Tarina kahdesta apinasta - eli miten tehdä asiat mahdollisimman vaikeasti

Mistä aloittaa? Parasta hypätä alkuun, kymmenen vuoden taakse, kun paras kaverini Sami keksi eräs kaunis kesäpäivä, että ”Vähäks ois makeet mennä fillareilla Lappiin!1!!”. Ja nuoria ja uhoa täynnä olevia kun oltiin, niin tosiaan pidettiin tätä hyvänä ajatuksena. Ihan tosissaan alettiin moista reissua suunnitella. Siinä ohessa sitten keksittiin, että joku sellainen tapahtuma kuin Provinssirock ´98 olisi matkan varrella, ja jos aikataulut säädettäisiin kohdalleen (yhdessä päivässä Tampereelle, toisena Seinäjoelle...), osuisi vielä meikäläisen 20-vuotissyntymäpäivään. Lopulta päätettiin kuitenkin jättää Lappi väliin ja fillaroida vain Seinäjoelle. Sehän sitten tehtiinkin, vaikkakaan ihan koko matkaa ei sillä kertaa saatu taitettua polkupyörän selässä. Sen verran hauskaa kuitenkin oli, että jo silloin sovittiin, että tehdään homma uudestaan, kun meikäläiselle tulee ikää 30 v.

No, yhtäkkiä vuodet olivatkin jo kuluneet ja oli yksinkertaisesti pakko pistää sanoista teoiksi. Sen verran oltiin ehditty kavereille ja tutuille suunnitelmista lesota, ettei ylpeys olisi kestänyt sitä vittuilun määrää, joka olisi seurannut, mikäli emme olisi ainakin lähteneet yrittämään.

Matkaan oli alun perin tarkoitus lähteä noin yhdeksän pintaan lauantaiaamuna Helsingin Tammisalosta, lopulta liikkeelle päästiinkin noin kymmeneltä. Lähes aikataulussa, hyvältä vaikuttaa... kunnes ensimmäinen rengasrikko koetaan jo 300 m kuluttua. Perkele... no ei muuta kuin takaisin pihalle rengasta paikkailemaan. Siinä meni reissun ensimmäinen ja ainoa varakumi. Uudestaan liikenteeseen puoli yhdentoista aikoihin, edelleen ei pahasti aikataulusta jäljessä suuntaan tai toiseen. Pysähdys Viikin Prismassa, uusi sisäkumi mukaan ja suunta kohti Tuusulaa. Ennen ensimmäistäkään kehätietä täytyi pysähtyä uudestaan säätämään meikäläisen satulalaukkuja, jotka hakkasivat kilpaa rytmiä pinnojen kanssa. Tällaista säätöä tuli sitten tehtyä useaan otteeseen välillä Kehä I - Kehä III, kunnes lopulta laukut pysyivät paikallaan muutaman metrin jesseteippauksen jälkeen... Kello oli jo pitkälle yli yhden ennen kuin pääsimme edes Helsinki-Vantaan kulmille ja taas... saman saatanan renkaan sisäkumi taas tyhjänä. Ja ei kuin vaihtamaan... onneksi edes aurinko paistoi ja oli lämmintä. Alkoi jo olla nälkä, emmekä olleet vielä edes päässeet pääkaupunkiseudulta. Hyvä alku...

Loppumatka Tuusulaan meni suhteellisen kivuttomasti, vaikkakin hiljaisissa merkeissä. Siellä sitten ensimmäinen suunniteltu tauko. Sami haki paikallisesta Tarjoustalosta sylillisen sisärenkaita, minkä jälkeen bongasimme paikallisen seisovalla pöydällä varustetun pizzakebabin, ja ei kun syömään... herkullista ja edullista erinomaisella palvelulla. Ainakin juuri sillä hetkellä, sinä päivänä, juuri näiden täsmällisten tapahtumien jälkeen oli paikallinen mättö täydellistä.
Ja murkinoinnin jälkeen matkamme jatkuikin kohti Riihimäkeä.




