Ankkarock 2008

Korsossa nähtiin jälleen kaksi päivää rokkia ja riehakkuutta, kun sekä läheltä että kaukaa tulleet juhlivat Ankkarockia vuosimallia 2008. Ankkarock on siitä hieman erikoinen tapahtuma, että esiintyjäkaartissa on vuodesta toiseen hyvin paljon samoja nimiä, mutta tästä huolimatta kävijöitä riittää ja kaikilla tuntuu olevan hauskaa. Toki joka vuonna nähdään suurimpina pääesiintyjinä vaihtuvia artisteja ja ”samoilla vanhoilla” bändeilläkin on usein uutta tuotantoa tarjolla. Tämän vuoden suurimmat erikoisuudet olivat varmaankin Kent, HIM, Volbeat sekä Opeth.

Lauantai 2.8.

Lauantai valkeni harmaana ja kolean oloisena, ja alueella oli havaittavissa edellisillan rankkasateiden jättämät jäljet: varsinkin kahden eri lava-alueen välissä oleviin rinnepolkuihin oli syntynyt syviä uurteita, mutta muuten polkuja oli kyllä tasoiteltu ja täytelty ansiokkaasta hiekalla ja soralla. Liekö syynä ollut harmaa taivas vai kovin aikainen esiintyminen, joka alkoi jo klo 11.45, mutta Throwaway Heroesin melko tavanomaista rockia seurasi arviolta vain noin sadan hengen yleisö Rocklavan edessä. Samaan aikaan Puistolavalla esittäytyivät Ankanpoikarockin voittajat, mutta lava-alueiden välinen etäisyys on niin suuri, ettei ollut mahdollista ehtiä katsastamaan nuorten lupausten esiintymistä.

Ehdimme paikalle parikymmentä minuuttia ennen kuin Tracedawnin oli aikataulun mukaan tarkoitus nousta lavalle, ja yllätys olikin suuri, kun noin kymmenen minuutin kuluttua lavalla juonnettiin bändiä lauteille jo täyttä häkää. Syytä pienoiselle aikaistukselle ei kerrottu, mutta ehkä W.A.S.P.in herrat kaipasivat muita pidempää roudaustaukoa. Oli miten oli, Tracedawn veti paikalle hieman enemmän porukkaa kuin Throwaway Heroes, mutta väljää lavan edessä oli silti. Nuoret miehenalut kyllä hallitsevat soittamisen ja tiluttelun hyvin, mutta laulajan ilmeiset Bruce Dickinson -lavamaneerit herättivät hilpeyttä. Näillä nuorilla on vielä aikaa löytää se täysin oma tyylinsä vuosien varrella, potentiaalia kuitenkin riittää.

Aurinko alkoi puolenpäivän jälkeen pilkistellä pilvien lomasta ja toi polttavalla kuumuudellaan mieleen menneen viikon hellepäivät. Porukkaa virtasi jo porteista tasaiseen tahtii, ja suuri osa rynnisti suoraan rinnettä ylös päälavan eli Korsolavan edustalle seuraamaan Mokomaa, joka keräsikin sitten paikalle jo muutamia tuhansia kuulijoita. Keikan soundit oli jostain syystä miksattu kovin diskanttipainotteisiksi, eikä Korsolavan edustan kentän takaosaan oikein kuulunut ollenkaan bassoääniä. Ehkä tämä vaikutti myös yleisöön, joka vaikutti kovin kankealta, vaikka meno lavalla oli melkoista.

Ankkarockin ”isoveljelle” eli Ruisrockille oli tänä vuonna myönnetty Youropen toimesta Green’n’Clean -ympäristösertifikaatti, mutta Ankkarock ei ainakaan vielä tähän yltänyt. Alueella oli kuitenkin selvästi pyritty ottamaan ympäristönäkökohdatkin huomioon. Näkyvimpänä merkkinä tästä olivat kierrätyspisteet, joissa pystyi lajittelemaan erillisiin säiliöihin pienmetallin, lasin, pahvin sekä biojätteen. Biojäteastioita näkyi runsaasti muuallakin ruokapisteiden lähellä sekajäteastioiden lisäksi. Toivottavasti festarikävijät myös osasivat lukea ja lajitella, muuten hyvä panostus kierrätykseen meni hukkaan. Kaiken kaikkiaan alueella oli kiitettävän paljon roska-astioita ja myös siivousta tehtiin aktiivisesti molempina päivinä, joten alue pysyi yllättävän siistinä. Ympäristötekona on huomioitava sekin, että useissa ruokakojuissa oli lappu, jonka mukaan käytössä oli maatuvia astioita. Ne osoittautuivat kylläkin tavallisiksi pahvisiksi lautasiksi ja puuhaarukoiksi, mutta on tämäkin toki paljon parempaa kuin muovisten kertakäyttöastioiden käyttö.

