Kamoon! Kuvaa meidän kanssa Kenneth Lehtinen

14.03. 2012

Terve Kenneth! Olet juuri julkaissut kirjan Kamoon! - Rock- ja festarikuvaus yhdessä Petri Vilénin kanssa. Kuinka kirja on otettu vastaan?

Olin todella positiivisesti yllättynyt kirjan hyvästä menekistä Kuva&Kamera -messuilla. Lisäksi kollegoiden kommentit ovat olleet erittäin positiivisia. Meille tärkeintä on kuitenkin se, että teimme kirjan, joka tarjoaa niin perehdytystä rockvalokuvauksen saloihin kuin innostavia ja näyttäviä kuvia yhdessä onnistuneessa paketissa. Kamoon!in takana on helppo seistä tyytyväisenä ja odottaa virallisia arvosteluita.

Miten syntyi idea tästä kirjasta?

Olen halunnut julkaista jo pidemmän aikaa musiikkiaiheisen kuvakirjan. Projektia silmällä pitäen keräsin useamman kesän ajan materiaalia kaiken varalle, vaikka sen onnistumisesta ei ollut varmuutta. Bändikuvakirjoja on tehty jo jonkin verran, joten tuntui aika loogiselta tehdä tällainen yleiskirja, jonka potentiaalinen ostajakunta ei rajoitu pelkästään yhden bändin faneihin.

Kun kustantaja kirjalle löytyi, tehtäväksi jäi etsiä kirjaan toinen valokuvaaja työpariksi. Petri Vilén sattui niihin aikoihin Helsinkiin kahville ja tiedustelinkin hänen kiinnostustaan projektia kohtaan. Petri oli heti täysillä mukana, eikä asiaa tarvinnut sen enempää pyöritellä, hän kun on tunnetusti lahjakas ja tyylillisesti vieläpä melko samanlainen kuvaaja.

Miten Docendo valikoitui kirjan julkaisijaksi?

Docendo on kustantanut aikaisemmat kirjani Kuvaa asenteella sekä Näyttävä panoraamakuvaus. Yhteistyö on ollut erittäin antoisaa, eikä siksi ollut vaikeuksia päättää Kamoon!in tekemisestä Docendolle, kun firman puikkoihin hyppäsi rock-henkinen ruoka- ja viinikirjailija Juha Virkki, joka näytti projektille vihreää valoa. Mielestäni Docendo tekee erittäin arvokasta ja korkealuokkaista työtä suomalaisen digikuvauksen eteen kirjoillaan. Hauskana sattumana kirjojeni kustannustoimittajana toimii muuten sama mies, jonka kuvausoppaalla aikoinaan opettelin itse kuvaamaan. Terveiset vaan Matille!

Miten erottua joukosta aikana jolloin jokainen järjestelmäkameran omistaja tuntuu olevan kuvauksen ammattilainen?

Digitaalisella ajalla kuvatarjonnan paljoudessakin on mahdollista erottua massasta. Näyttäviin valokuviin vaaditaan paljon muutaki kuin kehittynyttä tekniikkaa. Ilmaisukyvyllä, luovuudella ja laadulla on suuri merkitys ja ammattilaiseksi tai ammattimaiseksi kehitytään pitkällisen opiskelun ja harjoittelun myötä.

Valokuvaus on upea ja antoisa harrastus, eikä harrastajan statuksessa ole mitään pahaa. Siitä huolimatta valitettavan moni, joka ostaa ensimmäisen digijärkkärinsä, on saman tien puheissaan freelancer, vaikkei yhtään kaupallista työtä olisi takana tai edes tulossa. Itsensä mainostaminen freelanceriksi tai ammattilaiseksi ei tee harrastajalle hyvää, jos työnjälki ei ole myös sen mukainen.

Ajan henki on se, että kuvia käsitellään entistä enemmän ja radikaalimmin, tuntuuko että itse kuvaaminen on jäänyt taka-alalle?

Kyllä ja ei. Kuvankäsittelyllisiä ylilyöntejä tapahtuu ja välillä myös sisällöltään heikkoa kuvaa pyritään ehostamaan näyttävällä käsittelyllä. Uskon kuitenkin, että pidempään musakuvausta harrastavat tasaantuvat kuvankäsittelyssään erinäisten kokeilujen jälkeen lopulta maltillisempaan suuntaan. Totuushan on se, ettei mikään käsittely pelasta sisällöltään huonoa tai teknisesti heikkoa kuvaa.

Lisäksi on hyvä huomioida, että olosuhteet suomalaisilla klubeilla ovat usein sellaiset, että käsittely on melko pakollista, jos kuvista halutaan saada jotain järkevää aikaiseksi. Aika vähissä ovat panostukset valaisuun saati Mikki Kuntun kaltaiset valotaiteilijat, joiden jäljiltä keikkojen valaisu on klubeilla sitä luokkaa, ettei menetä hermojaan kuvankäsittelyn äärellä.

Mielestäni on suurempi rikos lyödä esille huonoa musiikkikuvaa ilman osaavaa käsittelyä. Osoitat sillä vain, että et hallitse oikein kumpaakaan osa-aluetta.

