Haastattelussa Tehosekoitin 2009

Viime kesänä nähtiin monen kauan odottama paluu, kun Tehosekoitin nousi muutamalle Suomen festarilavalle. Festarit.org jututti yhtyeen kitaristi/biisintekijä Matti Mikkolaa minikiertueen loppupuolella, pari tuntia ennen kuin yhtye esiintyi hullaantuneelle yleisölle Ankkarockin päälavalla lauantain pääesiintyjänä.

Varmasti kaikkia kiinnostaa, miksi juuri kesä 2009 sai teidät päättämään, että pitkästä aikaa palaatte lavoille esiintymään?

Se oli tietenkin monien pienten asioiden summa, totuus ei ole kovin dramaattinen. Soitettiin noin vuosi sitten ex tempore meidän miksaajan häissä, ja siinä ensinnäkin huomattiin, että hei, mehän osataan vielä soittaa, että hankittu ohjelmisto ei ole unohtunut. Sitten ilmeisesti järjestäjät olivat jotenkin kokeneet, että meidän bändi on tänä vuonna [2009] ollut kohtuullisen paljon esillä jossain. Alkoi tulla tarjouksia kesärundista. Lisäksi se vaan sattui sopimaan kaikkien muihin duuneihin, kaikilla oli sopivan kokoinen breikki. Ei siinä mitään sen kummempaa, oli vaan mukava tehdä. Ihan samalla tavalla kuin jotkut ihmiset lähtee vaikka Ahvenanmaalle pyöräilemään: sattuu olemaan lomaa ja satutaan saamaan polkupyörät.

Millä perusteella valitsitte esiintymispaikat? Monet ovat nimittäin ihmetelleet ja harmitelleet, ettette esiintyneet esimerkiksi Pronvinssirockissa tai Ilosaaressa.

Käsittääkseni se meni niin, että oikeastaan heti, kun meidän keikkamyyjä ilmoitti, että tällainen kiertue nyt toteutuu, niin pari suurinta promoottoria varasi ne kaikki. Haluttiin kuitenkin asettaa sellainen raja, että ei lähetä mitenkään tahkoamaan keikkoja, jotta se on meillekin mukavaa. Tämä on tällainen mukava jäähyväiskeikka eikä mikään sellainen rundi, jolla me uuvutetaan itsemme.

Minkälainen vastaanotto on ollut, odotetun kaltainen vai yllätyksellinen? Näkyykö se mitenkään, että faneillekin on vuosia kertynyt?

Henkilökohtaisesti olen huomannut, että aika tuntuu olevan aika armelias monille ilmiöille nostalgian ja muun muodossa. Jos on jotain uusia ilmiöitä, uusi tyyppi tai artisti, bändi, näyttelijä tai mikä tahansa, niin ensi alkuun monet saattavat suhtautua vähän kriittisesti; newcomeria halutaan ehkä testatakin. Sitten, kun joku asia vanhenee ja unohtuu ja kaikki se ajan muodit ja muut häipyy häiritsemästä, niin harmaan massan suhtautuminen tuntuu muuttuvat tosi suopeaksi. Voisi kuvitella, että jengillä on ollut jotain kokoelma-cd:itä, joissa on sitten ollut vaikka yksi meidän biisi tai jotain. Se musiikki on ehkä alkanut tuntua sillä tavalla kotoiselta. Ihan samalla tavalla mulla oli itsellä on jotain sellaisia suomirockbändejä, heti esimerkiksi tulee mieleen Juliet Jonesin Sydän: en ikinä ole siitä niin paljon kiinnostunut, että olisin levyn käynyt ostamassa, mutta mulle tulee siitä mieleen jotenkin sellainen rannalla oleva laudasta tehty jäätelökioski. Kun kuuntelee tarpeeksi vanhaa musaa, automaattisesti yhdistää sen oman elämänsä muistoihin, ja sama varmaan on monilla.

Kuinka paljon jännitti? Sanoit, että teillä oli ollut ex tempore yksi keikka. Kuinka paljon apua siitä oli?

