Tuska Open Air 2008

Jälleen on kolme päivää tuskaista festarointia takana, ja päällimmäisenä on tyytyväinen ja onnellinen olo. Kyllä tätä oli taas kerran odotettu kuin kuuta nousevaa, ja erityisesti tänä vuonna odotus palkittiin. Ennakkoon oli jopa pieni huoli siitä, ennättääkö itse festaritunnelmasta ollenkaan nauttimaan, kun bändikattaus on niin kova. No, aina sitä aikaa kavereiden kanssa hengailulle ja meiningin ihmettelylle tuntuu onneksi löytyvän.

Perjantai 27.6.

Sääennusteita ja niiden jatkuvia äkillisiä muutoksia oli seurattu silmä kovana koko alkuviikon ajan saamatta mitään varmuutta siitä, olisiko jälleen tiedossa auringonpaahteinen viikonloppu Kaisaniemenpuistossa. Torstaina alkuillasta nähty ukkosmyräkkä oli onnistuneesti väistynyt Nightwishin keikan tieltä, mutta synkkiä pilviä näkyi Tuska-alueen yllä jälleen perjantaina alkuiltapäivästä. Se ei tuntunut kuitenkaan alueen ulkopuolella puistossa istuvia eikä jälleen pitkäksi venyneessä sisäänpääsyjonossa seisovia pelottavan, vaan tunnelma oli korkealla ja innostuneita ilmeitä näkyi kaikkialla. Tuskan taika toimi tälläkin kertaa: pilvet pysyttelivät juuri sopivasti etäällä, että auringonpaistetta riitti kaikille.

Perjantain ja koko festivaalin avasi päälavalta Mokoma, joka esiintyi melko suurelle ja koko ajan kasvavalle yleisölle. Lavalla oli kova meno, ja festarikansa oli menossa mukana heti alusta lähtien. Radiosta tuttujen hittibiisien lisäksi bändiltä kuultiin myös huomattavasti rankempaa materiaalia, mikä ei tietenkään faneille ole yllätys mutta muille saattaa ollakin. Tuskan kotisivuilla jo näkynyt pinkki teemaväri otettiin heti Marko Annalan toimesta esille, kun hän lavalta huomautti, että aiemmin metallifestarin on erottanut muista festareista siitä, ettei siellä näy vaaleanpunaisia paitoja. Noh, eipä enää.

Tämän vuoden teemaväri ei voinut tosiaan keneltäkään jäädä huomaamatta, ja pinkit Tuska-paidat kävivät hyvin kaupaksi heti porttien auettua. Paitatiskille sai jonottaa yli kymmenen minuuttia päästäkseen edes lähelle tilaamista, mutta se ei ketään haitannut, ja paitoja riitti kaikille halukkaille. Hieman kummastusta aiheutti naisten paitamallin kokovalikoima: pienin saatavilla koko oli M, joka on melkoinen telttakoko pienikokoisemmille tyttösille. Onneksi tarjolla oli kuitenkin lasten paita, jollainen tarttui itsellekin mukaan. Miten voisikaan vastustaa vaaleanpunaista vuohipaitaa!

Mokoman jälkeen oli pakko suunnata katsastamaan Suomen ehkä eniten itäänpäin kallellaan olevaa yhtyettä KYPCK:a eli Kurskia Inferno-lavalla. Venäjänkielisten melankoliaa ja epätoivoa tihkuvien kappaleiden saattelema meno paahteisessa teltassa oli kyllä todella slaavilainen, ja myös yleisön puolella kuului useammasta suusta venäjää. Yleisössä bändiä seurattiin keskittyneesti, ja päät heiluivat yhtä aikaa niissä muutamissa kohdissa, kun niin lavalta käskettiin. Melko mielenkiintoinen ja ainakin mieleenpainuva kokonaisuus KYPCK on, eikä Tracedawnin missaaminen tässä kohtaa harmittanut yhtään, vaikka tätäkin nuorista pojista koostuvaa yhtyettä on kovasti monessa paikassa hehkutettu.

