Poets of the Fall

Ankkarockin toisena päivänä sunnuntaina 3.8.2008 Poets of the Fallin laulaja Marko Saaresto, kitaristi Olli Tukiainen ja basisti Jani Snellman istuivat bäkkärillä rennoissa tunnelmissa. Aikaisin iltapäivällä vedetty keikka oli mennyt sateesta huolimatta hienosti, joten ei ihme, että miehet olivat hyvällä tuulella.

Kesä alkaa olla nyt lopuillaan. Mitenkäs Poets of the Fallin festarikesä on mennyt? Onko se nyt sitten loppu, vai onko jotain vielä tiedossa?

Olli: Ensi viikonloppuna on vielä tiedossa kaksi festaria, Jyväskylässä ja Salossa, ja se on sitten siinä.

Jani: Erittäin hyvin on mennyt kyllä. Just tässä yksi päivä sitä mietittiin, että on ollut kyllä suorastaan toinen toistaan parempia keikkoja, ei voi olla kuin tyytyväinen.

Teidän keikkakalenterin perusteella ainakin kiirettä on pitänyt.

Jani: Kyllä, nyt heinäkuussa laskennallisesti joka toinen päivä oltiin keikalla.

Ja ne ei varmaan niin tasaisesti mene kuitenkaan.

Jani: Ei mene ei, ollaan bussissa saatu istua ja maisemia katsella, mutta on kyllä ihan hauskaa ollut.

Marko: Oli just tämä tyypillinen ratkaisu viime yönä: lähdettiin kahdelta ajamaan tännepäin Kokkolasta, ja matka kestää kahdeksan tuntia, niin me oltiin täällä aamulla puoli yhdeksän. Mä nukahdin silloin. Heräsin puoli yksitoista tai jotain.

Sopivasti vähän ennen keikkaa.

Marko: Joo, hiukan äänenavausta ja siitä sitten lavalle.

Jani: Vähän piti ruoskia, että sai sen fiiliksen. Kyllä se sieltä sitten tulee.

Mikä on teidän mielestä paras festari Suomessa esiintyjän kannalta, eli missä on esimerkiksi helpointa saada hyvä tunnelma tai missä järjestelypuoli toimii parhaiten?

Marko: Sellaiset tietyllä tavalla järjestelyjen ja yleisömäärien kannalta ja muuten helppoja festareita on tyyliin Ilosaari, Provinssi, Ruissi ja Ankka. Mutta se, missä saa hyvän meiningin päälle, niin niitä on paljon. Se voi olla ihan missä vaan. Se voi olla pikkufestari tai se voi olla iso festari. Se on ihan kiinni vaan siitä, minkälainen yleisö on, miten sen saa vedettyä mukaan sieltä ja muuta. Se on hämmentävää, että on sellaisia paikkoja, joissa tuntuu, että viisi minuuttia ennen keikan alkua ei ole ketään katsomassa. Sitten, kun menee lavalle, se koko hemmetin kenttä on ihan täynnä jengiä, jotka on ihan liekeissä. Siinä sitten miettii, että miten tässä näin pääsi käymään? Sitä on tapahtunut muun muassa tänä kesänä, ja se on todella yllättävää, missä paikoissa se tulee.

Jani: Kyllä se on niin, että ihmiset sen festarin tekee kuitenkin, vaikka puitteet olisivat minkälaiset. Sitä jengin koostumustahan ei voi etukäteen tietää; se on meille aina kysymysmerkki, kun mennään lavalle, että mitä tapahtuu. Välillä on kuin hämmentäisi sellaista aika jäykkää kaurapuuroa vähän liian pienellä lusikalla ja välillä taas ei.

Välillä kuitenkin positiivisia yllätyksiä siis?

Jani: Kyllä, kyllä. Tämänpäivänen oli aivan kaikin puolin positiivinen yllätys. Kuitenkin me oltiin ensimmäisenä tuossa päälavalla, ja me mietittiin, ettei kukaan peikko jaksa kömpiä koloistaan tuommoiseen kellonaikaan, kun vähän sadetta ropisee ja on vähän kylmää jne. Vielä mitä, siellähän oli kenttä täynnä väkeä ja hillitön meininki.

Millä festarilla haluaisitte vielä ehdottomasti päästä esiintymään ja miksi? Suomessa on varmaan aika lailla kaikki jo koluttu, mutta Euroopassa tai muualla?

Jani: Wacken Open Air ja Rock in Rio.

Marko: Roskilde, Rock Am Ring ja Sziget. Ja ihan vaikka Sweden Rockiinkin olisi ihan kiva mennä. Kyllähän noita löytyy.

Eli tavoitteita vielä on.

Jani: Ei me olla ulkomaan festarikeikkoja vielä hirveästi tehtykään. Se on sellainen kutkuttava homma tuossa pinnan alla odottamassa. Muutama niitä on vyön alla, mutta enemmän saisi olla.

