Apulanta

Kuva: Kari Ylitalo / © Apulanta

Sain kunnian viettää Ankkarockissa lauantaina 4.8.2007 mukavan rupattelutuokion Apulannan rumpalin Sipe Santapukin kanssa pari tuntia ennen heidän keikkaansa. Tässä festariaiheisen keskustelun satoa.

Miten teillä on festarikesä mennyt tänä vuonna? Kiirettä pitänyt kuten yleensäkin?

No joo, tänä vuonna on pitänyt vähän enemmän kiirettä kuin yleensä. En ole laskenut, mutta jossain 35 ja 40 välillä varmaan tämän kesän keikkamäärä liikkuu, että onhan se aika paljon.

On, kun viikonloppuja on suunnilleen 12 kesän aikana.

Niin, kyllä nämä viikotkin on tehty keikkaa. Minullahan on itsellä vielä tuotantovastuu tuosta Annan uudesta levystä, niin käytännössä mä olen tehnyt kaikki välipäivät sitä levyä, eli mulla ei ole ihan oikeasti ollut yhtään vapaata päivää koko kesässä. Hyvältä tuntuu.

Mikä on ollut kävijänä lempifestivaali, silloin kun vielä ehdit käydä festivaaleilla muuten kuin töissä?

Kyllä Provinssirock ja Ilosaarirock on ne kaksi ehdotonta. Jos pitäisi esimerkiksi kävijälle suositella ensifestivaalikokemusta, niin suosittelisin jompaakumpaa noista, jos on rock-henkinen tyyppi. Enhän mä itse kerennyt käymään asiakkaana kuin ’93 Provinssissa ja ’94 muistaakseni Ilosaaressa, siinähän ne mun asiakkuudet olikin. ’95 eteenpäin oltiin sitten itse töissä kyseisillä juhlilla.

Milloin on viimeksi kunnolla jännittänyt nousta lavalle?

No tähän täytyy sanoa, että onneksi uuden levy julkaisukiertueen alussa helmikuussa, kun oli kaksi keikkaa Sibeliustalolla Lahdessa. Oli muuten ensimmäinen kerta kyseisen klubin historiassa, kun bändi oli kahtena iltana peräkkäin. Kummatkin oli vielä sold out, ja sehän lämmitti mieltä. Se ensimmäinen ilta jännitti tosi paljon. Ja siksi sanon onneksi, koska mun mielestä se on hienoa, että 16 vuoden jälkeen vielä joskus jännittää. Täytyy sanoa, että yleensä en hirveästi kyllä jännittele. Mutta mulla on sellainen kutina, että ennen tämän päivän vetoa kanssa vähän jännittää; sekin on ihan hienoa.

Mistä te löydätte energiaa siihen, että aina vaan jaksatte vetää keikkaa?

No mistäs se kirvesmies löytää energiaa siihen, että aina vaan pitäisi veistellä niitä torppia? Jotainhan sitä täytyy tehdä henkensä pitimiksi, ja kuten äsken tuli todetttua, niin tämä on aika hemmetin upea tapa tienata leipänsä.

On se aika ainutlaatuinen työ sinänsä, tai harvoille suotu.

Niin, tällä säästyy oikeilta töiltä, mikä on ihan hieno juttu. Kukas se oli se vanhan liiton gospel-legenda, josta tuli sittemmin vahva blues-laulaja? Sam Cook tai joku tämmöinen. Hänhän sanoi joskus, että hän oli päättänyt jo nuorena poikana, että hän ei ikinä mene töihin. Että hän laulaa itsellensä leivän, ja niinhän hän teki. Ja se on aika hieno tilanne, että itsellä on tavallaan sama unelma, ja toistaiseksi on mennyt ihan hyvin.


Kuva: Roni Sahari

Kun olette festareilla soittamassa, ehdittekö ja ylipäänsä jaksatteko käydä katsomassa mitään muita bändejä?

Kyllä mun täytyy sanoa, että jotta mä menen katsomaan jonkun muun yhtyeen esitystä, niin sen täytyy todella olla sellainen, josta mä olen innostunut etukäteen. Sellaista ei ole itse asiassa tapahtunut pitkään aikaan, paitsi PMMP on nyt ollut niin kovassa iskussa viime vuosina ja etenkin tänä vuonna, että se on kyllä kolahtanut tosi paljon. Ruisrockissa oli pakko mennä katsomaan heidän keikka yleisön joukosta. Mun mielestä siinä niiden naisten meiningissä on hypnoottista karismaa. Se on aivan käsittämättömän vangitseva se heidän show, ja diggaan bändistä muutenkin. Musta on hienoa, että he ammentavat punk-juurista sitä hommaa. Ja pisteenä i:n päälle, tämä heidän Henkilökohtaisesti-hitti, sehän on Leevi and the Leavings pastissi, ja kun mä tykkään Leavingsista itse niin paljon, niin se viimeistään sulatti mun sydämen.

