jättiscreeneillä näkyi eri tavoin värjättyä ja muokattua livekuvaa lavalta, mikä teki keikasta huomattavasti kiinnostavamman kuin pelkkä ilmoille kajahteleva musiikki. Keikan lopussa Man on the Moonin aikana katseet kääntyivät kohti taivasta, jossa oli ihailtavana lähes täydellinen kuunpimennys; jotain iloa pimeästä illastakin.

Katseltuamme aikamme menoa Zen Cafen edustalla oli taas aika liikahtaa. Öisin telttailualueiden läpi suunnistaminen oli edellisten Szigetien aikaan todettu erittäin hankalaksi ellei jopa vaaralliseksi, kun teltta- ja pyykkinaruja sekä erinäistä irtoroinaa yritti pimeydessä hahmottaa ja välttää, usein hyvin huonolla menestyksellä. Lisäksi Wan2-lavan löytäminen silloin, kun sitä kaipasi, oli vuodesta toiseen osoittautunut käsittämättömän vaikeaksi, vaikka kyseessä on yli 10 000 ihmisen vetoinen teltta. Tänä vuonna molempiin näihin ongelmiin oli löydetty ratkaisut: päälavan lähellä olevien teltta-alueiden keskelle oli vedetty selkeitä, leveitä ja peräti valaistuja teitä, joista yksi johti jopa suoraan Wan2:lle. Tämän ansiosta lava jopa löytyi aina silloin, kun siellä oli jotain nähtävää, kuten lauantain myöhäisillassa yhdysvaltalainen Adam Green, jota ohjelmalehtisessä verrattiin niin moneen maineikkaaseen artistiin, että pakko sitä oli käydä vilkaisemassa. Hieman sekavalta lavalla vaikuttanut Green ei kyllä meidän porukkaa onnistunut vakuuttamaan, eikä pölyisen ja ahtaan teltan sisusta houkutellut pysymään sisällään kovin pitkään. Ei siinä sitten muuta kuin viereiseltä baaritiskiltä tuopit kouraan ja ruokokojujen kautta vähitellen hotellia kohti keräämään voimia viimeiselle päivälle.

Sunnuntai 17.8. Viimeistä viedään

Koska tuntui siltä, että oli vielä mahdottoman paljon kokematta ja näkemättä, ryntäsimme aluelle jo kello kahdeksitoista. Tarkoituksena oli vihdoin käydä nyt seitsemättä kertaa Szigetissä olleen elämyksellisen taideteoksen eli Luminariumin sisällä. Vaikka saavuimme paikalla hyvissä ajoin, järjettömän pitkä jono sai meidät jälleen luopumaan tästä kokemuksesta. Kiertelimme rauhalliseen tahtiin alueella ja ihmettelimme, miten oudolta kaikkialla näytti, kun joka paikka ei ollutkaan täynnä ihmisiä.

Viimeisen päivän kunniaksi päätimme, että tänään on syötävä kaikkea mahdollista ja niin paljon kuin vaan mahtuu. Päivä aloitettiin latinalaista ruokaa tarjoavalta kojulta, josta lautasille ilmestyi ihanan tuoreen salaatin lisäksi kanavartaita ja lihatortilla, ja myyntikojujen luona kierreltäessä oli kokeiltava tuoretta kookosmaitoa suoraan pähkinästä. Keli oli aurinkoisempi ja vähemmän tuulinen kuin edellisenä päivänä, ja auringonpaisteesta nauttien seurasimme tovin festarikävijöiden afrotanssituntia Afrikkakylässä. Keikkojen osalta päivän avasi taas Talentum-lava, joka tarjosi kerrankin sitä mitä lupasi eli roots reggaeta Ivory Coast -nimisen bändin esittämänä.

Näin meille on käynyt joka vuosi: kun festarin loppu alkaa häämöttää, tulee pakonomainen tarve nähdä ja kokea kaikki, mitä alueella tapahtuu. Tämäkään vuosi ei ollut poikkeus. Päivän aikana näimme muun muassa brittiläisen death metal -legenda Carcassin, tunteellisen kitaroinnin taituri José Gonzálezin (SE), keulahahmonsa Pete Dohertyn toilailuista parhaiten tunnetun brittiläisen Babyshamblesin sekä Linkin Park - ja Rage Against the Machine -tribuuttibändit. Keikkojen lisäksi kahdentoista tunnin aikana nähtiin ohimennen ties kuinka monta muuta bändiä ja esitystä, katsottiin extreme-teatteria tekevän Kitonb-ryhmän tunnin pituinen ”giant street theater” -teatterispektaakkeli, juotiin drinkkejä autojen renkaista tehdyissä tuoleissa makoillen, käveltiin pitkin poikin saarta ja syötiin viikon viimeiset gyrokset ja lángosit. Tuli jopa testattua parinkymmenen metrin vapaapudotus. Puolenyön aikoihin nähtiin, miten päälavan edustalle alkoi ilmestyä täysperävaunullisia rekkoja, kun päälavan purkaminen pääsi täyteen vauhtiin. Baareista alkoi olutkin loppua, mutta sinnikkäällä kiertämisellä ja suomalaisella sisulla löysimme totta kai vielä muutakin kuin ei oota tarjoilevia tiskejä. Pitkä ja touhuntäyteinen päivä ulkoilmassa alkoi painaa silmäluomia kellon lähestyessä kahta yöllä, joten oli aika heittää hyvästit festarisaarelle ja suunnata viimeisen kerran tältä vuodelta HÈV-pysäkille.

Siinä se sitten oli...

Sziget vuosimallia 2008 on nyt sitten takanamme, ja jälleen kerran joudun toteamaan, että kyllä sinne ensi vuonnakin on mentävä. Szigetissä on jotain vastustamatonta, se muodostaa niin kokonaisvaltaisen kokemuksen, ettei sen tahtoisi koskaan loppuvan. Eli ensi vuonna uudestaan, kyllähän viideskin kerta täytyy kokea!

Teksti: Stiina Rasimus
Kuvat: Roni Sahari, Jaska Kamila, Stiina Rasimus

Katso myös: Alamaailman Vasaroiden haastattelu