Te olitte tänään tuossa heti päivän alkuun lavalla. Mikä on teidän mielestä paras tai mieluisin esiintymisajankohta? Ihan alkuun, jolloin ne paikalla olevat ihmiset ovat todennäköisesti oikeasti tulleet katsomaan nimenomaan teitä, tai sitten se toinen ääripää, jos soittaa myöhään illalla ja siellä on sitä riehakkaampaa joukkoa mutta varmasti iso yleisö?

Jani: Sanoisin, että optimaalinen aloitusaika on suunnilleen kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Suomen kesäilta on kuitenkin niin valoisa, että kun on vähän myöhemmin pikkuisen hämärää, niin sitä näyttävyyttä on niin paljon enemmän, kun saa valoja käytettyä ja muuta. Ja on se sitten niinkin, että siitä riehakkaammasta porukasta tulee toisaalta eri tavalla sitä inputtia siihen omaan esiintymiseen, yhtään vähättelemättä tätä tällaista aikaista kellonaikaa. Jos voi valita, niin silloin myöhempi, mutta mehän ei sitä saada ikinä valita. Otetaan, mitä saadaan, ja poljetaan mahdollisimman hyvä show pystyyn niillä eväillä.

Kun on tällainen sateinen sää kuin tänään, miten sen yleisön tunnelman saa nostatettua, että pääsee siihen samaan fiilikseen kuin paremmalla kelillä? Onko se itselle myös sitten lavapuolella vaikea päästä siihen fiilikseen?

Jani: Sanoisin, että melkein se on niin, että kun edellytykset on pikkuisen paskat, niin siitä tulee heti vähän sellaista revanssihenkeä, että nyt näytetään. Mä uskon, että jengi aistii sen kanssa, ja siitä se hyvä meininki sitten lähtee.

Marko: Sadesäässä on sitten taas omat hyvät puolensa, mistä repii irti sitä ilonaihetta. Mun mielestä mitä isommat lätäköt lavalla sen parempi. Siellä voi hyppiä ja pomppia niissä lätäköissä, kunhan ei vaan sitten meikäläinen vilustu siitä, että pystytään se seuraavakin keikka vetämään.

Jani: Meinasin liukastua tänään kyllä moneen kertaan. Tuollainen vaneri muuttuu yllättävän liukkaaksi.

Marko: Joo, toi oli ihan pääkallo toi lava. Mä ajattelin, että mä vedän tässä nyt sitten tällaista rinkiä ympäri lavaa, koska ei täällä pysty hyppimään eikä pomppimaan. Siinä olisi meikäläinen voinut kesken fraasin vetää sieltä lipat kahdeksan metriä lavalta alas. Se oli ihan jäätä.

Miten ja missä vaiheessa te koostatte settilistan tulevalle keikalle?

Marko: Välillä on niin, että juuri ennen keikkaa tai pari tuntia ennen keikkaa, riippuen siitä, tuleeko joku yllättävä soittoaika tai se, kuinka pitkään saa soittaa. Mutta kyllä me yritetään se koostaa nykyään siinä vaiheessa, kun me lähdetään kiertueelle, että me tiedetään, mitä ollaan tekemässä. Meillä on tämän kiertueen aikana ollut kahdeksan eri settilistaa. Lähdettiin kolmella ja sitten tuli viisi lisää matkan varrella.

Jani: Ehkä se perusrunko tai sellainen draaman kaari, mitä me yritetään sinne rakentaa, on aika samanmuotoinen aina. Sitten siellä on sellaisia muutamia paikkoja, jotka elävät aina sen tilanteen vaatimusten mukaan.

Marko: Ja sitten sitä vähän pitää aina testata. Aina kun tulee uusi levy ja lähtee uusi kiertue, vedetään niitä uusia ja vanhoja biisejä sekaisin ja katsotaan, että missä järjestyksessä ne oikeasti kannattaa soittaa, että se on järkevää. Ettei se ole ihan hakuammuntaa se keikka, vaan että siinä on joku sellainen järkevä draaman kaari.

Jani: Aina tietysti kun on uusi levy ja jengi ei tunne vielä biisejä, niin kyllä sen huomaa keikalla siitä, että ne vähän seisoo tumput suorina ja vaan katsoo.

Teiltä tosiaan tuli uusin levy Revolution Roulette ulos maaliskuun alussa. Miten teidän mielestä julkaisuajankohta vaikuttaa esimerkiksi kesän keikkojen saamiseen?

Marko: Sehän on vähän myöhään jo silloin laittaa ulos. Siinä pitää aika höökillä sitten buukkailla niitä keikkoja. Parempihan se olisi, jos se levy tulisi tammikuussa ulos, tai jopa niin, että se pääsisi jollain tavalla joulumarkkinoille tai jotain muuta, niin saisi seuraavan vuoden keikat buukattua aika hyvin ajoissa.