Kuten kuvitella sopii, kahdelle keski-ikäiselle, läskille, hyvää vauhtia alkoholisoituvalle miehenretaleelle, joista kumpikaan ei ole fillaroinut nimeksikään kuin nuoruudenmuistoissaan, alkoi ensimmäinen pyöräilypäivä tuntua vähän jokaisessa lihaksessa, myös sellaisissa, joiden olemassaolon oli jo ehtinyt unohtaa, kauan ennen kuin olimme lähelläkään päivän määränpäätä. Tilannetta ei myöskään auttanut orastava vastatuuli, joka nalkuttavan akan lailla söi voimaa ja motivaatiota. Päivän fillarimatkan vastoinkäymiset todennäköisesti kulminoituivat pieneen trombiin, joka kuin tähdäten suunnisti meitä kohti pellon yli pyyhkäisten suoraan lävitsemme, heittäen hiekat silmiin ja jättäen epäuskoisen fiiliksen sen suhteen, mitä juuri tapahtui. Ja tämä oikeasti tapahtui. Jäimme ihmetellen katsomaan trombin matkan jatkumista kohti Riihimäen keskustaa samalla, kun yritimme epätoivoisesti perustella itsellemme, että koko reissu ihan oikeasti on hyvä idea...

Vihdoinkin pääsimme kuitenkin perille Lemmenlahden leirintäalueelle, eikä kello ollut kuin puoli kuusi. Ei siis juuri mitään, mutta silti meni hetki ennen kuin saimme kerättyä tarpeeksi voimia teltan pystyttämiseen, sen ensimmäisen pakollisen oluen jälkeen tietenkin.

Toisen oluen piristettyä ruumista ja mieltä lähdimme hieman tutustumaan alueeseen, jossa emme olleet koskaan aikaisemmin käyneet. Lemmenlahti on leirintäalueena lähes majesteettisen hieno. On lampi, jossa hiekkaranta, on hienoa koivupuiden koristelemaa lähes golfkenttämaista nurmikkoa vaikka muille jakaa, traileriväelle on kivitetyt sähkötolpilla varustetut pysäköintipaikat, on A-oikeutettua baariravintolaa, jossa katsoa formuloita ja futista, on tanssilavalatoa ja kaiken puolin hienoa ja siistiä puitetta.
Illan edetessä lapsiperheet kuitenkin kaikkosivat näkyvistä ja paikka alkoi populaationsa puolesta muistuttaa yhä enemmän ja enemmän seitsemänkymmentäluvun Uuno Turhapuro elokuvaa... On karaokekeisareita, baariruusuja, yksinhuoltajatätejä ja -setiä, kaikki yli nelikymppisiä ja vahvassa, vahvassa nousuhumalassa. Meidän tätä ihmetellessä taustan tanssiladosta raikasivat suven yöhön yksi toisensa jälkeen kaikki ikivihreät iskelmät, siis ne kaikki kymmenen, uudestaan ja uudestaan. Meilläpäin saa sakot, jos soittaa Kotiviiniä enemmän kuin kerran vuodessa; täälläpäin taitaa saada turpiinsa, jos sitä ei soita ainakin kerran tuntiin. No ehkä hieman liioittelen, mutta sanallinen säiläni ei vain yksinkertaisesti kykene kuvailemaan menoa ja meininkiä, johon Lemmenlampi alkoi illan pimetessä syttyä. Yritimme kuitenkin ottaa tilanteesta kaiken irti, joten ei muuta kuin tuopit baarista ja pöytään istumaan katsomaan, kun joku maa pelasi jotain toista maata vastaan EM kisoissa, samalla seuraten muuta meininkiä. Ilta menikin mukavasti pöydässä istuessa ja puhuessa suoritetusta uroteosta ja tulevista suunnitelmista, jatkuvasta nestetankkauksesta huolehtien, mutta vaikka kuinka tankkasimme, emme päässeet sisälle paikalliseen meininkiin. Ilta meni suht rauhallisissa merkeissä, joten ei muuta kuin telttaan takaisin nukkumaan. Muistan hetkeä ennen nukahtamista miettineeni, kuinka hyvä juttu oli, että olimme tankanneet useamman litran ohrapirtelöä turruttamaan puutuneita lihaksi koska kovalla patjalla maata vasten nukkuminen olisi muuten tuntunut mahdottomalta.