Päälavan toinen esiintyjä oli ruotsalainen Amon Amarth, joka oli ankkuroinut viikinkilaivansa jälleen kerran Helsinkiin. Bändi oli selvästi ensimmäinen todella iso nimi Tuskan perjantaissa, ja vaikka veto olikin hieman riisuttu, niin faneille tämä melodinen viikinkimetalli upposi hyvin. Aurinkoisesta päälavasta huolimatta bändi oli vakuuttava ja ruhjoi ilmoille setin, joka painottui pitkälti heidän uudempaan materiaaliinsa.

Amon Amarthin jälkeen tarjoutui vihdoin tilaisuus hetken hengähdystaukoon itävaltalaisen The Sorrown ja jo moneen kertaan nähdyn Stam1nan vetäessa telttalavoilla. Alueen ainoalla nurmialueella eli ”kummulla” oli melkoinen tungos, eikä istumispaikan löytäminen ollut kovin helppoa. Sama ilmiö toistui muinakin päivinä aina päälavaesiintyjien välissä. Lieneekö syynä ollut aiemmista vuosista ilmeisesti tuhannella 12 000:een nostettu kävijämäärä per päivä vai mikä, mutta kyllä sitä porukkaa tuntui enemmän nurmikolla ja kaikkialla muuallakin olevan kuin aiemmin. Sopu sijaa kuitenkin antaa, ja mekin saimme hetken nauttia vaan Tuskassa olemisesta. Edes taivaalta harvakseltaan putoilleet vesipisarat eivät leppoista menoa haitanneet.

Alueella ei ollut kovin suuri muutoksia tapahtunut edellisvuoteen nähden. Sue-lavan luona oli vessajärjestelut uudessa uskossa, kun bajamajarivistön entisellä paikalla olikin rakennuskontteja ympäröivä aidattu alue. Alepan myyntikontin tilalla oli tällä kertaa Siwan myyntiauto, jossa näytti asiakkaita riittävän koko kolmen päivän ajan. Valikoima oli melko samanlainen kuin ennenkin; oli valmiita salaatteja, karkkeja, limuja, sipsejä ja jäätelöä. Myyntikojuja oli myös ripoteltu pitkin päälavakentän laitoja, ja levyjen, vaatteiden ja korujen lisäksi tänä vuonna oli mahdollisuus ostaa WSOY:n, Liken ja Rosebudin teemaan sopivia kirjoja kuten Mötley Crüen Törkytehdas tai Kuinka parantaa krapula.

Brittiläinen Carcass veti päälavan kolmantena esiintyjänä kentän täyteen ja aurinkokin teki paluun. Yleisössä oli esimerkiksi viime vuoteen verrattuna huomattavasti vanhempaa porukkaa, eikä ihme, kun suurin osa tämän vuoden pääesiintyjistä oli nimenomaan nykyään kolmenkymmenen kieppeillä olevien miesten ja miksei naistenkin nuoruuden merkittäviä bändejä. Ennakkoon Youtubesta tarkisteut livepätkät antoivat jo odottaa kovaa keikkaa ja senhän Carcass tarjoilikin. Huonoja biisejä settiin ei ollut mahtunut, ja bändi veti keikan läpi hyväntuulisesti. Bill Steerin lavaolemus oli piristävän hippimäinen ja Jeff Walkerin spiikit mukavan humoristisia. Bändi selkeästi nautti soittamisesta, ja lähtihän sitä murinaa ilmoille jopa Bill Steerin kurkustakin. Keikka oli ohi hetkessä, ainakin siltä tuntui Heartworkin viimeisten sävelien soidessa. Olisin mieluusti kuullut enemmänkin, mutta silti yksi parhaista keikoista ikinä Tuskan päälavalla.

Heti Carcassin perään Sue-lavalla aloitteli jo toinen death metallin pioneeri, Entombed Ruotsista. Ehdottomasti yhdeksi suosikkibändikseni lukeutuva Entombed on tehnyt mielenkiintoisia rajauksia settilistaa koostaessaan tällä kiertueella. Mukaan mahtuu lähinnä kaikki kovimmat hitit kolmelta ensimmäiseltä levyltä ja niiden päälle valikoidut uudet biisit. Minähän en tästä valita, koska Entombed on selkeästi elämänsä vedossa ja vanhat biisit toimivat punkimmalla vaihteella erinomaisesti. LG:n mielipuolinen lavakarisma ja äänen karheutuminen palvelee yleisöä päivä päivältä enemmän. Vaikka monesti olen Entombedin esiintymistä ehtinyt todistamaan, niin silti tuntuu, että tämä Tuskan veto oli paras näistä kaikista. Harvoin käy näin, että bändin festariveto voi ylittää jopa klubiolosuhteet ja vielä niinkin vaikeassa paikassa kuin heti Carcassin perään.

