Festarifiilis muuttuu – vai muutunko minä?

Olen 27-vuotias. Tuleva kesä on 12. festarikesäni. Tuohon tusinaan kesiä mahtuu useita kymmeniä eri festareita, vähintään tuplamäärä eri festarireissuja ja miltei triplamäärä festarivuorokausia. Näiden vuosien aikana mieleeni on piirtynyt uskomattoman monia ikimuistoisia, auringon- ja rakkaudentäyteisiä, bajamajantuoksuisia, hassuilevia hetkiä. Uskoisin, että festarimeininki on tuon reilun kymmenen vuoden aikana säilynyt lähes muuttumattomana. Omalla kohdallani tunnen kuitenkin festareiden luonteen pikkuhiljaa muuttuneen. Selitys lienee iän karttuminen.

Ensimmäisille festareilleni vartin ikäisenä suunnatessani olin intoa täynnä, intoa täynnä jo monta viikkoa etukäteen, intoa täynnä, vaikken oikein tiennyt mitä odottaa. Paikan päällä olin innokkaana kokemassa festarifiilistä. Reissun jälkeen olin innokkaan suruinen kaiken uuden hauskuuden päättymisestä, koin siis uuden tunnetilan, jota myös festarinjälkeiseksi masennukseksi kutsutaan. Loppujen lopuksi olin hyvin tietoinen siitä, että täynnä intoa oleva odotus oli kannattanut ja palkittu ruhtinaallisesti. Nykyään kesän ensimmäisen festarin odottelu yltää parhaimmillaankin vain murto-osaan tuosta teini-iän palosta. Se jää itse kesän ja luonnon heräämisen jalkoihin. Loppukesän festareille lähdetään jo rutiinisti, kuin lähijunaan ikään. Pakkaamista ei tarvitse suunnitella viikkoja etukäteen eikä matkalle tarvita lukuisia eri virikkeitä. Välillä mielen valtaa haikeus tuota ensimmäisten vuosien vilpitöntä lähtemisen riemua muistellessa. Se ilo on kuitenkin vielä varmasti kaivettavissa mielen sopukoista, josta sen voi lähtöaamuna poimia ja antaa sille hieman kesäenergiaa.


Ensimmäisten kesien aikana uusiin ihmisiin tutustuminen oli erittäin tärkeässä roolissa festareilla. Muistan, kuinka ystäväni kanssa reissasimme leiristä toiseen, nuotiolta nuotiolle ja telttaringistä seuraavaan. Vierailimme pakuissa, paviljonkiteltoissa, musiikkikatoksissa ja autojen takakonteissa. Useimmiten vastaanotto oli lämmin, ja ihmiset pitivät aurinkoisista tarinoistamme ja hulvattomista leikeistämme. Joskus saatoimme saada myös ärtyneen vastaanoton – keskellä yötä lempiväisten telttaan hyökkääminen ei välttämättä ole rakastavaisen mielestä "mielettömän siisti homma". Varsinkin pienemmillä festareilla tuttavuuden tekeminen monissa eri telttakunnissa johti siihen, että seuraavana aamuna puolet vastaantulijoista tuli juttelemaan. Olipa minulla myös typerä jokeri-hattu päässäni vuodesta toiseen, jonka avulla monet muistivat minut festarista ja kesästä toiseen. Viime vuosina omassa leirissä hengailu on osoittautunut mukavimmaksi ratkaisuksi. Yleensä tutuista muodostuva festarijengi kasvaa niin suureksi, että moni ohikulkija jää vuorostaan leiriimme laatuaikaa viettämään. Vieläkin muutaman kerran festarin aikana – useimmiten aamun pikkutunteina, kun halajaa lisää seuraa oman leirin väen sammuttua – tulee samoiltua leirintäalueella mukavia ihmisiä katsastaen. Sitä on kaiketi jokseenkin laiskistunut, sillä tuo nuoruuden palava uteliaisuus ja tutustumisen into on jossain määrin sammunut ja omien rakkaiden seura tuntuu tärkeämmältä.


Keikkojen aikana eturivissä riehuminen, muiden hartioilla riekkuminen ja yleisömeressä surffaaminen olivat osa keikkaelämystä – itse asiassa monin verroin tärkeämpiä kuin musiikki tai itse bändi yleensäkään. Mieleeni nousee elävästi eräs Nummirock, jossa jo mainitun ystäväiseni kanssa riehuimme eturivissä Motörheadin ja muiden hevibändien keikat läpeensä, varpaat verillä ja kuolemaa uhmaten – vaikken edes kyseisestä musiikkityylistä juurikaan pidä. Kaikessa mustelmaisuudessaan keikoilla oli kuitenkin lämmin henki, aina kun joutui mötkölleen maahan ihmisten tallottavaksi, oli heti useita käsipareja pystyyn auttamassa. Halaukset ja taskumatit kiersivät väkijoukon laidasta toiseen. Eturivin järjestysmiehet ruiskuttivat viilentävää vettä kuumuudessa nääntyvälle pomppivalle massalle. Nykyään isoimmat keikat kuuntelen useimmiten hyvän matkaa takavasemmalle eturivistä, paikassa missä on runsaasti tilaa, ehkä jopa sijaa istumiselle tai makoilulle. Hiljattainen Flogging Mollyn klubikeikka, jonka vietin alusta loppuun etualalla ihmismassan puristuksessa, toi elävästi mieleeni nuo tiivistunnelmaiset festarikeikat. Jospa sitä tänä vuonna painelisikin jonkin loistokkaan yhtyeen tahdissa lavan edustalle taistelemaan taas hengestään..



