Festarimaista meininkiä

Vuodenvaihteen aikaa. Kovin kauan on kesästä. Kovin kauan vielä kestää, että se mieliämme taas hellii – joskin aika nykyjään liitelee välillä turhankin nopeasti. Näinä ilmaston lämpenemisen aikoina Suomessa – ei pelkästään eteläisessä, vaan myös ennen paukkupakkasistaan tutussa Lapissamme – vihlova viima ja kaikenkasteleva räntä viihtyvät talvessamme huomattavasti hankia korkeita nietoksia paremmin. Ja tämä suunnaton pimeys! Mikäli viime kesän muistelu ja tulevan suunnittelu ei auta, on vuodenvaihteen pitkien pyhien aikana hyvä karata kesään. Pääseepä myös näkemästä surullisen totuuden mustasta joulusta. Suurensuurena miinuspuolena karkumatkassa on sen kuormittavuus ympäristölle. Lähimpäänkin kesään on täältä kaukaa kotomaastamme kovin pitkä matka, joten lentäminen on käytännössä ainoa vaihtoehto, jollei ole aikaa matkustaa hitaammilla, vähempipäästöisillä kulkuneuvoilla. Itse pakenin talvea ja joulua ystäväni kanssa vajaaksi kuukaudeksi Etelä-Afrikkaa ja Swazimaata kiertelemään.


Ensimmäinen kosketus kesään tuli jo Johannesburgiin laskeuduttaessa: vihreämpää ilmakuvaa en ole koskaan aiemmin nähnyt. Heti lentoasemalta ulostauduttuamme kuumahko aamuinen tuulahdus ja aurinko korkealla taivaalla saivat meidät ilmabussissa huonosti nukutun yön jälkeen hysteerisiksi riemusta. Kun vielä lopulta saimme säädettyä itsemme varteenotettavalle hostellille ja kaivettua pienimmät mahdolliset vaateparret rinkoistamme, huipentui yhtäkkinen kesään siirtymisemme linnunlauluun hedelmäpuiden katveessa uima-altaan reunalla, jäätelöt kätösissämme. Kuinka mahtavalta kuulostaakaan noiden taivaan lauluniekkojen sulosointi puolen vuoden tauon jälkeen!


Vaikka Suomen kesässä festarit ja festarimaiset hörpöttelyt ovat useimmiten kesän kohokohtia, eivät ne Afrikassa mahtuneet päällimmäisiksi mieliin kaiken muun koettavan ja nähtävän kanssa. Muutamat paikat, tapahtumat ja mielentilat toivat kuitenkin festarimeiningin elävästi koettavaksemme. Ensimmäinen tällainen paikka oli Sodwana Bay, sukelluskylä Intian valtameren koralliriuttojen äärellä, jossa vietimme muutaman päivän juuri ennen joulua. Suomessa monet perheet lähtevät joulunpyhiksi Lappiin laskettelemaan ja hiihtämään, Etelä-Afrikassa rannikolle sukeltamaan ja surffaamaan. Sodwanan väkiluku triplaantuu joulusesongin eli paikallisen kesäkauden ajaksi, ja se oli nähtävissä alueen telttojen ja asuntovaunujen merenä. Kuin Roskildessa ikään! Ihmiset viettivät aikaa yhdessä, soittivat musiikkia, grillasivat, uivat, leikkivät. Ja olivat mukavassa kännissä, aamusta saakka. Vain laitesukeltelijat – joihin myös me täällä kuulumme – heräsivät aamulla ennen kukonlaulua ehtiäkseen pinnan alle kahteen otteeseen ennen heti puolen päivän jälkeen hurjimukseksi yltyvää aallokkoa.


Joulupäiväksi – joka entisessä brittien siirtomaassa on varsinainen the joulu – olimme jo siirtyneet muutamia satoja kilometrejä sisämaahan päin Wakkestroomin pikkukylään isäni ja muiden sukulaisteni luo. Aloitimme päivän joulukirkolla, joka oli vähemmän vakavaa puuhaa helteessä laulellen ja vieressä seisovia halaillen ja suukotellen. Pelastuksen saatuamme päätimmekin avata kuohuvan pullon ja aloittaa matkamme innokkaaseen päivähuppeliin, jo hyvissä ajoin ennen kello kahtatoista. Päivän edetessä ehdimme pelata korttia, rugbya, jalkapalloa, kädenvääntöä ja piilosta, kuunnella musiikkia, jutella henkeviä sekä heittää älytöntä läppää kesän lämmössä. Naapurustosta ravasi jatkuvasti hilpeitä ihmisiä osallistumaan hetkeksi leikkeihimme. Aivan kuin festareillakin, vain livenä soittavat bändit puuttuivat – joskaan artistit eivät kuitenkaan itselleni ole koskaan olleet kovin tärkeä osa onnistunutta festaria. Lisäksi kaljat pysyivät kerrankin kylminä jääkaapissa! Kaiken kesäisen toiminnan ohessa muistimme jakaa lahjat kuusen kaukaisen sukulaislajin ympärillä sekä aterioida ruhtinaallisessa joulupöydässä. Ehkäpä ensi kesänä kokeilemmekin joillain festareilla joulunviettoa! Illalla nukahdimme taivasalle makuupusseihimme ja olimme onnellisia.


