UMF5: Hellettä ja hyvää mieltä

Rockfestareita pääosin kiertäneelle ajatus Uuden Musiikin Festivaaleista oli kaikessa erilaisuudessaan kiehtova. Aikaisempina vuosina Turun kaupungille, pääosin klubeille, levittäytynyt tapahtuma ei ole tällaista ulkoilmafestarifania niinkään houkutellut. Nyt heinäkuisten helteiden osuessa kohdalle ja Kupittaanpuiston ollessa tapahtumapaikkana UMF5 oli lähdettävä katsastamaan.

Itse olen ollut turkulainen vasta sen aikaa, kun Koneisto on ollut helsinkiläinen, joten en ole koskaan aikaisemmin kokenut festareita Kupittaanpuistossa. Festarialue puiden varjoineen ja vihreine nurmikkoineen toi ehdottomasti mieleen eteläeurooppalaiset festivaalit, varsinkin illan hämärtyessä ja valojen syttyessä. Suomessa festarialueet ovat yleensä puutonta peltoa tai hiekkakenttää, Kupittaan puistomiljöö toi tähän virkistävää vaihtelua. Alueena puisto oli aivan ihana varsinkin lauantaipäivällä. Ihmiset loikoilivat osa auringonpaisteessa ja osa varjossa viilentyen ja nauttivat musiikista. Varjoista huolimatta sää oli sen verran helteinen, että virkistystä olisi kaivattu välillä varjojakin enemmän. Parin euron sisäänpääsymaksua vastaan oli festivaalikävijöiden onneksi mahdollista pulahtaa Kupittaan maauimalan viileisiin vesiin.

Festivaalialue oli niin laaja, että ulkolavoilla luuli
aluksi festareita kohdanneen yleisökadon, vaikka
festivaali ylsikin yleisötavoitteeseensa eli 7 500
kävijään. Tähän saattoi lisäksi vaikuttaa anniskelu-
alueiden sijainti. Lavat sijaitsivat anniskelualueiden
ulkopuolella, joten janoiset istuivat aitojen sisä-
puolella lavojen edustojen usein ammottaessa
tyhjyyttään. Edelleen esimerkiksi Metro Live
–lavan viereisellä anniskelualueella oli montaa
ihmetyttänyt mahdollinen suunnitteluvirhe: lavan
viereen oli sijoitettu bajamajat, kun taas pöydät
penkkeineen löytyivät nurkan takaa, josta lavalle
ei nähnyt kunnolla.


Esiintymislavoja puistossa oli yhteensä kahdeksan, joista puolet sijaitsivat ulkona. Perjantaina ja erityisesti lauantaina iltasella sisätiloissa riitti ihmisiä tungokseen asti. Helle oli lämmittänyt urheiluhallin, bassoluolan sekä timanttiteatterin lämpötilaltaan lähinnä saunaa muistuttaviksi. Useat olisivatkin viihtyneet mieluummin lämpimässä, mutta sisätiloja viileämmässä ulkoilmassa. Vaikka hallinto-oikeuden päätöksellä musiikkia saatiin soittaa kello 03.00 saakka, koski tämä päätös vain sisätiloja. Ulkona lavojen toiminta sekä terassit suljettiin puolilta öin.

Rockista henkeen ja vereen lämpeävänä Uuden Musiikin Festivaalin musiikki oli minulle siis todellakin ennen kaikkea uutta. Muutaman nimen esiintyjälistasta tunnistin etukäteen, lähinnä kotimaiset rap-artistit sekä muutaman viimeisimmissä lukemissani musiikkilehdissä esillä olleen dj:n ja yhteen. UMF:n aikataulut sain käteeni tapahtuman aattona, ja vietinkin loppuillan kuunnellen myspacesta eri artistien sampleja ja tutkien muun muassa netin keskustelupalstoja saadakseni selville ne eniten odotetut keikat. Tältä pohjalta lähdin perjantai-iltapäivänä hyvin ennakkoluulottomana kohti Kupittaanpuistoa. Hyvin pian huomasin, että aikataulusta ei ole juuri hyötyä – pitkin viikonloppua osa lavoista kulki noin puolisen tuntia aikataulusta jäljessä, osa jopa tunnin jäljessä, ja loput sitten aikataulun mukaan tai vaihtelevasti miten sattuu. Onneksi sää sekä ilmapiiri olivat festivaaleilla ihanat, näin ollessa ei jaksanut välittää vaikka jonkun esiintyjän missasikin ja toisaalta myös odottaminen sujui leppoisasti.