Perjantain päätti norjalainen black metal –kolossi Dimmu Borgir. Keikan aikana yleisössä näkyi melko omituisiakin jammailuilmentymiä, kuten minuuttikaupalla paikallaan pyörivä mies ja vanhahko nainen, joka tanssimisen ohessa kävi lääppimässä ohikulkevien nuorten miesten poskia. Kaikenlaista porukkaa sitä maailmasta löytyykin. Dimmusta on tullut lähivuosina vakiovieras Suomessa, mutta tällä kertaa bändi esiintyi taas eheänä. Viimekertainen kiertue yhdessä Tuskassakin soittaneen Amon Amarthin kanssa jäi hieman torsoksi yhtyeen basistin joutuessa lähtemään kesken kiertueen kotiin. Uusimman levyn materiaaliin nojannut keikka ei jaksanut enää sytyttää kahden loistavan keikan jälkeen. Päällimmäiset fiilikset olivat, että ihan kiva, minkä ei nyt ensimmäisenä pitäisi nousta mieleen tummemman metallin sanansaattajan keikalla. Kuten kolme vuotta sitten, keikka onnistui puuduttamaan siinä määrin, että oli aika välttyä suurimmalta ryysikseltä ja siirtyä keskustan anniskelutarjontaa tarkistamaan. Ja kuten edelliselläkin kerralla kävelyä poispäin tahditti Dimmu Borgirin suurimpiin hitteihin lukeutuva Mourning Palace.

Perjantain kattaus oli hieno kombinaatio uutta ja vanhaa. Edes Dimmu Borgirin kesyhkö esiintyminen pääesiintyjänä ei onnistunut vesittämään muuten äärimmäisen hienoa päivää. Pilvet väistelivät Kaiseniemen puistoa hienosti koko päivän ja esiintyjät olivat suurimmaksi osaksi elämänsä vedossa. Mahtava avaus kaiken kaikkiaan.

Lauantai 28.6.

Lauantai valkeni harmaana ja koleana, mutta omassa sängyssä nukuttu yö, suihku ja kuohuviini saivat nopeasti mielen iloiseksi ja festaritunnelman taas kohdilleen. Tiedossa oli taas perjantain tapaan monta innolla odotettavaa keikkaa ja suurta nostalgiaa sen lomassa.

Päälavan korkkaus tapahtui kotimaisissa merkeissä Kalmahin kivutessa lauteille. Bändin ollessa omissa kirjoissa melkoisen yhdentekevä tapaus ei kiirettä alueelle ollut. Ehdin kuitenkin muutaman biisin setin lopusta kuulemaan, eikä se ainakaan riittänyt nostamaan bändiä silmissäni uuteen valoon. Faneja paikalle oli kuitenkin saapunut jo mukavanlaisesti, joten ainakaan tyhjälle kentälle bändi ei joutunut soittelemaan.

Sue-lavan lauantaipäivän avannut Kiuas veti paikalle aikaisesta soittoajasta huolimatta yllättävän suuren yleisön, ja keikka kuulosti hyvältä. Omasta mielestäänkin hankalasti määriteltävää metallia soittava yhtye sopii monen makuun. Täytyy muuten mainita, että Sue-lavalla on yksi suuri etu Inferno-lavaan nähden: lyhyemmätkin ihmiset voivat nähdä lavalle rinteen ansiosta muualtakin kuin aivan eturivistä, kunhan osaa sijoittaa itsensä oikeaan kohtaan. Parina viime vuonna paikalla ollut katsomorakennelma loisti tänä vuonna poissaolollaan, eikä se varmasti haitannut ketään.

