Alamaailman Vasarat

Torstaina 14.8.2008 Unkarin Sziget Festivalin toinen täysipainoinen päivä oli aluillaan ja ilma helteinen, kun sain tilaisuuden rupatella Alamaailman Vasarat -yhteen Jarno "Stakula" Sarkulan ja Miikka Huttusen kanssa.

Mitenkäs teillä on kesä sujunut tänä vuonna? Teillä on ollut ainakin ulkomaan keikkoja jonkun verran.

Stakula: Joo, meillä on itse asiassa ollut vähän poikkeuksellinen kesä siinä mielessä, että meillä ei oo tainnut olla yhtään Suomen keikkaa. Ei nyt mitenkään älyttömiä turneita tehty, mutta Kanadaa, Saksaa, ja nyt tässä Unkaria, tätä Szigetiä, ja sitten sen jälkeen mennään Tsekkeihin ja sitten vähän Saksaa ja vielä Portugalia perään.

Miikka: Ja Pietariin sitten siinä syyskuun puolella.

Stakula: Joo, Pietariin, totta. Ei nyt mitään viikkotolkulla dösässä istumista, enemmänkin sellaisia pistosäätöjä.

Otetaanko teidät vastaan eri tavalla kotimaassa verrattuna ulkomaihin?

Stakula: Luulen, että ulkomailla ihmiset on vastaanottavaisemmin, positiivisesti enemmän pihalla.

Miikka: Toi oli hyvin sanottu. Ja täällä on kuuntelukulttuuri. Jos me vedetään hidas biisi Suomessa, niin jengi menee ostaa bissee. Täällä ne seisoo hiljaa kuin tatit ja kuuntelee. Se on ihan saakelin makeeta.

Stakula: Se on ihan totta. Toi alkaa jo tavallaan Ruotsista toi erilainen ajatusmalli. Esimerkiksi ei tarvii funtsia, että voidaanko me jättää se hautaraahustusbiisi pois, kun täällä on nyt tämmöinen paukemeininki. Ihan hyvin voi vetää ja jengi kuuntelee. Mä epäilisin, että se on täällä myös, ainakin muissa mestoissa on ollut. Se ehkä erottaa eniten Suomen festareista. Tokihan kaikki Ilosaaret ja tuollaiset, missä ollaan käyty, niin on siellä hyvä meininki ollut. Jengi on megessä, mutta kenties johtuen sellaisesta reippaammasta alkoholinkäytöstä se attention span on vähän lyhyempi. Mikä on tietysti hirveän kiva, jos on itse yleisössä, mutta soittajan kannalta… Mä muistan, kun meillä oli Nurmion kanssa joku keikka aikoinaan Ruisrockissa. Mä katoin siinä eturiviä ja näin sellaisen sällin, joka oli maalannut itsensä kokonaan harmaaksi, sillä ei ollu mitään muuta päällä kuin joku Karhun sixpäkki ja se katto silmät ristissä. Siinä vaiheessa mä tajusin, että se on ihan v***n sama, mitä mä soitan tällä hetkellä, jos yleisö on tollasta. Tuommoisina hetkinä se tuntuu vähän siltä, että voi pyhä isä, tämänkö takia tätä pilliä on tullut vingutettua, mutta noi on semmoisia ääripäitä. Ehkä loppukaneettina tuohon voi sanoo, että ulkomailla on jotenkin ehkä vähän…

Miikka: Kivempaa.

Tuntuuko siltä, että jossain tietyssä maassa musiikkinne uppoaa paremmin kuin muualla?

Miikka: Jos meidät kutsutaan johonkin paikkaan uudestaan, niin ehkä se on sitten se merkki. Portugali ja Saksa nyt näyttää olevan sellaisia maita, joissa jotenkin se pää on avattu.