PERJANTAI 25.7.2008

Tampereelta kotoisin oleva Regina avasi tämän vuoden Uuden Musiikin Festivaalin helteisessä Kupittaanpuistossa. Bändin aloitellessa paikalla oli vain muutama kymmentä ihmistä, mutta pikkuhiljaa paikalle valui lisää väkeä. Iisa Pykärin viehkeä ja kuulas laulu soi kirkkaasti ja virkistävästi kesähelteessä, samalla kun tanssimaan houkutteli Mikko Pykärin ja Mikko Rissasen soittama elektropop. Hellettä uhmaten osa yleisöstä intoutuikin tanssiin keikan aikana.



Reginan lopetettua soittamisen suuntana oli auringon paisteesta
huolimatta sisätilat eli ”Urheilu”halli, jossa turkulainen kirjailija
Riku Korhonen puhui otsikolla Mihin tämä maailma on
menossa? Auringon tukalan kuumaksi lämmittämään halliin
paikalle saapunut yleisö näytti olevan jo sen verran juhla-
tuulella, ettei keskittyminen kuuntelemiseen enää oikein
onnistunut. Osa yleisöstä seurasi Korhosta vakavalla naamalla,
suurimman osan suunnitellessa tulevan illan ohjelmaa tai
keskittyessä vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa.
Korhosen näkemykset siitä, mihin maailma on menossa,
vaatisivat kyllä enemmän niitä vakavia naamoja, sen verran
päin huonolta suunta näyttää. Puhe käsitteli muun muassa
maailman ylikansoittumisesta ja muita ihmiskunnan kriisejä.

Riku Korhosen jälkeen hallissa aloitti yksi UMF:n pääesiintyjistä, ranskalainen M83. Monet myöhästyivät keikan alusta, sillä aikataulut olivat reilusti myöhässä ja saunan lämpötiloja lähestyvässä hallissa oli liian tuskaista odottaa pitkään. Keväällä viimeisimmän huippuarvostelut saaneen albuminsa julkaissut yhtye täytti hallin isoilla elektonisilla soundeilla ja eteerisen haikealla laululla. Hetkittäin mieleen nousivat Mew’n keikat, joilla massiivinen soundi vyöryy yleisöön vivahteikkaasti, herkästi ja samalla synkästi.



Aikatauluongelmat jatkuivat myös Metro Live –lavalla. Matti P vs. RPK alkoi vasta siihen aikaan, kun seuraavan esiintyjän olisi pitänyt aloittaan. Näin ollen yleisöä oli runsaanlaisesti, mutta kaikki tuntuivat odottavan Edua, Stig Doggia & DJPP:tä. Tunnin myöhästymisestä huolimatta Edu, Stig ja DJPP nousivat pimeälle lavalle hyvässä kunnossa. Keikalla kuultiin Edun ja Stigin yhteisten biisien lisäksi myös molempien omaa materiaalia. Minttuviinapullo kiersi lavalla ja nousuhumalan myötä pääkaupunkiseudun rap-tähdet kävivät riehakkaammiksi. Stigin ja DJPP:n ollessa jo valmiita lopettamaan, Edu oli vieläkin halukas räpäyttämään, eikä edes taustojen puute estänyt. Yleisö taputti kuin hurmoksessa tahtia Edun tykittäessä biisin toisensa jälkeen. Viimeisenä ohjelmanumerossa oli lavan reunalla kelkkailua, joka jatkui sen verran yli puolen yön, että järjestyksenvalvoja joutui jo käymään huomauttamassa pojille ajankulusta. Keikka päättyi Edun istuessa pöydän alla huutaen saavansa huomenna Hannu Jortikalta turpaan.



UMF:n ulkotapahtumien ollessa ohi sisätiloissa oli suorastaan tungosta. Bassoluolaan ei meinannut mahtua sisälle Aku Raskin sooloprojektin Huoratronin aikana. Hikisessä luolassa tanssittiin kirskuvien tietokonepeli-soundien tahdissa. Timanttiteatterissa oli väljempää ja lisäksi musiikki oli pehmeämpää ja konemusiikkiin vihkiytymättömälle helpommin kuunneltavaa. Välillä 70-luvun discofiiliksiä mieleen tuonutta tanssimusiikkia soittivat helsinkiläisen Low Phantasy klubin DJt. Pikkuhiljaa tanssimiseen tottumattoman jalkoja alkoi kuitenkin painaa siinä määrin, että oli aika kömpiä kotiin nukkumaan.