Päälavan toinen esiintyjä lauantaina oli toista kertaa Tuskassa nähty puolalainen Behemoth, joka ylläpitää Dimmun tavoin black metallin ulkoisiakin merkkejä uskollisesti. Lavalla oli niin corpse paintia, niittiä, nahkaa kuin ylimääräistä maskiakin, ja Nergal ja kumppanit olivat selvästi oppineet itsevarmemmiksi esiintyjiksi Ozzfestin mukana kiertäessään. Mukana olivat yhdysvaltalaisyhtyeiden keikoilta tutut ”fuck yeah” -huudatuksetkin, mutta tunnelmaa latistivat lähestulkoon joka biisin väliin tulleet katkot, joiden aikana ilmeisesti vaihdeltiin kitaroita tai ties mitä muuta. Keikan loppupuolella Nergal kaivoi esiin hotellihuoneestaan löytämänsä raamatun, valitteli yleisölle, ettei oikein pysty ymmärtämään tätä suomenkielistä satukirjaa, ja repi suurten kannustusten saattelemana sivuja irti ennen kuin viskasi sen kokonaisuudessaan yleisöön. Mautonta, totta tosiaan, niin sen kuuluukin olla.

Inferno-lavalla nähtiin seuraavana melko kaukaa matkannut yhtye, nimittäin Indonesiasta Suomeen lennähtänyt Noxa. Sympaattinen esiintyminen näiltä nöyriltä indonesialaisilta, joille keikka oli ensimmäinen Euroopassa. Kovasti punk-henkinen grindcore sai kerättyä telttaan yllättävänkin suuren yleisön. Uskaltaisin väittää, ettei yleisönpaljous johtunut bändin materiaalista, mutta se ei estänyt yhtyettä voittamasta tätä kiinnostunutta yleisöä puolelleen. Samaan aikaan Sue-lavalla tunnelmoi jo edesmenneen Sunriden jäsenistä pitkälti kokoon kasattu Ghost Brigade, joka tarjosi tunnelmallisuuden verhoon kätketyllä aggressiollaan melkoisen vastapainon kentän toisen laidan menolle. Bändiä oli tullut seuraamaan vain kourallinen väkeä, koska ensi kertaa Sue-lavan eturiviin pystyi kävelemään lähes huoletta. Melko tuntemattomaksi jäänyt bändi Suomenkin mittakaavassa veti silti hienon keikan tuodessaan mukavaa kontrastia Tuskan lauantaihin.

Kontrastista puheenollen seuraavaksi päälavan valloituksesta vastasi brittiläinen Fields of the Nephilimin. Mustasta lampaasta on paha puhua Tuskan kattauksessa, mutta silti bändi oli selkeästi yksi erikoisimmista valinnoista Tuskan raskaaseen kattaukseen. Kulttibändin statusta nauttiva Fields of the Nephilim soitti päälavalla verrattain pienelle yleisölle suurimman osan nauttiessa olostaan lähinnä muualla kuin pääalavan läheisyydessä. Lähinnä goottirockin genreen sulautuva FotN kärsi selvästi esiintymisajastaan, mutta en näe bändin olevan muutenkaan iskukykyisimmillään minkään ulkoilmafestivaalin päälavalla. Faneille keikka tarjosi varmasti jotain, mutta minulle ainakin jäi bändi edelleen etäiseksi.

Oli jälleen aika hetki hengähtää pitkän bändienkatselurupeaman jälkeen, joten suunta oli taas kohti kumpua. Tällä kertaa ainoa vapaa paikka löytyi ihan perältä pieneltä hiekkakentältä. Liekö syynä ollut suuri kävijämäärä vai mikä, mutta tänä vuonna silmään pisti erityisen paljon alueen roskaisuus. Roskiksia sai oikein etsimällä etsiä varsinkin nurmialueella, jossa suurin osa porukasta omia eväitään söi ja joi. Myös pullojen keräys tuntui tänä vuonna olevan jotenkin tehottomampaa: viime vuonna pullo tuskin ehti maahan asti, kun joku hommaan hankittu työntekijä oli sen jo poiminut. Tänä vuonna pulloja sai varoa päälavakentällä kävellessä.