Tapaninpäivänä reissasimme taas eteenpäin, jälleen Intian valtameren rannikolle, tällä kertaa St. Luciaan. Boxing Day on mustalle väestölle karnevaalipäivä, joten kylän suuret rannat olivat tulvillaan juhlivaista väkeä pakuineen, aurinkovarjoineen, poppivehkeineen, viltteineen ja ruuanvalmistustarvikkeineen. Kulttuurieroista johtuen puitteet poikkesivat kuitenkin eurooppalaisesta, mikä mieliämme lämmitti. Kuumassa, pimenevässä kesäillassa pääsimme tanssimaan afroa oikeissa olosuhteissa, maistelemaan laakealla pannulla kypsennettyä impalaa (yleinen antilooppilaji, jonka yksilöiden elämää olimme jo päässeet seuraamaan luonnossa) – vaikka paatuneita kasvissyöjiä olemmekin – sekä paikallista palmujuomaa, jota maistettuamme totesimme yhteen ääneen, että Suomessa vastaava herkku tunnetaan kiljun nimellä. Raaka-aineena vain toimii palmunektarin sijaan sitruuna tai mikä tahansa sokeripitoinen tuote, jonka vappujuominkeja suunnitteleva teini saa käsiinsä.


Uudenvuoden aatoksi olimme jo matkustaneet Kapkaupunkiin, tuohon Atlantin ja Intian valtameren välissä lepäävään niemeen Pöytävuoren kupeessa, joka yllätti meidät eurooppalaisuudellaan – sekä hyvissä että huonoissa puolissa. Aatto oli valkoisten, trendikkäiden mustien ja turistien juhlaa. Koko kaupunki oli yhtä kaupunkifestarin ja vapun sekoitusta. Aloitimme juhlahumuilumme rannalla, surffattuamme ensin jääkylmässä Atlantissa. Ilmapallot karkailivat taivaisiin, paukkuserpenttiinit poksuivat, lämmin viini virtasi jäseniin ja aurinko piirteli pisamia kasvoillemme. Illaksi suuntasimme keskustan bailukadulle Long Streetille, jossa toinen toistaan mukavammat baarit eivät tunteneet valomerkkikäytäntöä, ja vuodenvaihteen juhlinta jatkui baarien lisäksi kaduilla street partyjen ja pitkien katukeittiöiden avulla pitkälle aamuun.


Jos aatto oli hulinaa, vuoden ensimmäinen päivä oli sitäkin enemmän. Päivällä keskustan Long Street oli muutamia terasseilla krapulaansa parantelevia lukuun ottamatta suhteellisen hiljainen, mutta rannassa on aivan toinen meininki: autojono ylsi noin viiden kilometrin päähän ranta-alueesta, ja olimme kävellen autollisia nopeammin perillä. Itse rannoilla ei ryysis ollut valtava, mutta rantabulevardi oli todellakin täynnä – sanaa hyvin voimakkaasti painottaen – elämästä nauttivaa >XHOSA-kansaa. Jälleen oli ohjelmassa pakuja, grillailua, musiikkia, tanssia ja yhdessäoloa. Aluksi olimme todella ihmeissämme tästä järisyttävän suuresta katufestarista, mutta nopeasti meille selvitettiin juhlan historia: brittivallan aikana ennen orjuuden kieltämistä vuoden ensimmäinen päivä oli orjien ainoa kokonainen vapaapäivä. Koska sitä siis syystä juhlittiin antaumuksella, joutuivat valkoiset herrat taipumaan babalaasin eli armottoman krapulan edessä ja myöntämään myös tammikuun toisen päivän julkiseksi vapaapäiväksi. Tämä festariperinne on säilynyt näihin päiviin saakka: laitoimme merkille, ettemme seuraavana päivänä nähneet missään yhtään mustaa työntekijää.


Mikä parasta, kaikissa näissä festarimaisissa hulinoissa usein koko suku oli koolla. Nurmikolla ringissä istuivat mummot ja papat, isät ja äidit, teinit ja lapset. Kaikki juhlivat kuntonsa ja ikänsä huomioon ottaen. Illan tullen lapset nukahtelivat, jolloin heidät siirrettiin autojen takapenkeille tai pienimmät äitien kantoliinoihin uinumaan. Iloiset tunnelmat eivät myöskään kaikonneet, kun juhlahumu oli ohitse. Itse asiassa sekä Etelä-Afrikan että Swazimaan arjessa oli aistittavissa runsaasti riemua. Parhaiten se tuli esiin Swazimaan pienissä kylissä kaupunkien ulkopuolella, joissa asukkaat työskentelivät perinteisten heimotöiden parissa, nauroivat ja lauloivat, välillä tanssivat ja taas jatkoivat töitänsä. Kuitenkin myös Etelä-Afrikan miljoonakaupungeissa, ehkä Johannesburgin bisnesydintä lukuun ottamatta, riitti aikaa tanssille ja asiakkaiden kanssa jutustelulle. Toki arjen elo muutenkin on leppoisampaa kuin kiirettä ja stressiä arvostettavissa länsimaissa, mutta jotenkin yleisilme kylien elämästä oli köyhyydestä huolimatta kovin onnellinen. Elämän muita rikkauksia, kuten aikaa, luontoa ja ystäviä tulisi myös länsimaisten jamppojen arvostaa kylmää rahaa enemmän.


Nyt on ladattu aurinkoenergialla tämän tytön akut täyteen! Näillä virroilla ehkä pärjää tulevaan Suomenkin kesään. Tulipa tänään jo mietittyä Provinssiin lähtöäkin. Enää viisi kuukautta! Ja muistakaa joka aamu herätessänne, että tuleva päivä on taas kukon askeleen verran edellistä pidempi. Jos se ei onnistu tuomaan lohtua tämän synkeyden keskelle, sulkekaa silmänne ja antakaa ajatustenne kuljettaa teidät auringon alle.