Ruisrock 2011

11.08. 2011

Tänä vuonna Ruissalon luonnonsuojelualueen lähimaastoa kuormitettiin kolmen päivän aikana yhteensä 67 000 kävijän voimin. Mielenkiintoisesta artistikattauksesta huolimatta kävijäennätyksiä ei rikottu, mutta perjantain 24 000 -päinen festivaaliyleisö muodosti yhden 2000-luvun vilkkaimmista avauspäivistä. Viikonloppua vietettiin hellelukemissa ja sadetakit saivat lojua reppujen pohjalla, vaikka sääennusteet olivat lupailleet sateita vähän jokaiselle päivälle. Ainoastaan sunnuntain loppuillasta muutama säälittävä sadepisara yritti taltuttaa Ruissalon pölyistä tannerta, mutta epäonnistui tehtävässään nolosti.

Perjantai

Aikaisempina vuosina Ruissaloon kävellessä ja busseihin jonottaessa olen kateellisena seurannut ohitse suihkivia pyöräilijöitä. Ilokseni tällä kertaa majapaikkamme isäntäväki lainasi fillarinsa käyttöömme ja saimme puolestamme olla niitä, joiden kyytiin koitettiin liftata, ja joiden menopelejä haluttiin ostaa kesken matkan.

Vaikka pyörällä liikkuessa ja oikopolkuja käyttämällä säästimmekin aikaa, emme ehtineet perjantaina suunnitellussa aikataulussa festivaalialueelle. Harmittamaan jäivät mm. Circlen ja Pariisin Kevään väliin jääneet keikat. Pyöräparkin ja pääportin jonoista selvittyämme suuntasimme ruokakojujen kautta fiilistelemään Paramorea. Rantalavalla isosti Amerikan malliin hoidettu keikka oli omiaan lämmittämään festarit käyntiin.

Jatkoa ulkomaalaisten isompien nimien siivittämässä illassa tarjoili Hurts, joka sai Niittylavalla yleisön mukaan varsin helposti. Hurtsin kesäiltaan sopiva meininki loi odottavan onnellista tunnelmaa ja Sunday veto sai yleisön yhtymään kuorolauluun.

Onnellisuuden huipentumia saavutettiin seuraavaksi monien odottaman The Nationalin keikan myötä. Yhtyeen Suomessa saavuttamasta suosiosta kertovat talven Kulttuuritalon loppuunmyydyt keikat ja Ruissalon yleisön tyytyväiset tuuletukset ja taputukset jo biisien alussa. No minkäs teet, kun jokaisen kappaleen alkusoinnut saavat aikaan sellaisen fiiliksen, että juuri tämän biisin halusin kuulla.

The Nationalin keikan jättämässä euforiapöhnässä olikin astetta vaikeampaa keskittyä illan viimeiseen esitykseen. Monelle muulle Ruissaloon saapuneelle juhlijalle pääesiintyjän The Prodigyn vetovoima taisi olla perimmäinen syy perjantain lipun hankkimiseen. Kovaa tykitystä tarjoillut klassikko ei näyttänyt vielä hyytymisen merkkejä, vaikka yhtyeen ensimmäisestä julkaisusta on kulunut jo 20 vuotta. Myöskään lavan edustan tanssijoiden voimia ei pitkä ja helteinen päivä tuntunut verottavan, vaan pitti pyöri hyvässä hengessä koko pitkän keikan ajan.

Lauantai

Edellispäivää parempien oikoreittien etsimisen ja lauantaiaamun käynnistymisvaikeuksien vuoksi Uusi Fantasia -yhtyeen keikka jäi näilläkin festeillä näkemättä. Päivän avauksesta omalla kohdalla pääsi huolehtimaan tuttu, turvallinen ja toimiva Scandinavian Music Group. Tälläkin kertaa yleisö yhtyi kuorolauluna vihaamaan sitä yhtä tyttöä, niin kuin aina Vieläkö soitan banjoa? -biisissä on tapana. Keväällä julkaistun Manner-levyn kappaleet toimivat moitteettomasti ja rennon oloinen Terhi Kokkonen keräsi sympatiapisteet kertomalla sanoittamansa Mustarastas lauloi Ohh la laa -kappaleen kertovan yhtyeen erään jäsenen lapsen syntymästä.

Ulkomaalaisista esiintyjistä odotetuin omalla listallani oli brittiläinen Anna Calvi, joka tunnelmoi suhteellisen vähäiselle yleisölle teltassa. Nätisti soiva keikka tuntui pääsevän vasta kunnolla käyntiin vähän menevämmän Desire-kappaleen myötä, mutta sitten olikin jo kiire rantalavalle Raappanaa & Sound Explosion Bandiä kannustamaan.

Ehdin jo hieman epäilevästi suhtautua ison lavan tuomiin haasteisiin, koska mielestäni Raappana sopii parhaiten pienemmille ja vuorovaikutteisimmille keikkapaikoille. Onnekseni huoleni oli täysin turha! Aikaisemmin päivällä oman settinsä Sound Explosion Bandin kanssa vetänyt Jukka Poika kävi myös lavalla ilottelemassa. Jos rannalla ei nyt ihan ollut miljoonaa tyttöä bikineissään, kuten Luotu ajamaan -biisissä lauletaan, niin biitsi ainakin oli täynnä ja meininki sen mukainen.