Mikä on paras keikka, jonka olet festareilla nähnyt? Tai missä tahansa muuallakin?

Niitä on paljon, mutta festarikeikoista paras oli kyllä Bad Religion Provinssissa ’93. Itse asiassa näin bändin jätkät siellä Sorsanpesä-hotellissa juuri ennen heidän vetoa. He olivat tosi ystävällisiä, kun minähän olin silloin 15-vuotias nuori teinikölvi ja kerroin sitten kouluenglannilla, kuinka tykkään heidän bändistä. Hehän juttelivat mun kanssa pitkät tovit, ja kun he lähtivät hengaamaan festarialueelle, he ikään kuin huolivat minut joukkoonsa mukaan. Se oli tosi upeaa nuorelle miehelle. Minä esitin vielä yhden biisitoiveen, jonka he myös soittivat kyseisellä keikalla, ja se oli ihan älyttömän hieno kokemus.

Weezer Provinssissa muutama vuosi sitten oli sellainen keikka, mitä mä olin odottanut kaikista eniten, mutta niiden biisilista oli niin huono, että se itse asiassa oli pettymys. Nehän soittivat jotain 9 ennenjulkaisematonta biisiä ja vain yhden biisin siltä levyltä, joka oli mun mielestä heidän paras levy, mikä oli tosi suuri pettymys. Siitä itsekin näki, että vaikka joskus haluaisi imarrella niin sanottuja hardcore-faneja omituisilla biisivalinnoilla, niin se pitää kyllä festareilla jättää yhteen tai kahteen, koska se nyt vaan on niin, että ihmisille täytyy tarjota sitä, mitä he haluavat.

Onko tämä homma alkanut jossain vaiheessa tuntua työltä, ja onko sen myötä suhtautuminen koko touhuun muuttunut?

Kyllä 16 vuoteen mahtuu kaikenlaisia tuntemuksia. Tässä menisi ikä ja terveys, jos niitä kävisi oikein perkaamaan niitä kokemuksia. Mutta sanotaanko näin, että ikinä ei ole tullut oikeasti sellasta tilannetta, että olisi pitänyt ihan listaamalla käydä listaamaan niitä plussia ja miinuksia. Ainahan niitä työn haittapuolia on, ja joskus ne tuntuvat tosi pahoiltakin, mutta kyllä se on ollut ainakin tähän asti todella selvää, että plussat vie hyvin selvän voiton.

Mitä festivaaleihin tulee, niin nehän ovat periaatteessa työn helpoin osuus. Täällähän ei ole ensinnäkään mitään muuta mukana kuin omat henkilokohtaiset soittimet, joten roudareiden ei tarvitse pystyttää pa:ta eikä valokalustoa, kun ne on valmiina. Festareilla näkee paljon virkamiehiä ja –siskoja, joten ne on sellaista sosiaalisen kanssakäynnin ja yhdessäolon aikaa. Ja sitten jos vielä sattuu tämmöinen ilma kuin tänään, niin eipä niitä paskoja fiiliksiä yleensä festivaaleilla tule. Enemmän niitä tulee jollain klubikiertueella jossain Evijärven perukoilla, kun bussi hajoaa sinne 30 asteen pakkaseen. Tai sitten siitä, että 7 päivää lehti kirjoittaa jotain täysin keksittyä juttua, mistä sukulaiset saa pahan mielen. Tai sitten ne tulee siitä, että joku urpo heittää sua tuopilla päähän jossain baarissa ja huutaa, että kusipäät, tekin teette tuollasta kaupallista paskaa. Mutta festivaalit edustaa tällaista ihan mukavaa juttua.

Olisiko vielä lopuksi jotain terveisiä lukijoille?

No ilman muuta. Ensinnäkin respectit sivuston ylläpitäjille. Minusta on kerta kaikkiaan ihana asia tällainen ihmisiltä ihmisille -tyyppinen ratkaisu, missä ei ole korporaatteja välissä, ja että nimenomaan kenttäkokemusta omaavat ihmiset ylläpitävät tämmöistä sivustoa. Minä toivon, että tavoite täyttyy, että tästä tulisi Suomen ja ehkä Euroopankin suurin tämmönen aktiivikäyttäjien palsta. Ja käyttäkää sivuston tulevia palveluita hyväksenne ja olkaa luovia. Yhyttäkää ihmisryhmät toisiinsa, koska festivaalithan tarjoavat suurimman mahdollisuuden sille, että ivalolainen ja helsinkiläinen tyyppi tapaa ja löytää yhteisen sävelen ehkä elämässäkin. Se on kiva, kun löytyy niitä samanhenkisiä tyyppejä, jotka vaikka diggaa samoista bändeistä.

Haastattelija: Stiina Rasimus