Stakula: Ehkä myös jotain Japania ja tollastakin, mutta on vähän vaikea sanoa… Me ei tehdä niin hirveästi sitä keikkaa, joten mä luulen, että tollasen tilaston kasaaminen voi olla pikkasen hankalaa, varsinkin kun paikat pikkusen vaihtelee. Vasarat on siinä mielessä ollut aina vähän kummallinen bändi, että voidaan olla maailmanmusaa, voidaan olla progee, voidaan olla jazzia, voidaan olla jonkinnäköistä rankempaakin osastoa. Sitten helposti voi käydä niin, kuten yksikin kesä oli, että oltiin joskus huhtikuussa jollain progefestareilla Portugalissa, ihan eri yleisö, ja sitten me oltiin maailmanmusafestareilla myöhemmin samassa maassa, taas ihan eri yleisö. Jengi tulee kysymään siellä progefestareilla, että ”tää kuulostaa ihan siltä kuin se progepumppu, te varmaan tiedätte”, eikä olla koskaan kuultukaan. Sitten menee maailmanmusafestareille, ja joku tyyppi sanoo, että ”te kuulostatte ihan just siltä kuin se yks maailmanmusapumppu”, eikä olla koskaan kuultukaan. Siksi se myöskin vaihtelee se yleisö tuossa mielessä, ja sen takia ne reaktiot ja niiden odotukset kautta mitä ne siitä sitten saa menee myös jotenkin laidasta laitaan.

Teillä on melkoinen soitinarsenaali kuljetettavana joka paikkaan. Onko teillä koskaan kadonnut jotain lentäessä tai muuten?

Miikka: No kyllä ne soittimet aina välillä jää matkalle. Itse asiassa me ei roudata nykyään niin paljon soittimia. Meillä on levyillä hirveä kasa soittimia, mutta se on käytännössä mahdotonta raijata sitä koko settiä, kun ne painaa suunnilleen tonnin ne soittimet.

Stakula: Joo, se olis taloudellisestikin ihan mahdotonta alkaa roudailemaan jotain sousafonia tai kontrabassoklarinettia tai tollasia, koska niistä tulee niin hirveitä kilolisiä, että pitäisi olla sellaisia keikkaliksoja, että mielummin sitten ostelisin vaikka Ferrareja niillä rahoilla. Pääasiassa me tehdään tällaiset keikat sellaisella perussetillä, koska biisit kuitenkin toimii silläkin. Ne jää oikeastaan sitten kotimaahan nämä ns. herkkusoittimet, ja levyille.

Miikka: Ja silti, vaikka me ollaan minimoitu se säätö, niin silti noi sellot jää aina välillä tonne, tulevat kaksi viikkoa myöhässä kotiin. Mutta aika hyvin me ollaan päästy siitä kiemurtelemaan irti.

Stakula: Ollut itse asiassa ihan hyvin säkääkin, että enimmäkseen on käynyt niin, että sellot on kadonneet paluumatkalla eikä tullessa.

Miikka: Aina on sen verran taukoa yleensä ulkomaan keikkojen jälkeen, että se muutama päivä on ihan allright.

Alamaailman Vasarat ei ole nimenä ehkä maailman helpoimmasta päästä ulkomaalaisille. Mikä on omituisin versio, mikä siitä on saatu aikaan? Vai onko se niin erikoinen, että se kirjotetaan ja luetaan aina sitten erittäin tarkasti?

Miikka: Se tavataan aina siellä lauteilla, ja sitten vedetään nopeasti englanninkielinen versio nimestä perään.

Stakula: Jos on joku semmonen esispiikkaaja esittelemässä, niin aika moneen kertaan ne yleensä tivailee sitä. Tai sitten siinä tosiaan käy noin. Harvemmin sitä kirjoitetaan kauheasti väärin. Se on varmaan sitten heti, että ei helvetti, nyt on niin hankala, että kirjan kirjaimelta, kiitos. Niin siinä useimmiten käy, mikäs sen hauskempaa.

Mikä olisi sellainen festari tai ylipäänsä keikkapaikka, missä ehdottomasti haluisitte päästä esiintymään? Varmasti on paljonkin kaikennäkösiä mestoja, missä olisi kiva päästä esiintymään, mutta mikä olisi ylitse muiden?