Olli: Kyllähän se noissa festarikeikoissa ja muissa kesäriennoissa vaikuttaa ihan sellainen yleinenkin status tietyllä tavalla. Kaikki se työ, mitä on aikaisemmin tehty, vaikuttaa ehkä oikeasti kaikkein eniten. Se, miten paljon se uusi levy ehtii siihen vaikuttaa, voi olla aika pientä loppujen lopuksi, vaikka se olisi kuinka suuri menestys.

Jani: Se on se pohjatyö, mitä on tehty. Melkein voisi sanoa, että vaikka meidän levy olisi julkaistu toukokuun lopussa, niin suurin piirtein sama työ tehtäisiin nyt kesällä.

Onko teillä itsellä mitään suosikkifestaria?

Jani: Mulle Ruisrock on se festareiden festari tavallaan. Se varmaan johtuu just siitä, että se on just se, missä itse on junnuna eniten käynyt. Tänä kesänä päästiin siihen Ruisrockin rantalavalle ensimmäistä kertaa, ja oli siinä sellaista tiettyä juhlan tunnelmaa kauhoa menemään, kun rahtilaiva lipuu ohi. Olihan se mahtavaa.

Marko: Joo, meidän saitilla on hyvä valokuva siitä, kun on just Olli ja Jani soittamassa ja sitten se hillitön laiva siinä vieressä. Se oli aika makea fiilis, kun se meni siitä ohi.

Jani: Musta tuntuu, että ihmiset noin niinkuin karkeesti ottaen jakautuu Ruisrock- ja Provinssi-ihmisiin tässä suhteessa, ja mä kuulun siihen Ruisrock-porukkaan.

Marko: Mä en ole koskaan kauheasti kolunnut festareita itse läpi aikaisemmin, ja mulle ei ole sen takia tullut mitään kauhean nostalgista meininkiä niistä jutuista. Kun niitä on nähnyt niin älyttömän paljon tässä näiden viiden vuoden aikana, niin mä ajattelen niitä vaan duunipaikkoina.

Olli: Mä luulen, että näistä joistakin tulee sitten itselleen niitä rakkaita ja tärkeitä, mutta tässä vaiheessa on niin paljon vielä matkaa edessä, että ei ehkä vielä voi sanoa, että olisi millään tavalla nostalgista.

Jani: Niin, ja toisaalta nyt esiintyjänä näkökulma on myös vähän toinen. Se, mikä tekee festarista nyt hyvän, on vähän eri asia kuin se, mikä teki festarista hyvän silloin, kun oli tuolla eri puolella jengissä.

Onko teillä mitään kauhukokemuksia tullut vuosien varrella festareilta tai muuten keikkaillessa?

Olli: Paljon kaikenlaista. Siellähän sattuu paljon kaikkea, mitä ei yleisö näe. Laitteet hajoilevat ja itse mokailee ja saattaa satuttaakin itsensä ja kaikenlaista.

Jani: Järjestelyt saattaa kusta ja sitten on kaiken maailman muita hulluja heilumassa, kaikkeen lähtöön tulee kyllä. Ne on vaan sellaisia asioita, joita aina muistuu sattumalta mieleen, jos sellaista tapahtuu uudestaan, mutta ei niitä jää mietiskelemään. Niitä esimerkkejä on älyttömän vaikea antaa. Tammerfestissä kaksi vuotta sitten vai milloin se oli Ollilta hajosi kitarakamat niin, että se soitti vain kolmasosan keikasta. Saatiin just ennen Carnival of Rustia vedettyä kasaan ne niin, että Olli pääsi soittamaaan. Sekin sitten tietysti parhaan mukaan yritettiin kääntää positiiviseksi sekoiluksi. Tuollaista käy niin harvoin, että se on jännä tilanne, ja oli kiva katsoa, miten me hanskattiin se. Muistan, että sanoin Jaskalle, että soittele mitä haluat, että on vapaat kädet, kaikki soolot on sun ja tällaista näin. Se oli ihan hauska katsoa, kun jätkä oli ihan mehuissaan, että pääsi vetämään kahden kitaristin jutut.

Vielä tulevaan syksyyn tai talveen liittyen, kun on tulossa tämä Max Payne –elokuva, ja te, varsinkin Marko, olette olleet mukana molemmissa peleissä, niin oletteko mukana mitenkään tässä leffassa?

Olli: Markohan näyttelee pääosaa siinä…

Marko: Joo, siis kyllähän sen huomaa, miten samannäköinen ja yhtä lihaksikas mä olen kuin Mark Wahlberg…Mulle on tullut siitä ympäri maailmaa kavereilta kysymyksiä, kun se juttu on julkistettu, että oletteko siinä leffassa mukana, mutta näillä näkymin me ei kyllä olla siinä mukana, vaikka leffan tekijät kyllä tietävät, keitä me ollaan. Hollywood on oma kiemurainen paikkansa, ne taputtaa omien poikiensa poskia siellä eikä sitä suomalaista jamppaa, joka nyt sattuu olemaan siinä pelissä.

Haastattelija: Stiina Rasimus
Kuvat: Roni Sahari
Promokuva: Tiia Öhman