Käyt läpi kuvasaldoa festareilta ja eteesi aukeaa kuva, jossa olet lavalla Michael Monroen kanssa. Mitä on tapahtunut?

Ilmeisesti Monroe on buukattu yllättäen Tuskaan. Olen hänen keikan aikana turhautunut kyseisen tapahtuman ainaisesta liian suuresta kuvaajamäärästä ja pyrkinyt tilanteesta pois lavan kautta, jättäen kuvauskalustoni kuvauspittiin. Petri on ystävällisesti kuvannut kamerallani yhden ruudun talteen tilanteesta. Itse asiassa tämä on aika yleinen pila kuvaajien keskuudessa - jos jätät kamerasi hetkeksikin vartioimatta, on aika varmaa, että joku on sinne jotain hassun hauskaa kuvaa yllätykseksi taltioinut.

Kuva, jota et ole saanut tallennettua yrityksistä huolimatta?

Niitä on monia. Näen päässäni yleensä jonkun tilannemielikuvan, joka muodostuu artistin lavatyöskentelystä ensimmäisen biisin aikana. Joskus jumitun toteuttamaan tätä halutunlaista kuvaa koko kuvausajaksi. Usein se toteutuu, mutta myös epäonnistumisia tulee. System of a Down oli tällainen viime kesänä Provinssissa. Lavalla ei oikein tapahtunut mitään kuvaajan näkökulmasta, mutta odotin Serjiä lavan eteen sellaiseen huojuvaan ja eteenpäin nojaavaan asentoon sopivassa linjassa taustakankaaseen nähden. Tilanne oli monesti lähellä, mutta ei aivan sellaisena, mitä toivoin. Fiksu ja hyvä kuva keikasta jäi lopulta saamatta.

Mikä on mielestäsi paras festivaali ja miksi?

Maailma Kylässä, Wanaja Festival, Ilosaarirock ja Flow. Isot festarit eivät kyllä enää hirveästi jaksa innostaa, vaan nykyään arvostaa tuollaisia Wanajan ja Myötätuulirockin kaltaisia hyvin järjestettyjä pientapahtumia, minne on perheen kanssa helppo mennä.

Suomalaisille festareille toivoisin yleisesti vähän rohkeampia artistivalintoja, turhan paljon samat bändit kiertävät vuodesta ja tapahtumasta toiseen. Maahamme ja maailmalle mahtuu paljon mielenkiintoisia bändejä, joita kelpaisi kuvata ja kuunnella.

Mihin ongelmaan aloitteleva kuvaaja yleensä kompastuu ja miten siitä pääsee yli?

Kuvausluvat, tekniikan hallinta ja vaikeissa kuvausolosuhteissa toimiminen. Usein myös kuvankäsittelyn hallitseminen tuottaa vaikeuksia. Nämä kuitenkin oppii tarpeeksi sitkeällä työskentelyllä, ja hyvään alkuun pääsee vaikkapa lukemalla Kamoon!in.

Tärkeä asia on myös toisten kuvaajien työn kunnioittaminen. Älä aja toisten selkään kuvaustilanteessa äläkä nosta kameraa ylös estäen muiden kuvaajien työskentelyn.

Mikä on ollut mieleenpainuvin kuvauskokemuksesi?

Kyllä se varmaan on tuo Sonispheren myrsky [kesä 2010, toim. huom.], kun odottelimme kuvaajien kanssa lavan rakenteissa sateelta suojassa Iggy Popin aloitusta. Yhtäkkiä kuului kamala rymähdys, kun lavarakennelma sai kyytiä. Rehellisesti luulin, että se oli sitten tässä. Kirkuen ja karjuen juoksimme turvaan, eikä onneksi lopulta käynyt mitään. Valitettavasti kaikki ei olleet yhtä onnekkaita.

Parhaimpina muistoina festareilta on uudet ystävyydet sekä ne nauruntäyteiset hetket muiden kuvaajien kanssa. Niitä tulee varmasti ikävä tulevana kesänä, kun edessä on ainakin omalla kohdalla hieman maltillisempi festarikesä.

Mitä neuvoja olisit itse kaivannut kuvausuraa aloitellessa?

Kyllähän monet neuvot musiikkikuvaamiseen on saatavissa muilta kuvaajilta ja kuvia tutkimalla. Usein ne kliseiset ja alalle tyypilliset virheet kukin joutuu silti tekemään ja kokemaan ihan itse. Aika opettaa niin kuvien valinnasta kuin esimerkiksi kuviin sopivasta käsittelystä. Asiat helpottuvat, kun oma kuvailmaisullinen tyyli löytyy.

Neuvoisin, että uudet musiikkikuvaajat eivät antaisi kuviaan ilmaiseksi bändien ja levy-yhtiöiden käyttöön. Käytäntö tuhoaa tätä kuvaushaaraa aika pahasti. Lisäksi avoin näkemys ja kyky kuunnella muiden neuvoja voivat edesauttaa kehittymistä musiikkikuvaajana.

Teksti: Roni Sahari
Kuvat: Kenneth Lehtinen ja Docendo

Katso lisää Kenneth Lehtisen kuvia Festarit.orgin galleriasta ->