Aamulla herätessäni muistan kuitenkin muistaneeni, miksi dehydraatio, urheilu ja alkoholi eivät kuitenkaan ole se paras mahdollinen yhdistelmä... varsinkin, kun suunnitelmissa on toinen samanlainen rääkki heti perään. Lienee sanomattakin selvää, että lähdössä kestikin hetki, mutta olimme kuitenkin taas tien päällä puolenpäivän aikaan. Sami kävi lunastamassa ennakkoon varaamansa lipun vielä Riihimäen R-Kioskilta, jonka jälkeen suunnistimme kohti Hämeenlinnaa. Ihan hyvä idea, koska koko tapahtuma myytiin loppuun samana iltapäivänä.
Tuuli oli vain yltynyt eilisestä ja jotenkin osasi puhaltaa lähes suoraan vastaan. Pistimme heikon etenemisemme kuitenkin krapulan piikkiin ja yritimme parhaamme mukaan olla välittämättä tuulesta, mikä oli tietenkin mahdotonta. Reissu eteni hitaasti, mutta epävarmasti. Pysähdyimme puolen tunnin välein eikä koko hommasta meinannut tulla mitään. Linnatuulessa pidimme hieman pidemmän tauon ja nautimme kolmioleipäaterian. Kertovaa tuulen voimasta on se, että liikkuessamme pihalla myötätuuleen, kulki pyörä käytännössä polkematta eteenpäin, ja tuulihan puhaltaa etelään...

Jatkoimme kuitenkin matkaa, koska olimme liian tyhmiä lopettamaankaan. Tuuli ei helpottanut, mutta ei helpottanut polkeminenkaan. En muista, milloin kämmeneni olisivat olleet yhtä puutuneet ja kipeät tankoon nojaamisesta, ja perseeni tuntui viettäneen viikon Turkkilaisessa vankilassa. Kun aloimme vihdoin olla Hämeenlinnan kulmilla, pysähdyimme Shellille lepäämään ja syömään. Siellä menikin taas aivan liian pitkä hetki, mutta syötyämme mauttomimmat kanapastat, mitä maa päällään kantaa, hyppäsimme taas satulan selkään ja jatkoimme matkaa kohti Valkeakoskea. En enää tässä vaiheessa päivää jaksanut katsoa kelloa, koska etenemisemme oli ollut niin säälittävän hidasta, että koko asian tiedostaminen vain otti päähän. Niinpä keskityinkin vain polkemiseen mutka ja mäki kerrallaan. Illan edetessä alkoi jo melkein ripottamaan, mutta vihdoinkin aloimme lähestyä Valkeakoskea ja Apinalahden, anteeksi Apianlahden, leirintäaluetta.

Apianlahti oli pienempi ja karumpi kuin Lemmenlahti, mutta jotenkin ainakin omia aistejani hivelevämpi paikka. Asiaan vaikutti paljon se, että kyseessä oli paljon perinteisempi leirintäalue eikä mikään humppahelvetti, minne paikalliset tulevat vetämään perseitä ulkopaikkakuntalaisen panoseuran toivossa. Respan henkilökunta oli yksinkertaisesti esimerkillistä. Ystävällistä, avuliasta ja asiantuntevaa. Kaikin puolin hieno paikka viettää kesäiltaa. Pistin paikan mieleen tulevia reissuja ajatellen, mikäli siis tästäkään selvitäisiin hengissä. Vietimme illan merkittävästi kuivemmissa tunnelmissa kuin edellisen, emmekä siis upottaneet kuin yhdet isot oluet illan aikana. Ruumis tuntui kyllä olevan hajoamispisteessä vetäytyessäni makuupussiin, mutta uni tuli kuitenkin yllättävän kivuttomasti.

No, eihän meillä mihinkään kiire ollut, joten eikun aamiaiselle, joka oli kohtuuhintainen ja kohtuullinen syöjajuoniinpaljonkuinjaksat-tyylinen seisovapöytä. Samalla vähän tiedustelimme leirintäaluevaihtoehtoja Tampereen ja Parkanon välistä, jos emme syystä tai toisesta Parkanoon asti pääsisikään. Päätimme mennä Tampereelle ja katsoa tilannetta siellä uudestaan, joten puolenpäivän aikoihin tuulen hieman hellittäessä päätimme lähteä liikkeelle. Tai siis yritimme, kunnes totesimme, että *taas* sama takarengas oli tyhjänä... Muutaman epäuskoisen voimasanan purkamisen jälkeen aloimme taas vaihtaa sisäkumia, onneksi näitä oli nippu mukana. Tutkimme vanteen ja ulkorenkaan, mutta mitään ei löytynyt. Tuuli tosin ehti jo voimistua, mutta vittuuntumisesta voimistuneena lähdimme sitä uhmaamaan.


