Scandinavian Music Group ja yhdysvaltalainen W.A.S.P. aloittivat esiintymisensä yhtä aikaa, eikä ollut lainkaan vaikeaa arvata, kumpi veti suuremman yleisön puoleensa. SMG:n esitys vaikutti melko lattealta, mutta toisaalta heidän musiikkinsa on melko rauhallista. Ehkä jopa liian rauhallista lauantai-iltapäivään. Oli pakko siirtyä W.A.S.P.in pariin. Puistolavan edustalla olikin melko valtava yleisöjoukko ja erityisesti kalja-alueella oli tungosta. Blackie ja kumppanit jaksavat edelleen veivata, ja lavalta kuultiin runsaasti hittejä kuten I Wanna Be Somebody ja Wild Child. Kyllä nämä nostalgiapläjäykset tuntuvat hyvin uppoavan festarikansaan, ja mikäs siinä oli ollessa, kun aurinkokin jälleen näyttäytyi.

W.A.S.P.in aikana oli ruuhkaa muuallakin kuin lavan edustalla, nimittäin festivaaliporttien ulkopuolella nähtiin massiiviset jonot. Ankkarockiin oli tänä vuonna myyty perinteisten paperilippujen lisäksi sähköpostiin ja kännykkään toimitettavia lippuja, ja kaikkien lipputyyppien tarkistus portilla tapahtui elektronisesti. Joko järjestelyn toteutus toimi todella hitaasti tai jotain tässä meni pieleen lauantaina iltapäivällä, koska jonot porttien ulkopuolella kasvoivat kasvamistaan ja kovinkaan moni jonottaja ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Jonot saatiin kuitenkin parin tunnin sisällä onneksi purettua ja festarikansa alueelle ilman suurempia välikohtauksia.

Korsolavan toisena esiintyjänä oli Hanoi Rocks, joka on tainnut esiintyä jokaisessa Ankkarockissa comebackistaan vuonna 2001 lähtien. Tänä vuonna paikalla tuntui olevan huomattavasti vähemmän glam rock -tyyliin itsensä pyntänneitä teinityttöjä, mikä ehkä selittää sitä, että melko runsaslukuinen yleisö pääasiassa vain katseli keikkaa sen kummemmin riehaantumatta. Mike Monroe kiipeili jälleen lavan rakenteissa ja spiikkasi pääasiassa englanniksi, kun suomi ei oikein ottanut sujuakseen. Andy McCoy yllätti positiivisesti olemalla erittäin selvänoloinen (ollakseen Andy McCoy) ja nautti selvästi soittamisesta; yleisö sai nauttia runsaasti erilaisista sooloista ja välisoitoista.

Hanoi Rocksin kanssa osin päällekäin soitti Puistolavalla Amorphis, joka keräsi myös kunnon yleisön. Soitto sujui ihan hyvin, mutta omalta osalta tuntui kovin paljon viime vuotisen keikan toistolta. Ehkä W.A.S.P. oli imenyt enimmät mehut yleisöstä, joka vaikutti enemmän seurailevan keikkaa sivusilmällä. Tässä kohtaa jonotkin olivat portin ulkopuolella jo huomattavasti supistuneet, mutta tasainen ihmisvirta jatkui edelleen. Lauantaina alueelle tulikin yhteensä reilu 17 000 kävijää, joten on pienoinen ihme, ettei elektronisiin lukulaitteisiin nojannut lippujen lukeminen takkuillut vieläkin pahemmin.

