Keikkaraportti - Michael Monroe Helsingissä 1.4.2010

12.4.2009 paperisilppu lentää ilmoille ja kahdeksan loppuunmyytyä konserttia ensiluokkaisesti vetänyt Hanoi Rocks kumartaa, kiittää ja lopettaa uransa. Jäähyväiskonsertit osoittavat Michael Monroen olevan edelleen maailmanluokan vokalisti ja esiintyjä.

Vajaata vuotta myöhemmin astelen jälleen kohti Tavastia-klubia, tällä kertaa haikeuden tilalla on positiivinen tunnelma. Positiivisuuden taustalla on Michael Monroen nimeä kantava uusi yhtye, joka on kokoonpanoltaan todellinen katurockin all stars-yhtye. Samaan bändiin on saatu Monroen lisäksi Sami Yaffa, Wildhearts-legenda Ginger, New York Dollsista tuttu Steve Conte ja mm. Danzigissa ja Chelsea Smilesissa rumpaloinut Karl Rockfist.

Draamalta tämäkään bändi ei ole välttynyt, ehtihän jo Todd Youth ja Jimmy Clark jättäytyä yhtyeestä henkilökohtaisten kiireidensä takia, onneksi tilalle löydettiin nopeasti toiset a-luokan tekijät.

Tavastialle saapuessani yleisössä on havaittavissa sähköisen odottava tunnelma. Loppuunmyydyn Tavastian ei tarvitse odottaa bändiä puoleenyöhön asti vaan bändi astelee lauteilla inhimillisesti kymmenen aikaan. Keikka potkaistaan tyylikkäästi käyntiin Demolition 23-klassikolla Nothing Alright. Bändin lataus on huikea ja niin on myös yleisön. Mikki Kuntun loihtimat valoasetelmat ja lavalle rakennettu ego-ramppi palauttavat muistiin Hanoi Rocksin jäähyväiskeikat. Valot ja ramppi viimeistelivät tunnelman kattoon silloin ja niin tekevät myös nytkin.

Settilista muodostuu illan aikana pitkälti Demolition 23- ja Hanoi Rocks-kappaleiden varaan, mutta myös muutama uudempi kappale ja Michaelin Monroen soolokappalekin mahtuu mukaan. Settilista osoittautuu lähes napakympiksi, mutta mukaan olisi mielellään mahtunut jokin rauhallisempi veisu kuten You Crucified Me, Deadtime Stories, Smokescreen tai Telephone Bill Is All Mine.

Erityisesti Demolition 23-yhtyeen kappaleiden soittaminen ilahdutti allekirjoittanutta, kappaleiden kuulemisesta on yksinkertaisesti mennyt aivan liian pitkä aika.

Bändin esiintyminen on energistä, vauhdikasta ja myös viihdyttävää. Keikan aikana käy yleisölle myös hyvin selväksi, että bändin kemiat on kunnossa. Bändi nauttii soitosta ja on suorastaan armoton itseään ja yleisöään kohtaan.



Jäähyväiskeikkojen tapaan myös Jan Stenfors ehtii käydä encorejen aikana soittamassa vanhojen ystäviensä kanssa mm. Taxi Driverin.

17-kappaleen jälkeen yleisö on saanut mitä halusi, täydellisen rock-shown. Tyytyväinen puheensorina ja hymyilevät kasvot täyttävät narikkajonon.

Michael Monroen yhtye on saanut pienistä vastoinkäymisistä huolimatta varsinaisen unelmastartin. Yleisöltä on saatu erittäin lämmin vastaanotto ja bändin kemiat näyttäisivät olevan kohdallaan. Suomen iltakeikatkin olivat komeasti loppuunmyytyjä.

Paperilla studiossakaan ei pitäisi syntyä ongelmia, onhan bändissä todistetusti kovia ja aikaansaavia biisinikkareita. Toivotaan, että herrojen kemiat kohtaavat myös studiossa yhtä hyvin kuin lavalla. Ainakin keikoilla kuullut uudet kappaleet Motorheaded For A Fall ja Another Night In The Sun olivat täynnä hitti-pontentiaalia.

Hanoi Rocks voi olla lopullisesti mennyttä, mutta sen henki ja arvot onkin edelleen hengissä.
Monroen bändi on toinen, mutta armotonta, tinkimätöntä ja kaikkensa antavaa rockkia tämä edelleen on. Jäähyväiskeikoilla Monroe lauloi kappaleiden lyyrikoita muutellen nostavansa itsensä ylös maasta ja aloittavansa uudestaan. Sen mies on todellakin tehnyt, mutta se kuinka komeasti hän on sen tehnyt on suorastaa hämmästyttävää. Kiitos ja kumarrus.

Teksti ja kuvat: Kenneth Lehtinen