Roskaisuus toi myös lokit esiin. Perjantaina lentäviä rottia ei pahemmin näkynyt, mutta lauantaina ne ottivat ilmatilan ja paikoitellen myös maan haltuunsa tehokkaasti. Tällä kertaa allekirjoittaneet jäivät sentään ilman osumia, mutta kaveriporukka ei kokonaan ollut yhtä onnekas, vaan ulostetta saatiin ainakin yhdestä päästä pyyhkiä. Jouduimme jonkin aikaa myös pohtimaan, virtsaavatko lokit, minkä jälkeen kaikki taivaalta tipahtava aiheutti pieniä värähdyksiä. Meren lähellä kun ollaan, lokkeja on takuulla paikalla, kun ruoantähteitä on tarjolla yllinkyllin. Ainoa tapa saada asiaan kunnon muutos olisi roska-astioiden huomattava lisääminen sekä roskapartioiden tehokkaampi toiminta jo festareiden aikana. Alue oli aina putipuhdas porttien auetessa, ja tehokas puhtaanapito itse tapahtuman aikana varmasti helpottaisi tätä yöllä ja aamulla tapahtuvaa siistimistä.

Kreatorin valmistautuessa soittamaan päälavan eteen oli kerääntynyt uskollinen joukko farkkuliiveihin sonnustautuneita faneja. Bändin settilista oli kuitenkin yhtä yllätyksetön kuin esimerkiksi viime vuonna Jalometallissa eikä näin ollen jaksanut oikein säväyttää. Millen äänikin on kokenut kovia sitten viime kesän, koska vokalisointi oli kovin kireän ja ponnettoman kuuloista. Sami Yli-Sirniön esiintyminen oli kuitenkin tällä kertaa huomattavasti pirteämpää ja mies selkeästi viihtyi kotimaansa lavalla. Bändin vankka fanikunta ei varmasti allekirjoita mielipidettä, että bändi voisi jo pikkuhiljaa harkita eläkkeelle siirtymistä.

Kreatorin jälkeen Sue-lavalla soittanut Diablo keräsi valtavan yleisön, joka levittäytyi pitkälle teltan ulkopuolelle. Keikka pääsi alkamaan hiukan myöhässä Kreatorin vedon venymisen takia, mikä tuntui Raineria hieman ärsyttävän, mutta viiden minuutin odottelu ja ilmeisesti yhden biisin väliin jääminen ei tuntunut yleisöä pahemmin haittaavan. Read My Scarsin aikana huuto oli melkoista, ja rahkeita olisi ehkä ollut jopa täyttää päälava, jos siihen olisi mahdollisuus tarjottu. Samaan aikaan Inferno-lavalla esiintyi irlantilainen Primordial, joka keräsi myös Inferno-teltan ääriään myöten täyteen. Henkilökohtaisesti voisin nimetä Primordialin viimeisimmän pitkäsoiton yhdeksi vuoden parhaista levyistä. Aikaisemmin bändin missanneena odotukset olivat valtavat, enkä todellakaan kovista odotuksista huolimatta jäänyt nuolemaan näppejäni. Hurmos oli teltassa valtaisa läpi keikan. Vastaavaa tunnelmaa en muista kokeneeni hetkeen, jos koskaan, festivaalikeikalla. Yksi suurimpia syitä keikan hurmoksellisuuteen on tietenkin Primordialin yltiökarismaattinen nokkamies Alan, mutta ilman vakuuttavaa materiaalia tämäkään ei pelastaisi. Keikan jälkeen oli hieman tyhjä olo ja jopa pelkäsin, miten tätä voi vielä nokittaa. Seuraavaksi lavalla olisi kuitenkin taas yksi suurimmista suosikeistani vuosien takaa.

Kalja-alueella oli tässä vaiheessa lauantai-iltaa jo melkoinen tungos, ja myös ruokakojujen tarjonta tuntui ihmisille maistuvan. Varsinkin makkarakojun luona kävi jatkuva kuhina. Porukkaa kertyi telttalavojen vetojen päätyttyä nopeasti päälavan eteen katsomaan Morbid Angelia. Keikan aikana taivaalta alkoi koko päivän pilvisyyden päätteeksi tulla vettä. David Vincent totesi, että Morbid Angelin kunniaksi taivas tummenee ja Jumala itkee. Turhaan pelkäsin Morbid Angelin puolesta, koska setti oli juuri niin älyttömän kova kuin vain uskalsi odottaa. Setti koostui A-D -levyjen materiaalista. Ja kuten jo aiemmin oli saanut netistä lukea, tarjoiltiin yleisölle myös täysin uusi kappale, Nevermore. Kappale ruhjoi ja runnoi sen verta kovaa, että odotukset uutta levyä kohtaan nousivat verrattain korkealle laakista. Kuten Carcassin kohdalla keikka tuntui olevan ohi hyvin nopeasti ja lisääkin olisin mieluusti kuullut, mutta hyvä näin. Setissä ei nimittäin löysäilty tippaakaan, ja Morbid Angel todisti tuhovoimansa ammattimaisella otteella sateisessa illassa.

