Disco Ensemble

Kuva: Pasi Salminen / © Disco Ensemble

Disco Ensemble veti hyvin onnistuneen keikan Ankkarockissa 5.8.2007. Keikan jälkeen istahdin hetkeksi alas rumpali Mikko Hakilan, basisti Lasse Lindforsin ja kitaristi Jussi Ylikosken kanssa.

Miten teillä on festarikesä mennyt? Teillä on aika paljon ollut sekä ulkomailla että kotimaassa festarikeikkoja eikö?

Lasse: Joo, aika paljon, kaikki viikonloput ollaan oltu joko Suomessa tai ulkomailla. Paljon on sellaista, että lennetään yhdelle keikalle Eurooppaan ja seuraavana päivänä takasin, joten aika paljon on saanut lentokentillä odotella.

Mikko: Nyt alkaa aika paljon helpottaa. Tämä keikka jotenkin tuntui vielä menevän vähän paremmin kuin alkukesän keikat. Tässä oli vähän sellaista lopunajan tuntua. Ei ole enää niin montaa festaria, niin jotenkin pystyy vapautumaan, eikä tarvitse enää koko ajan miettiä, että on vielä se, ja sitten on vielä se. Ehkä se vähän auttoi siihen fiilikseen tänään jopa, ainakin mulle.

Miten teidän mielestä Suomen ja ulkomaiden festarit eroavat toisistaan? Onko mitään yllätyksellisiä eroja?

Jussi: Ei periaatteessa yllätyksellisiä. Eiköhän se ole vähän sitä, että se, mitä me tehdään esimerkiksi Saksassa, on samaa, mitä me tehtiin täällä kolme vuotta sitten. Se on vähän niin, että rakennetaan sielä sitä juttua, ja asiat on menossa ylöspäin, mutta periaatteessa samanlainen työ, mitä me tehdään nyt Saksassa, on jo ohi Suomessa. Sitä kautta sen tiedostaa, että yleisömäärät eivät ole yhtä isoja, ja varsinkin ne slotit, joilla me soitetaan, ovat tosi erilaisia.

Mikko: Se on kyllä tosi yllättävää, ettei me olla päälavalla Saksassa joka kerta, heh. Olisi ollut tosi yllättävää olla Saksassa päälavalla, mutta mitään sellaisia yllätyksiä ei ole tapahtunut.

Onko teidän mielestä kotimaisen ja ulkomaisen yleisön välillä eroa?

Mikko: Ei siinä hirveästi ole, varsinkin jos vertaa festarivetoja toisiinsa, koska silloin on tosi vaikeaa ottaa kontaktia yleisöön. Klubeilla se on tietysti eri asia. Jotenkin siitä, että spiikataan suomeks tai spiikataan englanniks, tulee heti semmoinen luonnollisuusaspekti kehiin. Sitten pitää miettiä, että onko tämä cheeseä vai onko tämä hauskaa, että tajuavatko noi ihmiset, millaisia me ollaan. Ehkä sen asian kanssa leikittely on Suomessa vähän helpompaa.

Jos jäisi aikaa, jaksaisitteko enää käydä festareilla, vai onko sen niin, että festareille mennään enää vain työn merkeissä?

Lasse: Kyllä se tulee aika täyteen se kiintiö kesällä.

Käyttekö te katsomassa mitään muita bändejä, jos teillä jää aikaa festareita kiertäessä?

Mikko: Jos on hyvä fiilis ja lavat ovat lähellä, eikä ole mitään sellaista, että jonnekin lavalle, missä on joku hieno bändi, pitäisi kävellä joku 400 kilsaa, niin ehkä sitten voi käydä katsomassa jotain. Mutta se on tosi usein vaikeaa. Ennen omaa keikkaa ei oikein voi käydä, ja sitten sen jälkeen on välillä sellanen flegu olo, että vaikka haluaisi, ei jaksa lähteä.

Onko teillä mitään lempifestaria? Joko esiintyjänä tai kävijänä?

Jussi: Mä olen aina digannu Ruisrockista. En tiedä, mikä siinä on.

Mikko: Siellä on aina hyvät kelit jostain syystä.

Lasse: Ilma on aina hyvä, ja me ollaan soitettu siellä hyviä keikkoja viime vuosina.

Lasse: Joku sellainen siinä on, ja se ajankohtakin on niin onnistunut. Provinssi on jo ohi, ja ei ole kuitenkaan vielä päässyt leipääntymään siihen festarifiilikseen. Se on sellainen optimaalisin hetki.

Mikko: Bändien kannalta ehkä Provinssi ja Ilosaari ovat toisaalta vähän kiinnostavampia, koska Ruisrock ja Ankkarock ovat kuitenkin näitä festareita, joihin tulee niitä bändejä, jotka me ollaan varmasti nähty jo monta kertaa. Yleisön puolesta ne eivät ole ehkä niin epäkiinnostavia festareita, mutta me ollaan kuitenkin törmätty näihin jo monta kertaa. Ilosaaressa ja Provinssissa voi ehkä nähdä jonkun semmoisen random-bändin, mistä voi jopa innostua. Mutta vielä pitää lisätä, että kyllä Roskilde on kuitenkin se festari, jonne pitää mennä, jos haluaa tietää, missä mennään esimerkiksi Pohjoismaissa, koska siellä kuitenkin puffataan tosi paljon pohjoismaisia bändejä päälavalla. Se on sellainen paikka, missä voi nähdä uusia bändejä.