Stakula: Mua on aina jotenkin harmittanut, että me ei olla koskaan menty skulaa Tuskaan. Musta olis kiva soittaa lauteilta siellä semmoiset hevipillipiiparinillittäjät, jotka ei ole semmoista synkkyyttä nähneetkään, koska mä luulen, että se lähtisi ihan ekasta tahdista. Se on nimittäin kuitenkin pääasiassa siellä sellaista pikkupippelimeininkiä, mitä ne siellä veivaa. Mä luulen, että me voitasiin olla rankempia. Ehkä sitten Roskildekin voisi olla ihan nasta. Tämä on nyt tavallaan huikeampi kuin Roskilde tietyssä mielessä tämä Sziget.

Miikka: Onhan noita isoja festivaaleja. Näiden organisaatio on niin hyvä ja täällä kohdellaan artistia mukavasti, niin semmoset on totta kai ihan mahtavia. Toisaalta me mennään huomenna soittamaan varmaan jollekin kahdellesadalle ihmiselle johonkin tsekkiläiseen kylään, ja kyllä mä odotan sitä ihan yhtä paljon kuin tätäkin.

Stakula: Itse asiassa pääasia on, että se vähän vaihtelee, koska se isolla stagella soittaminen on, se on kuitenkin vähän sellaista sotkua se meininki. Se on välillä hauskaa, jos on joku pienempi klubi tai tosi pieni festari. Siinä muistaa, mistä siinä touhussa on kyse, kun on niin paljon lähempänä niitä ihmisiä, että näkee silmänvalkuaiset siellä, kun ne alkaa kääntymään. Se saattaa joskus palkita paljon enemmän itse asiassa.

Miten teidän musiikkityyli on saanut syntynsä? Mistä kaikki ideat biiseihin ja erilaisten soitinten käyttämiseen ja yhdistelemiseen tulee? Ihan vaan kokeilun kautta vai..?

Stakula: Varmaan se alun perin lähti liikkeelle ihan siitä, että oli vaan jotenkin hauska pistää niillä kummilla instrumenteilla pumppu pystyyn, ja sitten aika paljon semmoisesta leffamaisesta lähtökohdasta ehkä, että tehdään jokainen biisi ikään kuin se olis jonkinasteinen lyhyelokuva. Tavallaan rakennetaan se biisi ja siihen liittyvät jännitteet kelaten niin, että nyt tässä joku hahmo tekee sitä ja tätä ja seuraavaksi se tekee noin ja noin. Se ehkä sitten tuo sellaisen tietynlaisen leiman niihin biiseihin. Pikkuhiljaa sitten, tietysti suht ennakkoluulottomasti ollaan tungettu noita kaikkia uusia instrumentteja mukaan ihan vaan sen takia, että testataan niiden soundia ja miten se värittyisi. Mutta ehkä semmoinen pohja-Vasarat-soundi kuitenkin instrumenttivaihdoksista huolimatta koko ajan jotenkin pysyy siellä. Mä luulen, että se on sitten ehkä enemmän siellä sävellyspuolella. Tavallaan sellaiset tietyt jutut, sävellykselliset maneeritkin jopa, positiivisesti toivottavasti, vähän tuovat semmoista tiettyä sävyä siihen, joka sitten on sitä Vasarat-soundia.

Teillä on uutta levyä luvassa ensi vuonna. Mitä siltä voi odottaa?

Miikka: Pitkiä tutkimusmatkoja.

Stakula: Joo, se on ensimmäinen konseptialbumi, mikä me tehään. Se on 1900-luvun alkupuolen suomalaisen tutkimusmatkailijan, jonka nimi on Huuro Kolkko, päiväkirjoihin perustuva juttu. Sitä me lähdetään tekemään lokakuussa Italiaan, jipii, wuhuu! Mennään Toscanaan johonkin helvetin maalaistaloon paukuttelemaan.

Teiltä on DVD:kin tulossa ulos. Onko se jonkun tietyn keikan taltiointi vai koosteita sieltä sun täältä?