Lauantai tosiaan päättyi kevyeen sateeseen, mikä itsessään ei sinänsä ketään tuntunut kamalasti haittaavan. Meno jatkui useilla jatkoklubeilla pitkälle yöhön. Tarjolla oli metallia moneen makuun; esiintyjinä oli muun muassa Rytmihäiriö, Enochian Crescent ja Norther. Päätimme kuitenkin jättää klubit tällä kertaa väliin, jotta kunto riittäisi vielä sunnuntaillekin.

Sunnuntai 29.6.

Sunnuntaiaamuna taivas oli jälleen pilvinen, mutta sateesta ei ollut enää tietoakaan. Kuitenkin porttien aukeamiseen mennessä aurinko alkoi porottaa, ja festarikansa sai nauttia tuskaisen kuumasta festaripäivästä. Esiintyjien osalta sunnuntai ei alkanut yhtä aurinkoisesti: Korpiklaanin soittokamojen jäätyä Saksaan Inferno-lavan avaajaksi hankittiin reilun puolen tunnin varotusajalla Before the Dawn, ja Sue-lavalla kuultiin grindcorea instrumentaaliversiona Job for a Cowboyn laulajan ollessa kykenemätön esiintymään kurkkutulehduksen takia. Varsinkin Korpiklaanin poisjäänti harmitti varmasti monia paikalle aikasin saapuneita, ja esiintymisen peruuntuminen ei ollut varmasti miellyttänyt bändiäkään: Korpiklaanille vuosien työn jälkeen kiinnitys Tuskassa on jo hyvin ansaittua. Noh, toivottavasti homma onnistuisi jo ensi vuonna. Before the Dawn teki kuitenkin hyvää työtä, ja yleisökin alkuhämmennyksen jälkeen vaikutti tyytyväiseltä.

Päälavalla nähtiin sunnuntaina ensimmäisenä yhdysvaltalainen Killswitch Engage, joka oli aivan täydellinen avaaja leppoisalle iltapäivälle. Kitaristin oma stand up -show oli omiaan nostattamaan aurinkoisen päivän tunnelmaa. Kaikki muutkin bändin jäsenet olivat selkeitä show-miehiä kitaristin ohella. Yleisöä oli paikalla jopa yllättävän paljon, ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Meidän porukalle keikan parhaasta annista vastasi selkeästi leppoisa ja hyvä meininki lavalla. Vaikka en itse ostaisikaan kyseisen bändin levyjä, keikka oli silti musiikillisestikin ihan viihdyttävä. Setin tutuin biisi yleisölle oli luultavasti viimeisenä soitettu Holy Diver -laina, joka varmasti jakoi mielipiteitä.

Sunnuntaina viimeistään pystyi jälleen toteamaan, että Tuska on järjestyshäiriöiden osalta harvinaisen rauhallinen festari. Yhtään tappelua tai muuta häiriöitä ei kukaan taaskaan nähnyt, ja järjestysmiesten aika näytti kuluvan enemmän yleisön seassa käyskentelyyn ja rupatteluun. Poliisejakaan ei oikein näkynyt enää alueen sisällä sunnuntaina, mikä taas kerran todistaa, että metallifestareiden kävijät ovat melko leppoista porukkaa.

Killswitchin jälkeen istahtaminen kummulle oli hyvä vaihtoehto, kun Dying Fetus esiintyi Sue-lavalla. Brutaali death metal keräsi ajankohtaan nähden melkoisen yleisön, joskin yhtyeen ulosanti alkoi puuduttaa keikan loppupuolella materiaaliin hieman perehtymättömämpää kuulijaa. Meno lavan edessä oli aivan hullua, mutta rinteessä oli huomattavasti rennompaa. Edellispäivän juhlinta näkyi monen kasvoilla, ja puiden varjossa näkyi useampikin nokosten ottaja. Toisella puolella aluetta soitti Kuopiosta ponnistava Shade Empire. Levyltä tylsäksi todettu bändi ei herättänyt mielenkiintoa katsastaa bändin livekuntoa. Kummulta katsottuna bändi kuitenkin keräsi Inferno-telttaan hyvin porukkaa.