Oli taas aika kivuta ylös jyrkkää rinnettä. Se täytyy todeta, että Ankkarockissa käymisen jälkeen varmasti tietää kävelleensä. Yllättävää kyllä rinteen molemmissä reunoissa olevat polut eivät kummankaan päivän aikana tukkeutuneet mitenkään mainittavasti, ja ihmiset osasivat välillä melkoisissakin humalatiloissa tulla alas ja jopa mennä ylös ilman sen ihmeellisempiä sattumuksia. Rocklavalle suuntasikin tässä vaiheessa paljon rokkikansaa farkkutakeissaan ja hyppyritukissaan, kun tiedossa oli yhdysvaltalaisen Tiger Armyn keikka. Yhtä tatuoituja miehiä ei ollutkaan hetkeen tullut vastaan: kaikki näkyvät osat herroista kasvoja ja takaraivoja lukuunottamatta olivat värikkäiden tatuointien peitossa. Psychobilly-yhtye veti paikalle kohtalaisen suuren yleisön ja sai porukkaan eloakin. On siinä kieltämättä oma viehätyksensä, kun perinteisen kolmihenkisen rock-kokoonpanon basistilla ei olekaan sylissään sähköistä bassokitaraa, vaan käsien välissä seisoo kunnon kontrabasso. Keikka painottui uusimman levyn kappaleisiin, ja lavalla olemisesta selvästi nauttineen bändin energinen olemus sekä väliin heitetyt hyväntuuliset spiikit saivat kyllä mielen kohoamaan.

Tässä kohtaa vatsa alkoi jo vaatia ruokintaa. Ankkarockissa erittäin miellyttävää on aina ollut ruokakojujen moniin muihin kotimaan festareihin verrattuna runsas valikoima. Näin tänäkin vuonna. Tarjolla oli useammanlaista itämaista ruokaa, kebab-annoksia, Kuusamon muikkuja, täytettyjä patonkeja, Kotipizzaa, paistettua kanaa, churroja ja totta kai makkaraperunoita jäätelön, karkkien ja kahvin lisäksi. Kyllä näistä jotain jokaiselle varmasti löytyi.

Kentin kivutessa Korsolavalle pilvet viimein päättivät luovuttaa sisältönsä alla olleen festivaalikansan päälle, mutta tämä ei Kentin kovimpia faneja tuntunut haittaavan. Sivummalla haettiin kovasti sateensuojaa ja infopisteestäkin loppuivat Soneran aiemmin päivällä ilmaiseksi tarjoamat sadeviitat, joiden tilalla kertakäyttösadetakkeja alettiin kaupata 2 € hintaan. Kalja-alueet täyttyivät, kun ihmiset hakeutuivat toistensa läheisyyteen lämpöä keräämään. Kent soitti sekä uudempaa että vanhempaa materiaalia erinäisten elektronisten lisäysten kera, ja seassa kuultiin totta kai takuuvarma hitti Om du var här. Jostain kumman syystä Kentin keikan ajaksi lavan sivurakenteita peittävien kankaiden sponsorimainokset oli peitetty mustilla kankailla…ehkä yhtye on päättänyt olla epäkaupallinen?

Kentin kanssa hiukan päällekäin Puistolavalla soitti päivän toinen ruotsalainen kiinnitys eli tiuhaan sekä Ankka- että Ruisrockissa nähty The Hives. Tällä kertaa mustiin koulupukuihin pukeutuneet rokkikukot vetivät tuttuun tapaan energisen keikan, ja laulaja esitteli tällä kertaa vuolaasti suomen kielen taitojaan. Lavalta kuultiin muun muassa ”Minä olen ruotsalainen rock’n’roll singer” sekä erinäisiä muita lausahduksia melko hyvin äännettyinä. Sateesta huolimatta lavan edessä oli paljon menoa. Yhtye esitti setin aikana myös uuden julkaisemattoman biisin, A Thousand Answers. Tämän perusteella tutulla linjalla jatketaan tulevallakin levyllä.

Lauantai-illan päätti Korsolavalla koko päivän ja ehkä koko festarin pääesiintyjä, harvakseltaan kotimaassa keikkaileva HIM. Sadekin hellitti ja yleisöä oli runsaasti, kuten ennalta oli voinut arvatakin. Melkoinen hittikimara lavalta kuultiin, ja täytyy todeta, että Villen välispiikit olivat vähintäänkin epäilyttäviä; muun muassa jossain välissä omistettiin kappaleita sakkolihalle. Sinänsä keikka oli yllättävän hyvä eikä niin rutiininomainen kuin olisi voinut olettaa, ja koko bändi vaikutti olevan hyvin rennolla tuulella. Posiviitinen yllätys ja hyvä päätös Ankkarockin ensimmäiselle päivälle.