LAUANTAI 26.7.2008

Helteinen lauantai veti Kupittaanpuistoon reilusti enemmän UMF-kansaa kuin perjantai. Perjantaina paikalla oli ollut noin 2 500 henkeä, lauantaina kävijöitä oli lähes 5 000. Edellisen illan juhlat sekä jatkuva helle näkyivät väsymyksenä yleisössä Pahojen Viinien keikalla. Yleisö makoili nurmikolla ja jaksoi vaivoin liikuttaa pyydettäessä kättä. Hyvä fiilis keikalta ei kuitenkaan puuttunut. Pahat Viinit ja vierailevat rap-artistit Stepa sekä Jodarok hoitivat keikkansa ammattimaisesti verrattuna perjantaiseen Edun, Stigin ja DJPP:n esitykseen. Vaikka tekstit ovat karskeja, käytös oli kuitenkin asiallista eikä lavalla sähelletty turhaan. Pahojen Viinien taustalauluista vastasi heleä ääninen Yona.




Lauantai-iltapäivän ratoksi Savukeidas –kustantamo esitti runoutta Paviljonkilavalla. Uuden runouden iltapäivä nimisessä tapahtumassa Kupittaan paviljongin terassilla runoudesta nautti kourallinen ihmisiä ja lavan edessä muutama runouden ystävä. Marjo Isopahkala aloitti tilaisuuden vahvalla lavaesiintymisellään. Runot kertoivat karskisti muun muassa naiseudesta ja seksistä – eivät kuitenkaan liian räävittömästi, vaan juuri sopivasti nostaakseen hymyn kuuntelijoiden huulille. Timo Lappalainen luki edellistä pidempiä, proosamaisia runoja. Timo Hännikäisen runot kertoivat ihmisyydestä. Muita tilaisuudessa esiintyneitä runoilijoita olivat Mika Kivelä, Esa Hirvonen, Katariina Vuorinen sekä Markku Toivonen.

Kari Peitsamo antoi Metro live –lavalla hyvin tyypillisen Kari Peitsamon mies ja kitara –shown, joka osaltaan perustuu intiimiin tunnelmaan sekä vuorovaikutukseen yleisön kanssa. Peitsamon keikka alkoi ja päättyi samaan kappaleeseen Teos ihmiskunnalle. Välissä kuultiin materiaalia muun muassa artistin levyltä Vedestä nousee kasvi, sekä yleisön toiveista kappale nimeltä Pallo.



Kari Peitsamon jälkeen lavan valloitti aivan toisenlainen
poppoo: Johannes Rojola & Panemans Panoy.
80-luvun Matti Nykäsen lähes kaksoisolento, turkulainen
Johannes Rojola esiintyi playbackina saman vuosi-
kymmenen henkeä huokuneen taustaorkesterinsa
Panemans Panoyn niin ikään tahdittamana. Lavan
edustalle kerääntyi tätä iloista italo-discoa tanssivia
tyttöjä ja bändi käytti tilaisuuden oitis hyväkseen
jakamalla ”nimikirjoituksilla” varustettuja postikortteja.
Viimeistään tässä vaiheessa taustanauhojen olemassa
olo tuli yleisön tietoisuuteen.


Myöhemmin Metro live –lavalla nähtiin 80-luvun tyyliä myös edustava helsinkiläinen Jesse. Yhtye on Stiletti-Anan ja Kalifornia-Keken muodostama duo, mutta keikalla mukana oli kitaraa ja yhtä syntsaa soittamassa Sli-de. Jos Johannes Rojola & Panemans Panoy näytti uppoavan tyttöihin, Jesse oli selkeästi äijien bändi. Takatukat ja lähiömeininki höystettynä elektrolla ja särisevällä kitaralla upposi hiestä märkänä tanssiviin kundeihin täysin.

Illan viimeinen ulkoilmaesiintyjä oli Metro live –lavalla soittanut Skillstersistä tuttu Rico Tubbs. Soittamisesta ja esiintymisestä selkeästi nauttiva DJ sai myös yleisön nauttimaan: nurmi täyttyi tanssivasta yleisöstä.