Lasse: Ja vaikka se on niin iso, niin se on jännää, että siellä se tunnelma on kuitenkin tosi kiva.

Mikä on paras kokemus festareilta kautta aikojen? Onko esimerkiksi jotain keikkaa joka nousee kaiken yli?

Mikko: Vieläkin päässä kummittelee se 2005 Provinssin telttakeikka, jossa oli niin helvetisti jengiä.

Jussi: Se oli Nyt-teltassa sunnuntaina yhden aikaan. Oltiin siinä, että mitä ihmettä me täällä tehdään...

Mikko: Se oli ensimmäinen sellainen festariveto, missä oli varmaan yli 2 000 ihmistä. Sitä oletti, että kun tämä on yhdeltä päivällä, niin ei siellä ole ketään, mutta sitten se oli täynnä. Siinä oli jotenkin sellainen fiilis, että keitä me ollaan. Se on kyllä varmaan vieläkin se, mikä on eniten räjäyttänyt.

Lasse: Soitannollisesti se keikka oli aika kämänen, kun ei siinä pystynyt oikein keskittymään siihen soittoon, kun oli niin ihmeissään.

Mikko: Keikkana se oli aika hirveä, mutta se ensi impakti, kun käveli sinne lavalle, oli vähän että hei, come on. Se oli kuitenkin se ensimmäinen iso keikka.

Onko sitten jotain kauhukokemuksia festareilta?

Lasse: No, kyllähän tuommosia on. Kun lentää ulkomaille, niin joskus soittimet eivät jostain syystä sitten päädy samalle lennolle, ja siellä perille sitten stressataan, että päästäänkö soittamaan keikkaa.

Jussi: Loppupeleissä ollaan aina päästy soittaa keikka. Se Prahan keikka Tsekeissä...

Mikko: Mutta ei se ollut katastrofi, sehän oli periaatteessa hienoa.

Jussi: Ei se ollut katastrofi, mutta se oli jännää. Meidän miksaaja ei päässyt mukaan sinne, ja kaikki koittivat pitää huolen siitä, että ne siellä päässä tietää, että me tarvitaan miksaaja. Oltiin vaan neljästään siellä. Sitten mentiin sinne lavalle tekemään soundcheckiä, ja mä menin kysymään jotain siltä miksaajalta, ja sitten ne oli vaan, että ”me venataan teidän miksaajaa”. Me todettiin, että ei meillä ole miksaajaa, teidän pitää nyt miksata. Ne soitti jonkun puhelun ja joku tyyppi tuli kyllä äkkiä ja saatiin miksaaja. Sinänsä aika kuumottavaa, mutta se meni sitten loppujen lopuksi hyvin. Jengi diggas keikasta paljon. Se oli vaan kuumottavaa soundcheck-vaiheessa tajuta, että hei, ei ne edes tiedä, ettei meillä ole omaa miksaajaa.


Kuva: Roni Sahari

Milloin olette viimeksi nukkuneet teltassa festarileirinnässä?

Mikko: Mä en ole ihan varma, oliko Provinssi ’98 vai ’95. Kyllä se oli ’95, koska sen jälkeen mä olen nukkunut aina autossa. Se oli se, kun oli Bad Religion ja Faith No More Provinssissa. Silloin mä olen ainakin nukkunut teltassa.

Jussi: Mä olen nukkunut Ilosaaressa silloin, kun Hives soitti siellä teltassa. Se oli itse asiassa pari vuotta siitä, kun tuli se Veni Vidi Vicious –levy...se oli muuten 2001.

Miten teidän mielestä klubikeikat eroavat festarikeikoista? Mitkä asiat tulevat ensimmäisenä mieleen?

Mikko: Varmaan se, että yleisö ei ole välttämättä katsomassa vaan sun bändiä, vaan ne on katsomassa kaikkea, mitä siellä festareilla tapahtuu. Ja se kontakti yleisöön on erilainen isolla lavalla.

Lasse: Isolla lavalla jotenkin suuret eleet tavallaan merkkaavat enemmän, kun taas klubissa kaikki nyanssit tulevat esiin. Se on ehkä intiimimpi ja erilainen tilanne.

Jussi: Niin, vaikka me kolme tehdään liikkeitä siellä lavalla isolla festarikeikalla, niin tärkeämpää on se, että se soundaa hyvälle, tai että se soitetaan oikein.

Lasse: Toisaalta sitten taas festareilla sillä on kans ehkä iso merkitys, että miten sitä spiikkaa ja kommunikoi biisien välissä. Pitää olla yleensä tietyllä tavalla sellainen letkeä, hyväntuulinen meininki, jotta se yleisö viihtyy.

Mikko: Festareilla on tavallaan helpompi heittää näitä ”onks teil hyvä meininki” -kommentteja, kun taas klubilla tietää, että jos ne joraavat ihan hulluna, niin kai niillä on hyvä meininki, eli ei tarvitse kalastella yhtään. Festareilla noi kliseet purevat enemmän.

Jussi: Voisi kiteyttää siihen, että festareilla on enemmän jengiä, mutta sitä ei tiedä, onko ne siellä katsomassa meidän keikkaa vai ei. Sitten taas klubilla on vähemmän jengiä, mutta kun ne ovat kerran sinne tulleet, niin tietää, että ne ovat katsomassa meitä.

Olisiko vielä jotain terveisiä lukijoille?

Tjänare!

Haastattelija: Stiina Rasimus