Stakula: Siinä on pari keikkaa, eli se koostuu viime vuoden loppupuolen Kanneltalon konserttisalikeikasta ja toukokuun loppupuolen Nosturin Maailma Kylässä -festarin keikasta. Vähän laidasta laitaan -tyyppinen kokonaisuus. Toinen on vähän ärjympi ja toinen konserttisalimaisesti siivompi. Ja siel tulee olemaan tietysti vähän bonuksia, ekstroja, kaiken maailman musavideoita. Myöskin yksi puolen tunnin lyhytelokuva-animaatio, johon me tehtiin aikoinaan musiikit, nimeltään Elukka. Se on Tatu Pohjavirran ohjaama. Se tulee olemaan sellaisena herkkubonuksena siinä.

Miikka: Tavallaan sellainen katsaus, että mitä on tapahtunut tähän mennessä, kokonaisvaltainen pläjäys.

Stakula: Joo, enemmän tietysti siihen liveen keskittyen. Mikäli asiat menee niin, kuin ne on kelattu, niin sen pitäisi tulla marraskuussa kauppoihin.

En itse keksinyt mitään yhtyettä, mihin teitä voisi verrata. Mitkä bändit tai artistit ovat teillä suurimpia musiikillisia vaikuttajia?

Miikka: Tuota pitää aina kysyä henkilökohtaisella tasolla, koska meidän bändissä jokainen jäbä kuuntelee aivan erilaista musaa. Tuukka on hiphop-pomppumetallijätkä, vähän näyttääkin siltä, ja Manninen kuuntelee vaan CMX:ää ja muuta kivaa musiikkia. Sä (Stakula) kuuntelet vaan Lisa Gerrardia…

Stakula: En mä sitäkään jaksa herran jumala kuunnella. Ehkä pari tahtii Tom Waitsii, ehkä jotain soundtrackeja, Madonnaa, Madonna on aina hyvä, vanhempi materiaali, ja…en mä tiedä. Kuuntelenks mä Depeche Modea? Kyllä mä joskus oon kuunnellu.

Miikka: Joskus sä kuuntelit.

Stakula: Ei saatana, en mä kyllä myönnä, että mä kuuntelen sitä. No joka tapauksessa jos mä kuuntelisin Depeche Modea, niin silloin se olis ihan jees. Erno kuuntelee kaikkea myssyttelymusiikkia, jotain semmoista hippiosastoa, ja Teemu kuuntelee varmaan jotain vanhaa progea.

Miikka: Magman tuotantoa pelkästään. Ja mä en hirveesti kuuntele.

Stakula: Noin se vähän menee. Ne hommat on jotenkin sekaisin; mä en usko, että siellä on mitään semmoista erityistä bändiä tai artistia.

Miikka: Kaikki vähän tykkää varmaan Waitsista, pakkohan se on myöntää, kyllähän se sieltä kuuluu.

Stakula: Niin, on se ehkä semmoista tiettyä ideologiaa, mikä sillä tyypillä on, joka jotenkin koskettaa, mutta en mä usko, että se on välttämättä biisistä toiseen selkeästi poimittava vaikute. Se on ehkä sellainen, joka yhdistää. Se ja Iron Maiden, paitsi että sä et kuuntele Iron Maidenia.

Miikka: Kaikki se musa, mitä bändissä kuunnellaan…keskimäärin joku vihaa sitä, mitä ne muut kuuntelee. En mä nyt sillai vihaa Iron Maidenia.

Loppuun vielä, minkälaisen esityksen te saisitte aikaiseksi, jos kaikkien pitäisi vaihtaa keskenään soittimia?

Miikka: Kuulostaisi suurin piirtein samalta!

Stakula: Mä luulen, että se vois olla ehkä vähän parempi. Eihän tästä nykyisellään tuu yhtään mitään.

Miikka: Niin, sellaista kolinaa ja pauketta kuten tähänkin mennessä.

Stakula: Niin just, tai sitten siinä ehkä kävisi just niin, että ihan sama miten nopalla heittää, ihan samaa kamaa. Tilulilu, kriik kraak.

Haastattelija: Stiina Rasimus
Kuvat: Roni Sahari ja Jaska Kamila
Promokuva: Niko Luoma