Se uho kyllä loppui kesken ja nopeasti. Tuuli oli aivan järjetön, ja puhalsi kaakkoon, eli suoraan päin näköä. Ja alkoi sataa. Jo tunnin jälkeen oli voimat ja motivaatio poissa, joten pysähdyimme ST1:lle, joka osoittautui rakennuksena maailman ensimmäiseksi täysin muoviseksi huoltoasemaksi. Taisi jäädä myös viimeiseksi, kun ei näitä ole paljoa näkynyt... Parin kahvin jälkeen olimme taas valmiita jatkamaan matkaa sadetta ja tuulta uhmaten, mutta meillä oli taas, kyllä... rengas tyhjänä! Ja tavoilleen uskollisena kyseessä oli tietysti se sama rengas. No, eihän se ollut vasta kuin neljäs kerta kahden päivän ajon jälkeen... Tällä kertaa teippasimme metritolkulla jesseteippiä niin vanteeseen kuin ulkokumin sisäpintaan ja jopa venttiilin vanteen läpäisevään osaan. Ja käsin pumppaamaan, koska maailman ensimmäinen muovinen huoltoasema ei näköjään tarvitse kompressoria, koska on muovinen, tai jotain... .. .

Vihdoin pääsimme taas kohtaloa uhmaten lähtemään liikenteeseen, tällä kertaa kohti Nääsvilleä, tuota suomen Windy Cityä. Matkaahan Tampereelle ei ole Valkekoskelta kuin vähän reilut neljäkymmentä kilometriä niin kuin fillari kulkee, alle puolet siitä, mitä olimme tähän asti polkeneet per päivä, mutta kiitos tuulen ja sateen Tampereelle päästessämme olivat lihaksemme puhdasta maitohappoa. Päätimmekin siis yhdessä tuumin jäädä Härmälän leirintäalueelle, vaikka matkaa ei tullut poljettua kuin alle kolmasosa alkuperäisestä päivämatkasuunnitelmasta. Ei vain pysty. Ja vielä viimeisenä osoituksena selkärangattomuudestamme vuokrasimme yöksi kahden hengen mökin, joka osoittautui noin kuuden neliön panomajaksi. Tilassa oli kaksi sänkyä ja yöpöytä, joka oli juuri ja juuri riittävän iso pitämään päällään kortonkilaatikkoa. Lisäksi seinät olivat täynnä rakastavaisten tunteidentunnustuksia toisilleen, niin kaiverrettuja kuin tussilla tagattuja. Aivan sama. Lihakset olivat lopussa, oli järjetön nälkä, ja tappiomieliala ja epäusko olivat jo lannistaneet mielen ja sielun.

Suuntasimme korjaamaan nälkää pizzeriaan ja mielialan kohottamiseksi haimme lähikaupasta mäyräkoiran piristämään mieltämme. Siinä ilta itse asiassa menikin oikein rattoisasti. Keli oli kohtalainen ja alue olisi varmaan hieno, mutta kiitos juuri loppuneen Sauna Open Air festarin, oli kaikkialla vielä jäljellä viikonlopun riemunvieton merkit. Nurmikot olivat täynnä bisseboxien ja makkarapakettien kuoria ja toinen kahdesta grillipaikasta oli menettänyt kattonsa tulipalossa. Toisella kuitenkin grillasimme illalla vielä pihvit ja tutustuimme paikalliseen väestöön. Löytyipä jopa toinenkin onneton, joka oli polkupyörällä matkalla Seinäjoelle. Vetäydyimme kuitenkin suht aikaiseen nukkumaan, jotta saisimme edes seuraavana päivänä ajettua enemmän kuin neljäkymmentä kilometriä.