Alle 20-vuotiaana myös festariheilat olivat ihana osa kesää. Kesäsuudelmat, romanttiset auringonnousun hetket, telttayöt ja nuotioillat ihanuuden kainalossa olivat parasta, mitä nuori tyttönen pystyi kuvittelemaan. Tunnelmia ei yhtään latistanut lähistöllä örisevä, vessapaperiin ja muovipussiin pukeutunut "vanha mies" (luultavasti alle 30-vuotias), rätisevän mankan suoltama kellarihumppa tai takapenkin ahtaus. Ei nyt vanhempanakaan itsellä mitään tuollaisia festareiden söpöjä hetkiä vastaan ole, mutta ne eivät enää ole se tärkein osa festaria. Kesän rokkireissut ovat tänä päivänä enemmän kavereita, kaljaa ja festaritunnelmaa itseään varten, rakkautta ja romantiikkaa on nykyään mukavampi harrastaa kahden kesken kullan kanssa.





Telttamajoitus tai autossa nukkuminen kuuluvat festareihin, eikö totta? Olen kuitenkin festaritoveripiireissä huomannut hotelli- tai mökkimajoituksen olevan usein varteenotettava vaihtoehto. Itse en vielä tällaiseen ajatukseen ole sortunut, mutta vuosi vuodelta yhä useampien olen huomannut festarialueen sulkeuduttua taksiin hiipivän ja leirintäalueen perinteisestä yöllisestä ringistä puuttuvan. Olen useita kertoja juhlinut muistorikkaat kinkerit ilman festarilippua, lähes pelkästään leirintäalueella. Vanhemmiten ihmiset kuitenkin alkavat kaivata mukavuuksia, joita kovalla maalla hallayössä makuupussiin käpertyminen ja aamulla tukahduttavaan helteeseen herääminen eivät kaikille ole.





Festareita ei varmaankaan tule harrastettua enää toista reilua vuosikymmentä. Ainakaan sillä frekvenssillä, mitä näin nuorella iällä. Vaikka festarit ovat edelleen kiinteä osa kesää, halajaa sitä uusienkin kesäpuuhien pariin. Vielä on niin monia kesäisiä asioita testaamatta. Se mummojen vanha totuus todellakin pitää kutinsa: mitä vanhemmaksi elää, sitä nopeammin aika rientää. Kesät ovat siis vuosi vuodelta lyhyempiä, ja ennen kaikkea nuoruus katoaa huomaamatta. Monet festarikavereistani, mukaan luettuna jo mainittu ystäväni, jonka kanssa tahkosimme festareita nuo ensimmäiset vuodet, ovat kesäisen rokkielämän pääsääntöisesti jo taakseen jättäneet – tai ainakin yrittäneet, onpa "viimeisiä festareitaan" bailaavia nähty tutuilla paikoilla seuraavinakin kesinä. Monelle 30 tuntuu olevan jokin maaginen ikäraja, jonka jälkeen ollaan aikuisia, eikä festarielämäkään enää kuulu kuvioihin. Onneksi suurin osa kuitenkin muistaa, että ikä on vain numero – ihminen on vapaa tekemään haluamiaan asioita iästä riippumatta. Nykyään vanhempaa polvea kannustetaan festareillekin, muun muassa Roskildeen ja Tuskaan yli kuusikymppiset pääsevät ilmaiseksi. Pappajengin bileet tosin tuskin kestävät leirintäalueella aamuun saakka.

Kaikella kertomallani en tarkoita, että festarimeininki olisi muuttunut kohdallani tylsäksi. Festarit ovat ehkä erilaisia kuin ennen, mutta nautin niistä edelleen täysin siemauksin! Jaksan edelleen iloita kaikista pienistä tapahtumista ympärilläni, juhlia railakkaasti kellon ympäri, tutustua uusiin ihmisiin ja keksiä hassuja tempauksia omaksi sekä kanssaihmisten iloksi. Se, että festareiden luonne on mielessäni hieman muuttunut takaa sen, että festarit eivät vuosi vuodelta toista itseään ja jäävät nuoruuden muistojen kirjaan kukin ainutlaatuisena. Kesä 2008 tulee minulle olemaan vielä hulppea festarikesä! Tiedossa on vanhoja, perinteisiä festareita, joilla on ravattu lukuisia kertoja sekä uusia tuttavuuksia. Myös muut Festarit.orgin toimituksesta kiertävät festareita enemmän tai vähemmän ahkerasti. Luvassa on siis tänäkin kesänä tarinoita luettavaksenne useilta kymmeniltä festareilta.

Nauttikaa tulevasta festarikesästä – haluamallanne tavalla ja iästänne riippumatta!