Keikkaraportti - Alice Cooper ja Sebastian Bach Espoossa 11.12.2009

Alice Cooper on rock-instituutio sanan kaikessa merkityksessä, onhan mies jo pelkästään levyttänyt viidellä vuosikymmenellä, eikä kuudeskaan vuosikymmen ole kaukana. Miehen vaikutus rockille ja heavylle on valtava. Heavyn teatraalisuuden ja shokkiarvojen juuret löytyvät nimenomaan Alice Cooperin luota.

Alicea luulisi jo eläkepäivien kutsuvan, mutta vauhti tuntuu miehellä vain kiihtyvän; pelkästään 2000-luvun alusta tähän päivään asti mies on julkaissut viisi uutta albumia, joista uusimman Along Came a Spiderin myötä mies rantautui Suomeen kera Skid Row:ssa vaikuttaneen Sebastian Bachin kanssa. Katsojia Espooseen oli kertynyt reilu 3000 silmäparia. Ja ikähaitari vaihteli vaahtosammuttimesta vaariin.

Sebastian Bachin veto koostui sekoituksesta Skid Row:n klassikoita ja uudempaa soolotuotantoa. Suurimman huutomyrskyn bändi sai varsin odotetusti Youth Gone Wild -kappaleella. Bachin taustabändi oli kirjaimellisesti taustabändi, joka jäi hyvin hajuttomaksi ja mauttomaksi. Sebastian itse oli varsin hyvässä vedossa ja miehen komea ääni oli edelleen iskussa. Skid Row:n huhutun kesä-reunionin pitäessä paikkaansa on lupa odottaa varsin tiukkaa pakettia kesälavoille.

Kun Alice sitten yhdeksältä astui lavalle, oli helppo ymmärtää, miksi ihmiset kerääntyvät häntä edelleen katsomaan. Alice itse on energinen, viihdyttävä ja armoton showmies. Lava tukee väreillään ja mielenkiintoisuudellaan miehen esitystä täydellisesti.

Settiin mahtuivat klassikot kuten I’m Eighteen, Billion Dollar Babies, No More Mr. Nice Guy, Under My Wheels sekä Schools Out, jossa myös Hanoi Rocks -ikoni Michael Monroe jo lähes perinteiseen tapaan kävi jakamassa vokaalit Alicen kanssa.

Cooperin taustabändi koostuu tälläkin kertaa laadukkaista muusikoista, jotka osaavat roolinsa erinomaisesti, ja mikä tärkeintä, kuulostavat yhdessä oikealta bändiltä. Eric Singeriä ei rummuissa tällä kiertueella nähty, vaan miehen oli korvannut Jimmy Degrasso. Sen sijaan erittäin viihdyttävä Keri Kelli ja Chuck Garric ovat pysyneet bändissä jo pidempään.

Vaikka Alicen konsertti on ensimmäisen luokan rock-show, jää myös kritiikille sijaa. Parilla viimeisellä kiertueella keikan alku ja loppu ovat olleet yhtä juhlaa, keskiosan jäädessä hieman uuvuttavaksi ja hidastempoiseksi. Syy on pitkälti valituissa kappaleissa, ei niinkään itse esityksessä.

Suotavaa olisi, että albumit Constrictorista The Last Temptationiin saisivat suuremman roolin nykyisellään varsin voimakkaasti uran alkupäähän nojaavassa settilistassa. Vaikka 80–90-luvun aikaiset tuotokset eivät ole kriitikoiden hellimiä, on kyseinen ajanjakso kuitenkin miehen kaupallisesti suurin menestys. Nykyisessä settilistassa 80-luvun helmet kera loistavan The Last Temptation albumin kuitattiin totaalisen puhkisoitetulla Poisonilla.

Settilistaan ei tarvitsisi isoja muutoksia, lunttaamalla vuoden 2002 Dragontown -kiertueen settilistaa homma olisi kunnossa.

Kritiikistä huolimatta ei voi Alice Cooperille muuta kuin nostaa hattua.
Vaikka Alice ei nykyisellään ole kovin kauhistuttava lähinnä näyttävää camp-arvoa tarjoavan lava-shownsa kanssa, mies pystyy edelleen tarjoamaan ainutlaatuisen viihdyttävän illan rockin perusarvojen äärellä.

Teksti ja kuvat: Kenneth Lehtinen

Katso myös kuvagalleria ->