Aamulla heräsimmekin hyvin sängyillä nukkuneina. Sen lisäksi myös ruumiimme olivat ilmeisesti väsyneet valittamiseensa, koska paikat eivät enää tuntuneet olevan yhtään niin jumissa kuin tähän asti. Yhdestä ei kuitenkaan luovuta, ja se on se, että taas oli Samin fillari paskana. Tällä kertaa kumi oli kyllä kestänyt, mutta vaihteet vittuilivat. Vaihtaja paskana, vaihteista toimii kolme. Pyörä kuitenkin liikkui, joten ei kun matkaan, vaikka satoi. Emme kuitenkaan päässeet edes Tampereelta pois, kun meikäläinen päätti tapella ihan kunnolla asfaltin kanssa. Asfaltti voitti. Kaarteisessa jyrkässä jatkuvan sateen liukastuttamassa alamäessä eturenkaani otti noin sekunnin kosketuksen katukivetykseen, jonka seurauksen takaa lastattu pyöräni heitti tielle, siis ajotielle, pitkittäin ja poikittain vajaan kolmenkymmenen kilometrin tuntinopeudessa. Pyörä ja minä liu’uimme asfalttimäessä useamman metrin, mutta kuin ihmeen kaupalla ei tiellä juuri sillä hetkellä ollut liikennettä menosuuntaamme. Hetken haukattuamme henkeämme todettiin kuitenkin, että mitään ihmeempää ei päässyt tapahtumaan, mitä nyt meikäläisen oikeasta jalasta jäi useampi neliösenttimetri ihoa tienpintaa koristamaan. ”Pintanaarmu” kuten leffoissa todetaan, ja matka sen kuin jatkui.

En tiedä missä olivat syyt, mahdollisesti adrenaliinilataus, jonka potentiaalisesti hengenvaarallinen tilanne aiheutti, mutta todennäköisemmin Samin vaihderikosta johtuva pakollinen matkanopeuden laskeminen varsin verkkaiselle mutta sopivalle tasolle, matkamme eteni sateisesta ja koleasta kelistä huolimatta erittäin mukavasti. Ennen kuin huomasimmekaan olimme jo Hämeenkyrössä, jonne pysähdyimme tapojemme mukaisesti Roll’siin vetämään burgeria naamaan. Keksimme myös soittaa kaverillemme Juhalle, joka oli menossa autolla Törnävän leirintäalueelle keskiviikoksi varaamaan hyvää paikkaa teltoille ja katoksille, että Juhahan voisi tulla illaksi Parkanoon, jolloin aamulla ei tarvitsisi Helsingistä asti lähteä ajamaan. ”Hyvä idea” Juha totesi ja alkoi pakata autoa samalla, kun me jatkoimme kohti Parkanoa.

Asiaan vihkiytymättömille on tähän väliin hyvä hieman kuvata maastoa välillä Tampere - Parkano. Etäisyyttä tässä välissä on reilut yhdeksänkymmentä kilometriä ja jokainen metri on joko ylä- tai alamäkeä, Tampereelta edetessä pääsääntöisesti ylämäkeä. Ja pitkää sellaista. Siis kilometrejä pitkiä ylämäkiä. Kilometrejä. Tällaisille huonokuntoisille läskeille kuin minä ja Sami ajatuskin taipaleesta on voimia syövä, eivätkä muistomme edellisestä kymmenen vuoden takaisesta fillarireissustamme ole ainakaan kultaantuneet... Kuitenkin, kellon lähestyessä kuutta olimme kuin olimmekin Parkanon Shellin pihalla. Ja hyvissä voimissa, mitä nyt jalkani vuoti vieläkin verta ja Samia vitutti hänen vaihteensa. Mutta siis olimme ajaneet reissun pisimmän ja huonomaastoisimman taipaleen, meille ennätysajassa, emmekä olleet edes pahasti rikki. Itse asiassa polkiessamme Pahkalanniemen leirintäalueen respaan mielemme olivat korkealla. Pari lammaskoiraa haukkui meidät tervetulleeksi ja varasimme taas mökin yösijaksemme, tällä kertaa koska Juhakin oli tulossa ja kuivattaaksemme varusteitamme päivän rankkasadekuurojen jälkeen.

Pahkalanniemi oli hieman muuttunut sitten kymmenen vuoden takaa. Sinne oli tullut lisää mm. edellä mainittuja mökkejä ja hieno usean ihmisen istuttava puinen kota. Alue on siisti, kaupat ovat aivan vieressä, ja respasta saa kylmää Karhua hanasta tuoppiin. Täydellistä!
Kävimme kaupasta ostamassa murkinaa (ja olutta...) ja ajattelimme saunan varaamista, mutta saunaa ei saanut myöhään illaksi varattua ja Juhalla kestäisi ennen kuin pääsisi paikalle, joten jätimme saunomisen toiseen kertaan. Ilta meni meikäläisen osalta sängyllä röhnöttäessä, olutta kitatessa ja mopolehteä lukiessa (vaikkakin artikkeleiden laatu sai Jallun näyttämään kaunokirjallisuudelta...). Sami puolestaan harrasti hetken henkistä masturbaatiota kuvitellen osaavansa korjata pyöränsä vaihteita, mutta päätti kuitenkin irrottaa koko vaihtajan ja lyhentää ketjun sopivaan mittaan yhdelle vaihteelle, armeijan munamankelin malliin. Myös työkaluja lukuunottamatta Sami heitti kaikki tavaransa Juhan autoon.