Sunnuntai 3.8.

Ankkarockin toisen päivän aamuna taivas ei näyttänyt lupaavalta, ja edellisestä päivästä viisastuneena mukaan lähti kunnon sadevarustus. Tällä kertaa tavoitteena oli ehtiä näkemään Ankanpoikarockin voittajia, ja ehdimmekin paikalle juuri sopivasti ennen neljän voittajakokoonpanon esiinmarssia. Esitykset koostuivat erinäisistä coverbiiseistä, joiden pääpaino oli rockin raskaammassa päässä ja vanhemissa klassikkobiiseissä. Lavalta kuultiin muun muassa Scorpionsia, Mokomaa ja Bon Jovia. Kyllä näiden nuorten joukossa ihan lupaaviakin yksilöitä nähtiin, vaikkei mikään kokoonpanoista kokonaisuutena erityisemmin mieleen jäänyt.

Ankanpoikarokkareiden jälkeen lavalle asteli ikähaarukan toista päätä edustavia miekkosia, nimittäin Antero Raimo & Ovet. Hyväntuulinen humppa huvittavine sanoituksineen kärsi varmasti eniten tihkusateisesta ja harmaasta säästä; tämä olisi varmasti saanut porteista sisään valuvaa porukkaa nurmikolla humppailemaan, jos aurinko olisi paistanut. Noh, aina ei voi voittaa. Oli aika kivuta rinnettä ylös Poets of the Fallia odottelemaan. Rocklavan ohi kulkiessa korviimme kantautui ah niin ärsyttävää kesämusiikkia à la Reino & The Rhinos. Ei uponnut meikäläisiin sitten yhtään. Reino Nordin vaikutti erittäin omituiselta heiluessaan edestakaisin lavan etureunassa, hihitellen samalla omille sekaville jutuilleen.

Ankkarockinkin alueella oli tänä vuonna festarikävijöiden lähikauppana Siwan myyntiauto, joka on tänä vuonna syrjäyttänyt monesta paikasta Alepan kontin. Vaihdos ei festarikävijöiden mielestä tuntunut olevan muutos parempaan suuntaan: useampaan kertaan kuultiin, miten Alepan valikoima oli paljon monipuolisempi ja ehkä halvempikin kuin Siwan. Kieltämättä, Siwan valikoima vaikutti ruoka- ja juomapuolen osalta melko suppealta: muutamien erilaisten kolmioleipien ja patonkien lisäksi tarjolla oli vaan sipsejä ja paria eri karkkipussia sekä juomapuolella yhtä vissyä, kokista ja Fantaa. Plussaa kylläkin siitä, että ns. hygieniatuotevalikoima oli melkoinen: löytyi kaikkea aurinkorasvoista sadetakkeihin ja hammasharjoista deodoranttiin.

Poets of the Fallin noustessa Korsolavalle vesisade sen kuin yltyi, ja lavan edustalle kokoontuikin melkoinen kertakäyttöisten sadetakkien meri. Aikainen soittoaika ja huono sää varmasti karsivat yleisömäärää, mutta ihan hyvin porukkaa oli paikalle saapunut, ja Poetsin pojat tekivät lavalla kaikkensa saadakseen ihmisiin liikettä, välillä siinä onnistuenkin. Keikka oli kaiken kaikkiaan ihan mukava, kuultiin sekä aiempien levyjen hittibiisejä että uusimman keväällä julkaistun Revolution Rouletten sisältöä, joka tosin tuntui yleisölle olevan enemmän vierasta. Keikan loppupuolella sadekin alkoi jo hellittää, mutta Apulannan keikka Puistolavalla jäi silti väliin. Pitää sitä välillä levätäkin ja nauttia metrilakuista.