Se ehkä toimi hyvänä pehmeänä laskuna. Sitten meillä vielä oli Tavastialla tässä ensimmäinen keikka, mihin luonnollisesti tuli aika paljon kaikkia vanhoja kavereita, niin ei sillä tavalla jännittänyt. Juhannus taas, se ei ole ehkä niin kriittistä se yleisö. Juhannusfestareilla ei ole yleensä kauheasti mitään rokkipoliiseja, mutta siellä kyllä toisaalta mitataan, tunteeko sellainen sekavan känninen yleisö biisit. Oli ihan mukava huomata, että kyllä siellä yhteislaulua riitti. Ruississa ja Tampereella sen sijaan kyllä jännitti aika paljon, mutta kyllä ne hyvin meni, paitsi että Ruisrockissa multa hajosi jotenkin ihan naurettavan monta pientä teknistä asiaa kitaratavaroista, mikä vähän vei tunnetta. Olosuhteet olivat kuitenkin huiput.

Tänään sitten vaan loistava lopetus. Kuinkas teillä sitten syksyllä, paluu arkeen kukin sarallaan vai?

Joo, kyllä.

Ei ole mitään levytyssuunnitelmia enää tai mitään tästä rundista kimmonnutta?

Ei, kyllä tämä oli selkeästi tässä. Mikäli jonkun näiden kesän keikkojen äänitys on onnistunut, niin voi olla, että julkaistaan jotain sellaista livenauhaa tai vastaavaa. Ei kuitenkaan mitään semmoista, missä me itse bändinä oltaisiin varsinaisesti mukana.

Mikä on ollut kautta aikojen suosikkifestarisi esiintyjänä tai toisaalta kävijänä?

Vaikea sanoa. Niitä on aika erilaisia ja niissä on erilaisia tunnelmia. Totta kai nyt esimerkiksi Ankkarock on hirveän ammattimaisesti hoidettu. Mä kävin tuossa jonkun urheiluseuran vessassa, mikä oli muuten aika vuosia nähneen oloinen, mutta sinne oli tuotu nestesaippuaa ja muuta tarpeellista. Se ei ole mikään ihmeellinen asia sinänsä, mutta festivaalijärjestäjillä on varmasti paljon muutakin murehdittavaa kuin viedä jotain nestesaippuaa vessaan. Se vaan kertoo, miten huolella ja ammattimaisesti täällä on jokainen yksityiskohta hienosti hoidettu. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin todeta, että jossakin kotikutoisilla järvenrantafestareilla jossain missä lienee Koillis-Suomessa voi ollakin tosi lämmin ja mukava tunnelma. Toisaalta se on jotenkin niin pienestä kiinni. Esimerkiksi viime Ruisrockista mulla ei ole mitään erityisen lämmintä fiilistä, mutta se johtuu vaan siitä, että mulla hajosi niitä kitarakamoja, mikä ei nyt tietenkään ole festarin vika itsessään.

Nouseeko mitään muistoa festareilta yli muiden?

Ne on ehkä vähän hurjia tähän.

Ei ole julkaisukelpoisia tarinoita?

Ei…ehkä joskus, kun rikokset ovat vanhentunet, voidaan julkaista meidän oma The Dirt tai jotain.

Mikäs olisi sitten suurin moka, mikä on sattunut kiertueella tai vastaavassa? Onko ollut jotain kauhean dramaattista?

Kaikkeahan on sattunut, outoa ja huvittavaa. Hybrid Childrenin Jasse Salonen on monesti ollut näillä reissuilla mukana. Sillä on hyvä muisti ja kerrottavana kaikkia tarinoita. Itse asiassa meidän ei itse tarvitse niin muistella, kun se aina palauttaa mieleen kaikki.

Muutama tunti myöhemmin, lauantai-illan hämärän laskeutuessa, Tehosekoittimen paluu oli sitten Etelä-Suomen osalta ohi. Viimeinen keikka oli varmasti herkkua bändiä jo vuosia kaivanneille faneille ja ehkä myös ainutkertainen mahdollisuus nuoremmille faneille nähdä yhtye livenä. Tässä kai pätee sitten vanha tuttu sanonta: kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Teksti ja kuvat: Stiina Rasimus