Juha lähtikin ennen aamuseitsemää liikkeelle kohti Seinäjokea. Me lähdimme pyörillämme perään parin tunnin perästä (tähän mennessä Juha oli jo ehtinyt Törnävän alueelle, koko vuoden ensimmäisenä festarivieraana, ennen kuin lipunmyyntikään oli ehtinyt alkaa, pystyttämään leiriämme). Hyvin levänneinä ja täynnä tarmoa lähdimme mekin polkemaan pohjoista kohti. Vaikka ilma oli kolea, jopa kylmä, oli pieni vastatuuli ja vähän ripotti, olimme varmoja, ettei sää meitä lannistaisi. Olihan päivämatkamme pitkin Pohjanmaan aakeita laakeita, joilla tiet ovat leveitä eikä ylämäkiä näe kuin telkkarissa. Oikeassa olimmekin, ei sää meitä tänä päivänä lannistanutkaan, sen teki jäälleen kerran, mikäs muukaan kuin, Samin fillari... tällä kertaa eturatas veti itsensä mutkalle parin kilometrin jälkeen.

Pakko tunnustaa, meikäläiseltä alkoi tässä vaiheessa usko loppua. Onneksi ratas oli kuitenkin sen verran lasagnelevyä, että saimme sen parilla monitoimipihdillä väännettyä suurinpiirtein suoraksi. Ja matka jatkui. Kunnes sama tapahtui uudestaan ketjujenkin lentäessä koko ajan sijoiltaan... ei siinä muuta kuin sivutielle pyörä ylösalaisin ja ihmettelemään, mistä ketjua puristaa. Sanottakoon tässä vain, että vietimme siinä yli kaksi tuntia, palellen ja kiroillen, ennen kuin pääsimme taas jatkamaan matkaa. Tänä aikana olimme onnistuneet löytämään sisäisen McGyverimme ja korjanneet pyörän muovilärpäkkeellä, pullonkorkilla ja kolmella nippusiteellä.

Tämän virityksen pitäisi kestää seuraavat seitsemänkymmentä kilometriä... erittäin epäuskoisena ja varovaisena jatkoimme matkaa. Kilometrien kuitenkin kuluessa ja maaston vain tasaantuessa kelikin alkoi parantua ja pyörä pysyi kuin pysyikin kasassa. Juustoporttiin saapuessamme alkoi jo aurinkokin melkein paistaa ja vaikka olimmekin hukanneet tuntitolkulla aikaa teknisiin ongelmiin, oli matka muuten edennyt hyvin. Päästyämme Jalasjärvelle viimeiseen mutkaan, 30 kilometriä ennen päämääräämme, alkoi jo päähän mahtua ajatus siitä, että kohta ollaan perillä. Toisaalta samalla tajusi, että vielä olisi useita tunteja polkemista jäljellä, ja ehkä juuri tästä johtuen viimeiset kilometrit tuntuivat melkein pahimmilta. Oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Emme kuitenkaan pitäneet kiirettä, vaan mielumminkin nautimme reissun viimeisestä taipaleesta.

Olimme portilla rannekkeita ostamassa vähän ennen puoli kuutta iltapäivästä ja vähän oli ihmeellinen olo. Koettelemuksistamme huolimatta olimme onnistuneet polkemaan 384,2 kilometriä neljässä ja puolessa päivässä. Tämä siitäkin huolimatta, että olimme lähteneet liikenteeseen käytännössä yhtään treenaamatta ja kymmenen vuoden valmistautumisajasta huolimatta lähes valmistautumattomina. Vaikka nykyään olemme juopottelevia läskejä, meni reissu silti jopa helpommin kuin kymmenen vuotta sitten. Muuta selitystä en keksi, paitsi että ei tällaiset ideat vaadi kuntoa tai sen enempää valmistautumistakaan. Riittää, että on liian tyhmä ymmärtääkseen lopettaa ja liian ylpeä luopuakseen tyhmästäkään ajatuksesta.




Teksti ja kuvat: Erno, 30 v.