Poetsien jälkeen Rocklavalla nähtiin jälleen mielenkiintoinen ulkomainen yhtye, yhdysvaltalainen Kamelot. Vaikka asenne kyseistä genreä kohtaan on kovin negatiivinen, piti silti mennä katsomaan amerikkalaisten edesottamuksia. Yllätys olikin suuri, kun bändi asteli lavalle ja aloitti settinsä. Genren suurin ongelma on laulupuoli, joka Kamelotin kohdalla ei ollutkaan yllättäen niin kovaa ja korkealta kuin useimmilla muilla bändeillä. Meille tuntemattomaksi jäänyt taustalla toiminut naislaulaja oli myös mukava lisä showhun. Bändi viihtyi selvästi lavalla ja oli erittäin hyvätuulinen koko keikan ajan. Perinteisten miekka ja lohikäärme -sanoitusten sijaan bändi tarjoili myös kappaleissaan vakavampaakin sanottavaa, kuten ympäristöön liittyviä teemoja. Vaikka bändi rikkoikin vähän käsityksiä koko genrestä, ei silti tule rynnättyä ostamaan edes heidän levyjään. Keikka oli kuitenkin yksi positiivisimmista vedoista Ankkarockin valmiiksi pureskellussa ohjelmassa.

Ankkarockin juontajina nähtiin tänä vuonna jälleen vanhoja tuttuja naamoja. Heta Hyttinen juonsi tuttuun suorasukaisen asialliseen tapaansa Rocklavalla, ja Puistolavalla nähtiin äärettömän huonoista vitseistään tunnettu Harri Niemi, joka ei tälläkään kertaa pettänyt vaan laukoi lavalta tasaiseen tahtiin juontojen yhteydessä niin huonoja vitsejä, että välillä oli pakko nauraa. Taidonnäytteisiin kuului mm. ”Mikä on lapsellisin sotilasarvo? No tietenkin kersantti.” Korsolavan juontajana toimi jälleen Jusu Lounela, joka esitteli juontojen yhteydessä erinäistä Ankkarock-muotia ja teki varmasti kesän erikoisimman juonnon kutsuessaan esiin Sonata Arcticaa: Jusu nimittäin teki benjihypyn juontaessaan. Sonatan keikka ja myös tämä juonto jäivät meiltä näkemättä, kun keskityimme itsemme ravitsemiseen ja Ismo Alankoon Puistolavalla. Ismo Alanko Teholla oli ihan mielenkiintoista vaihtelua muille päivän bändeille. Ismon pianon- ja kitaransoiton lisäksi lavalta raikui pääasiassa vain Teho Majamäen jyrisevä rumpujen pauke. Lavalla oli kuulemma piipahtanut myös Jonna Tervomaa esittämässä yhdessä Ismon kanssa tehdyn dueton, joka oli juuri julkaistu heinäkuun 30. päivänä.

Rocklavalla nähtiin alkuillasta ehkä päivän odotetuin ulkomainen esiintyjä, kovassa nousussa oleva tanskalainen Volbeat. Bändi oli kyllä pistetty esiintymään aivan liian pienelle lavalle. Rocklavan edustan koko kenttä täyttyi hetkessä ja suuri joukko katseli keikkaa Korsolavan screeniltä, kun yhtyeen Elvis-metalliksikin kutsuttu musiikki alkoi raikua lavalta. Yleisön huudattaminen ja vitsikkäät välispiikit yhdistettynä raivokkaan rymisevään rock’n’rolliin tehosi varmasti kaikkiin, ja kylmästäkään ei ollut enää tietoa yleisön joukossa. Bändin ylisoitettu hitti Radio Girl soitettiin onneksi alta pois heti keikan alkupuoliskolla, minkä jälkeen päästiin bändin parempien kappaleiden pariin. Ensi kuussa julkaistavalta kolmannelta albumilta saatiin myös maistiainen. Parin Cannibal Corpse -aloituksen jälkeen ilmoille kaikui biisi nimeltä Hallelujah Goat, joka upposi kansaan erittäin hyvin. Mistään polkupyörän uudelleen keksimisestä ei tämän biisin kohdalla ollut kyse, vaan se tarjoili ehtaa Volbeattia.

Valitettava totuus festareilla on aina se, että jossain kohtaa aikataulussa on jokaiselle ikäviä päällekkäisyyksiä. Jäimme vähäksi aikaa vilkaisemaan Lauri Tähkä & Elonkerjuuta, joka heitti nyt Ankkarockissa kesän kiertueen viimeisen eli 45. keikan. Vettäkin alkoi taas sataa, ja tämä pohjanmaalaisromantiikkia ei meitä jaksanut innostaa, mutta tämän katsauksen takia suurin osa Disco Ensemblen keikasta jäi meiltä näkemättä. Onneksi ehdimme paikalle sentään viimeisen kahden biisin ajaksi. Disco Ensemble on siitä jännä bändi, että se tuntuu uppoavan vähän kaikenlaisiin ihmisiin melko rankasta soundista huolimatta. Yleisön joukossa oli paljon sekä pop-, rock- että metal-henkistä porukkaa, ja kaikilla tuntui olevan mukavaa keskenään. Lavan edustalla nähtiin myös koko ajan pyörivä circle-pitti. Disco Ensemble osaa hienosti hyödyntää erilaisia elektronisia vempeleitä tuomaan musiikkiin uusia ulottuvuuksia, joten ei ole mikään ihme, että heistä ollaan yhä kiinnostuneempia myös ulkomailla sekä Euroopassa että rapakon takana.