]Pienempien lavojen kermaa tarjoiltiin seuraavaksi pääportin viereisellä Converse-lavalla Rubikin toimesta. Hämärtyvässä illassa bändi rokkasi, esiintyi ja silminnähden viihtyi lavalla. Ihanan energinen lavaesiintyminen tarttui myös faneihin ja Fire Age -kappaleen aikana yleisön joukossa kiemurteli letka iloisia tanssijoita.

Illan päätöksestä vastasi PMMP, jonka settilista ei tarjoillut yllätyksiä. Keikka oli enemminkin kuin yksi massiivinen karaoketuokio, tosin viihdyttävä sellainen. Lavalla nähtiin Paulan ja Miran poukkoilun lisäksi mm. ilma-akrobatiaa ja Uusi Fantasia vieraili keikalla yhden biisin verran.

Sunnuntai

Sunnuntaiksi fillarireitit olivat jo hyvin muistissa ja selvisimme festivaalialueelle ennätyksellisen aikaisin. Jätkäjätkien keikka rantalavalla ei ehtinyt kerätä paikalle massoittain yleisöä, mutta ne jotka olivat paikalla saivat rahoilleen vastinetta. Encorena soitettu Asan Vaaranmaa yllytti jo vähän väsähtäneen yleisön villiin tanssiin, kun Jätkäjätkät ottivat kaiken irti soittimistaan.

Fleet Foxesin ihanainen fiilistely sopi sunnuntain hieman nuutuneeseen tunnelmaan, kun bilejalat eivät enää olisi jaksaneet festarivierasta liiemmin tanssittaa. Koska yhtyeen tuotanto on itselläni ollut kovassa kuuntelussa, tuntui tämänkin bändin kohdalla, että jokainen kappale oli hittibiisi. Keikan jälkeen iski jo jotenkin haikea olo, että tässäkö se tämän kesän Ruisrock sitten oli, mutta eihän ne festarit vielä loppuneet.

Seuraavaksi edessä oli arpomista ja osittaisten päällekkäisyyksien aiheuttamaa ravaamista lavalta toiselle. Isobel Campbellin & Mark Laneganin rauhalliseen tunnelmointiin ei oikein ollut voimia keskittyä teltan takaosasta, mutta varmasti keikka olisi avautunut ihan toisella tavalla, jos olisin hiippaillut lavan eteen. Takavasemmalta oli kuitenkin helppo siirtyä ihmettelemään Amorphiksen meininkiä rannalle. Settilistaan kuului Tomi Joutsenen mukaan muutama ikääntyneemmille pitkätukkafaneille tutumpi kappale yhtyeen vanhemmasta tuotannosta. Joutsenen ääntä olisi malttanut kuunnella pidempäänkin, mutta juoksu jatkui Manu Chaon La Ventura -potpurin pariin.

Yleisö jaksoi vielä jammata ja Ruissalon savimaa hytkyi, kun iloisesti kaikenlaista rytmimusiikkia yhdistelevä Manu Chao veivasi puolitoistatuntisen setin humppaa. Erona erään suomalaisen humppaorkesterin tuotannolle tässä kattauksessa oli se, etteivät sanoitukset auenneet hämäläiselle. Jokainen biisi kuitenkin tuntui alkavan samalla tavalla ja kappaleiden loppua kohden ajauduttiin varsin villiin meininkiin.

Ahkerasti kesän festareita kiertävä Michael Monroe puristi sunnuntain päätökseksi vielä todellisen rock’n roll shown, joka tuskin jätti yhtään paikalla olijaa kylmäksi. Monroen rokkikukkoilu ja kliseinen esiintyminen on varsin viihdyttävää seurattavaa, kun ei koskaan tiedä, mihin vetreä artisti seuraavaksi pomppaa. Mutta pomppi se yleisökin ja teltan lattia tomusi niin, että seuraavana aamuna nenää niistäessä tiesi olleensa festareilla.

Edelliseen kesään verrattuna merkittävimmät uudistukset festivaalin järjestelyissä löytyivät Ruissalon rannan puoleiselta alueelta, josta oli poistettu toinen suuremmista lavoista. Muutoksen myötä Rantalavan alue oli selvästi ruuhkattomampi ja miellyttävämpi. Toinen uudistus, rannan tuntumassa sijainnut Viinimaa, sen sijaan ampui itseään jalkaan, kun samppanjabaari ja Hans Välimäen ruokakojut oli sullottu anniskelualueen portin ja esiintymislavan väliin. Olisi kuvitellut järjestäjien haistelevan viime vuoden jonoista, että kuplivalle on kysyntää ja sijoittavan viinin myynnin väljempään paikkaan. Muuten järjestelyt pelasivat ja viikonlopusta kaikkineen jäi väsynyt, mutta onnellinen fiilis.

Lopuksi vielä vinkkejä festaripyöräilijöille:
- pidä fillarin avain tallessa
- paina mieleesi, mihin kohtaan pyöräparkkia jätät pyöräsi
- ota lainapyörän tuntomerkit ylös
- opettele reitti, että pärjäät myös. jos mahdollisesta navigointilaitteesta loppuu akku
- jos kävely loppuillasta on hankalaa, ei kannata edes yrittää pyörän satulaan

Teksti: Leena Pitkänen
Kuvat: Leena Pitkänen ja Mikko Pylkkö

Katso myös kuvagalleria ->