Päälavan toinen esiintyjä oli Sonata Arctica, ja vihdoin nähtiin pyrotehosteitakin. Sonatan faneja tuntui yleisöstä löytyvän paljonkin, mutta omaa mielenkiintoa bändi ei pitkään jaksanut pitää yllä ja aika sujui mukavammin tuttujen kanssa seurustellessa ja seuraavia bändejä odotellessa. Inferno-lavalle nousikin suurta mielenkiintoa etukäteen herättänyt färsaarelainen folk metal -yhtye Týr. Yleisö oli selvästi tyytyväinen näkemäänsä ja nyrkit heiluivat tahdissa, kun viikinkien suorilta jälkeläisiltä näyttävät miehet esittivät omia tulkintojaan skandinaavisista folk-melodioista moniäänisten lauluosuuksien höystäminä. Yhtyeen laulaja Heri yllätti varmasti monet vetämällä osan spiikeistä selkeällä suomenkielellä. Samaan aikaan Sue-lavalla esiintyi yhdysvaltalainen Nile, joka olisi ihan hyvin voinut soittaa väsyneen Sonatan tilalla päälavalla. Tungos Sue-teltassa oli äärimmäinen, kun nämä Egyptin mytologiasta tarinoivat death metallistit aloittivat settinsä. Kappalemateriaali bändillä on keskimääräistä pidempää, joten settiin ei mahtunut aivan äärettömästi biisejä, joskin yhtyeen pisimmät biisit oli jätetty suosiolla setistä pois. Kun Týrin kohdalla kuultiin moniäänistä laulua, niin oli sitä myös tarjolla Nilen puolelta. Kolmen miehen voimin vedetty matala murina oli erittäin vakuuttavan kuuloista. Soittoaikaa ollessa vielä noin kymmenisen minuuttia jäljellä bändi tuntui lopettavan settinsä kuin seinään. En tiedä, oliko kyseessä joku ongelma, joka esti encoren, vai oliko tämä vain bändin tapa lopettaa keikkansa. Muuta vikaa en keikasta keksi kuin sen, että olisi voinut olla vielä ainakin pari biisiä pidempi.

Tuskan päättäjänä oli tänä vuonna kovasti haluttu Slayer, joka ei kyllä meidän poppoota kummemmin lämmittänyt. Suoraan sanottuna esitys oli lattea, ja Slayerin sisäkeikoilla tutuksi tulleesta raskaasta äänivallista ei ollut tietoakaan. Spiikit tulivat niin hiljaa, ettei niistä saanu mitenkään selvää kentän takaosissa. Kaavoihin kangistunut bändi on siirtymässä kaiketi eläkkeelle lähivuosien saatossa, enkä ole tästä päätöksestä laisinkaan katkera. Faneille päätöksessä onkin enemmän nieltävää ja uskoisin keikan pienestä äänenpaineesta huolimatta viihdyttäneen kovimpia faneja. Ainakin yhtä liputta jäänyttä fania veto houkutteli niin kovasti, että porteilla nähtiin melkoista pikajuoksua ja takaa-ajoa järjestysmiesten toimesta. Katsoimme kuitenkin paremmaksi taas vetäytyä alueelta kotiin ja tervehtimään liskoja kuin jäädä katsomaan tätä jo useasti nähtyä äärimetallin mammuttia.

Taas oli Tuska takana, ja hyvä Tuska olikin. Ei olisi pahitteeksi, jos jatkossakin pääpaino olisi raskaammasta ilmaisussa metallin karsinoissa. Eiköhän nopea loppuunmyyminen ja jopa aikaisempia vuosia parempi meininki ole jo itsessään vahva mittari tukemaan väitettä. Kiitos parhaasta Tuskasta tähän mennessä!

Teksti: Stiina Rasimus & Roni Sahari
Kuvat: Roni Sahari

Katso myös: Mokoman, Diablon, Týrin, Sonata Arctican, Kiuaksen ja Korpiklaanin haastattelut