Tässä välissä oli sopivasti aikaa vaan kierrellä ja ihmetellä taas, mitä kaikkea alueella tapahtuikaan bändien lisäksi. Selvästi näkyvin sponsori tälläkin festarilla oli Koff, jolla oli jos jonkinlaista mainosta pitkin festarialuetta. Eniten huomiota herättävä mainos oli totta kai Koffin logolla varustettu kuumailmapallo, joka molempina päivinä sateisesta ja lähes tuulettomasta ilmasta huolimatta saatiin ilmoille.

Puistolavan toiseksi viimeisenä esiintyjänä oli Apocalyptica, jonka raivokas sellonsoitto keräsi melko suuren katsojajoukon sateesta huolimatta. Aina vaan miesten kyky saada sellolla aikaseksi mitä ihmeellisempiä ääniä jaksaa ihmetyttää. Keikalla kuultiin poikkeuksellisesti myös laulua kahden biisin aikana, kun Sonata Arctican Toni Kakko liittyi joukkoon biisien I Don’t Care ja I’m Not Jesus ajaksi. Ei se ihan alkuperäisille versioille vetänyt vertoja, mutta ihan hyvältä kuulosti kuitenkin, ja näin biiseihin tuli enemmän eloa kuin mitä niissä pelkkinä selloversioina olisi ollut.

Apocalyptican jälkeen tiedossa oli meille enää ruotsalainen Opeth, joka onnistui uusimmalla Watershed-levyllään kohoamaan Suomen virallisen listan ykköseksi kesäkuussa. Puoli tuntia Opethin aloituksen jälkeen Puistolavalla oli tarjolla PMMP:tä, mikä yhdessä edelleen jatkuvan sateen ja viilenevän illan kanssa varmasti pienensi yleisömäärää Korsolavan edustalla. Opeth ei ole koskaan ollut omimmillaan isoilla lavoilla eikä tämänkertainenkaan keikka tehnyt poikkeusta asiaan. Spiikit hoidettiin jostain syystä pääosin ruotsiksi ja ne sisälsivät lähinnä aivan turhanpäiväistä höpöttelyä. Toisaalta ehkä näin oli hyvä, koska suurimmalta osalta ne menivät näin ollen täysin ohi. Ei ne nimittäin paremmin olisi iskeneet millään muullakaan kielellä. Tällä turhanpäiväisellä höpöttelyllä tuhlattiin aivan turhaan kallista soittoaikaa, tai sitten Axen kankkunen oli vielä soittaessakin niin paha että Michael oli saanut työkseen höpötellä yleisölle niitä näitä, kun Axe keräilee itseään biisien välillä. Sateen, yleisen koleuden sekä Opethin tylsyyden käydessä liian suuriksi olimme yksimielisiä siitä, että festivaali on paketissa. Paljon jälikäteen ja ennakkoonkin kehuttu PMMP:n keikka jäi siis tälläkin kertaa vain toiveeksi, mutta se mäki oli liian suuri kynnys tässä vaiheessa. Ehkä vielä joskus näemme ko. yhtyeen.

Siinä oli sitten taas yksi Ankkarock takana. Suurin haittatekijä tänä vuonna oli kohtalaisen kurja sää, mutta ei sekään tuntunut suurinta osaa kamalasti haittaavan, varsinkin kun sadetakkeja oli saatavilla koko ajan useammasta myyntipisteestä ja lämmintä kahvia ja ruokaa runsain määrin myynnissä. Eiköhän sitä taas ensi vuonna tule lähdettyä, vaikka bändikattaus tuskin radikaalisti muuttuu. Jotain houkuttelevaa Ankkarockissa silti on.

Teksti ja kuvat: Stiina Rasimus ja Roni Sahari

Katso myös Poets of the Fallin haastattelu.