Lauantaina eksyin kahdesti Helmitelttaan, molemmilla kerroilla osuin paikalle hyvin persoonallisten esiintyjien aikaan. Auditorion mallinen teltta tarjosi jännän (ja kuuman!) esiintymisareenan. Alkuiltapäivästä teltassa esiintyi kuulemani mukaan legendaarinen DJ Tixa, joka soitti levyjä kertoen samalla muun muassa siitä, kuinka kasvihuoneilmiön sulattaessa jäävuoret (the icemountains come down) mammutit palaavat vaeltamaan keskuuteemme (the mammuthos smere back to us). Myöhemmin illalla olin tulossa katsomaan Säästöpoikia, mutta aikataulut olivat tälläkin areenalla edelleen myöhässä ja teltassa esiintyi Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto. Itselleni profeetan sana ei oikein iskenyt – en ihannoi kannabispsykoosia enkä sitä pahaa maailmassa. Teltassa oli kuitenkin kohtalaisesti tämän sanoman tahdissa tanssivaa yleisöä. Ilmeisesti profeetta oli löytänyt kannattajansa.

Vielä myöhemmin illalla norjalainen Annie oli vetänyt sisälle ”Urheilu”halliin reilusti yleisöä. Lauantain muihin esiintyjiin verrattuna Annie tuntui ja kuulosti ennen kaikkea erilaiselta, melkoisesti ihan perustanssipopilta. Tämä varmaankin johtui kevyeltä kuulostavasta laulusta, jota ilman musiikki olisi kuulostanut siltä samalta kuin lähes kaikki DJt konemusiikkiin harjaantumattomissa korvissa viikonlopun aikana kuulosti.

Miten UMF sitten erosi rockfestareista?

Uuden Musiikin Festivaalit erottuivat kokemukseni mukaan rockfestareista positiivisesti edukseen. Festarialueelle ei missään vaiheessa syntynyt jätevuoria: roskat laitettiin automaattisesti roskiksiin. Toisaalta UMF:sta puuttui myös se muilla festivaaleilla vallalla oleva kaupallisuus. Alueella ei ollut myyntikojua myyntikojun perään, kaikenlainen festarikrääsän myynti loisti poissaolollaan. Ainoastaan UMF-infopisteissä oli myynnissä festivaalin oheistuotteita. Myös ruokailuiltaan tapahtuma oli erilainen kuin perinteiset ulkoilmafestarit. Niin monista muista tapahtumista tutut festaripöperön myyjät herkkulautasineen korvasi UMF:ssa tyylikkäämpi festarigrilli, josta sai syötäväkseen muun muassa pizza sliceja, makkaraa tai pasta bolognesea. Grillillä oli myös tilaa ruokailla pöytien ääressä. Lisäksi alueelle sisään tullessa lipun vaihtaminen rannekkeeseen mahdollisti piknik-eväiden hakemisen lähikaupoista tai ruokailun festivaalin ulkopuolella.

Vaikka terassit olivat festivaalialueella täynnä ja juomia joutui välillä jonottamaankin, eivät konemusiikin ystävät olleet lainkaan niin humalassa kuin rock-kansa festareilla yleensä on. Tietysti joukkoon mahtui jokunen poikkeus, mutta pääosin UMF sujui sivistyneen selvässä tunnelmassa. Ehkä tästä syystä en törmännyt Kupittaanpuistossa koko viikonlopun aikana rähinöintiin tai muihin järjestyshäiriöihin.

Laaja puistomiljöö olisi tarjonnut tilaa ja mahdollisuuksia ties mihin oheistapahtumiin. Tänä vuonna UMF:ssa nähtiin musiikin lisäksi siis Riku Korhosen puhe sekä Uuden runouden iltapäivä. Muilta taiteen aloilta mainittakoon vielä katusirkus, jonka jäsenet jonglöörasivat keiloilla ja palloilla sekä olisivat perjantaina yön pimeydessä tarjoilleet näyttävän tulishown, joka valitettavasti keskeytettiin lupien puuttuessa turvajärjestelyistä huolimatta. Alueelta löytyi myös jättitrampoliineja, joilla sai hyppiä muutaman euron korvausta vastaan. Ehkäpä ensivuonna nähdään Kupittaanpuistossa vielä enemmän taidetta laidasta laitaan.

Teksti ja kuvat:
Maija Heino & Simo Ylijoki